Operaatio Pullo

Iloksenne aion käyttää hyväkseni (vielä pienen hetken hallussani olevan) lainakoneen parhainta ominaisuutta (ominaisuus on kyllä väärä sana, mutta onko ohjelma tai sovellus sen oikeampi?): Painttia! Tässäpä kyseisellä mainiolla ohjelmalla tehty sarjakuva, ollos hööli! Tiedän olevani kuvataiteellisesti ja verbaalisesti lahjakas, mutta älkää turhaan kadehtiko kykyjäni.... :') Havaitsin kyllä, että sarjakuva sisältää muutamia kirjoitus-, viittaus-, yms. virheitä, mutta koska niitä olisi niin pirun vaikea alkaa tuolla ohjelmalla korjaamaan, niin olkaa kilttejä ja älkää kiinnittäko niihin huomiota, thäänkkss.

Tarina on suht tosi, vaikka yksityisyyden nimissä en tietenkään kerro, kenen elämään se perustuu, kröhöm.

En tiedä mitä kirjoittaa (tai no tuossa melkein valmis blogiteksti odottelee julkaisuaan, mutta mutta mietin vielä). Teen kuitenkin kokeilevan päivityksen ja surffailen youtubessa, ja napsin omasta mielestäni parhaat kohdat niistä kappaleista, joihin törmäilen. Aloitan Epuilla ilman sen suurempaa sanoiksi puettavaa syytä ^_^ Etenen valitsemalla aina oikeassa reunassa olevan videolistan ylimmän kappaleen (ellei se ole jo kerran kuunneltu)

Suru soittaa mielen mustin koskettimin
Vahingossa vaikka valkoista koskettikin

ja sitten mietin; josko soittaisin jollekin
ei kukaan soita minulle, soittaisinko sinulle
kun et kuitenkaan pääsisi tulemaan
ja makaan selälläni, minun kelloni raksuttaa
pikkuhiljaa naksuttaa

Yö on hiljaa ja antaa minun kuunnella itseänsä
Ajatusteni huonossa seurassa mykkiä vitsejänsä
Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani?
Joku kanssani sinut jakaa enkä selviä veloistan

En saa mielestä sinua, en saa, en saa
etkö muistaisi minua, edes pullopostilla

Mä itkin vähän, kun tiskasin ja lakaisin.
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.

Voi tuuli kylmästi kutittaa selkään, se eteenpäin työntää älä siis pelkää

Elämäni oli tylsää niin
Sitä tylsyyttä katselin silmät kii
Silmäni avasin ja maailman näin
Maailmaani katsomaan jäin

Maailmalle mitä musta pellestä jää,
Vain karmeita tarinoita repussa mulla
Nyt istun alas, panen reppuni laulamaan,
Tarinaa kertomaan
Tarinaa menneistä, aa, markoista penneistä (jatkoin tuota tuonne asti markkojen ja pennien takia. Penni on tosi söpö sana <3)

 NÄH, TÄSTÄ TULE MITÄÄN. Lähinnä siks, että nyt vaihtu ylin bändi PistePisteeseen, enkä siitä erityisemmin tyksi :D

Älä itke Ritke Vorresteri

Otsikko on kaiku lapsuudesta. Nyt kun alan miettiä, niin sisaruksillani (tai ainakin yhdellä tai kahdella heistä) oli kattava kokoelma eri lauluista peräisin olevia lausahduksia, jotka kertoivat siitä, miten ei saa itkeä, ja joilla he yrittivät rauhoitella ja lohduttaa minua:
"Kun kitara soi, ei itkeä saa"
"Ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa" (tietenkin joulun alla)
ehkä myös "ei itketä lauantaina, ei viitsitä murjottaa", mutta tästä minulla ei ole varmaa mielikuvaa...
Ja aivan ehdottomasti "Älä itke Ritke Vorresteri, vaikka yksin et sinä sukuasi peri, jäähän sulle se helikopteri" <3 Tiistaiaamupäivällä näistä viimeisin sitten nousi mieleeni ja kysyin herralta, onko kyseinen laulu todella olemassa. Herra tiesi laulun ja etsikin sen pyynnöstäni youtubesta. Niin minä sitten kuulin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kyseisen biisin.

Lauluista puheenollen kuulin eilen herran lauluäänen paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin, vaikka edelleen aivan liian lyhyen aikaa. Uskon nyt, ettei sen ääni ole minnekään kadonnut nuoruudessa O.O Siinä oli tiettyä särmää, ja sanotaanko, että en pistäis pahakseni, vaikka se laulais useamminkin. Vaikka esimerkiks serenadin mun ikkunan alla :'''D

Jaah, mitähän muuta kertoilisin. Eilen en voinut mitenkään mainiosti. Toissapäivänä herra yritti juottaa mua känniin, mutta eihän se ihan perfectosti onnistunu. Kyllästyn juomiseen ennen kuin se nousee päähän. Tosin herra valitsi juomat suhteellisen onnistuneesti, sillä baarimikot onnistuivat aika hyvin toteuttamaan sen toiveen "jotain, missä ei maistu alkoholi" ja litkin sitten mm. mansikan, mustikan ja appelsiinin makuisia juomia ja shotteja koko illan herran työpaikalla, keskustan pikkubaarissa, kämpällä ja *dymdymdym* pahamaineisen kaupunginosamme pubissa (jännästi ei ollut maanantaina juuri ollenkaan asiakkaita, meidän lisäks jotain 4-6). Minulla itsellänikin oli tavoitteena juoda nyt sitten riittävästi, koska turhan kallista iloo tuo on, jos se ei tunnu juuri missään, että kun kerran oli aloitettu, niin jatketaan nyt sitten sinnikkäästi. Vaikka eihän minun baareissa tarvinnut itselleni mitään ostaa, mutta silti.

Siitä huolimatta en varmaan juonut tarpeeksi, koska en meinannut aluksi tulla edes iloiseen huppeliin (iloinen huppeli -vaihe jäi varmaan pois kokonaan), vaan olin suurimman osan illasta täysin järkevä (okei, otin juoksukilpailun rapuissa, MUTTA otanhan minä niitä muutenkin, koska olen kilpailunhaluinen. Sitä paitsi en kompastellut enkä rymynnyt kovaan ääneen siinäkään, vaan voitin hienosti. Tosin mulla olikin muutama askel etumatkaa, mut silti. Näin muuten pitkästä aikaa sen ainoan tytön, jonka tiedän omasta rapustani. Juoksukilpailu ei kuitenkaan välttämättä ollut kaikkein edustavin jälleennäkemishetki.) ja voitinpa herran kaks kertaa biljardissakin (HOHHOHHOH, olen aika ylpeä itsestäni! Eipä ole mennyt lapsuudessa pelattu minibiljardi ja Nintendon biljardipeli (voin edelleen nähdä päässäni valkeat viivat siitä, minne pallo kulkee. Nähtävästi pelin nimi on Side Pocket.) hukkaan! :'D Lisäksi seuraamme liittyi mukava (mutta erittäin humalainen pariskunta), jonka naisosapuolen kanssa voitimme miehet joukkuebiljardissa. Koputan kyllä puuta, sillä olen pelannut aidon kokoista biljardia vain kerran aiemmin, ja se oli katastrofi. En tiedä mikä tuuri minua nyt auttoi. Miehekekin kehui joitain lyöntejäni, ja siitähän tunsin suunnatonta ylpeyttä. Mikään ei siis muuta sitä faktaa, että minusta oli kiva pelata.

Lisäksi näen suhteellista selväpäisyyttäni puoltavaksi faktaksi sen, että minä maksoin biljardilystin (wuhuu, 2 + 2 e) pahoittelevana baarinpitäjärouvalle, joka jo pelkäsi miesten alkavan tapella biljardin säännöistä tai känniläisten kaatavan juomia biljardipöydälle. Itsekin pidin miesten keskustelua vähän turhan jankkaavana ja jos mieheke alkoi liian pontevasti puolustaa sääntöjään (jotka olivat muuten oikeat, tarkistin ne tänään netistä), niin saatoin käydä hyssyttelemässä sitä. Sitä herra ei hirveämmin arvostanut, vaan polkiessamme takaisin kämpälle hän sanoi, että se nyt oli ihan turhaa, koska toinenkaan mies ei missään vaiheessa ollut millään tavalla hyökkäävä. Jälkikäteen ajateltuna se voi olla totta, sillä molemmat miehet oli ihan fiksuja mutta sen verran kännissä, että yksi keskustelu säännöistä ei riittänyt. Mutta jos baaria pitävä rouvakin oli vähän huolissaan, niin en kai minäkään väärin tehnyt, kun puutuin hellästi aina herrojen puheeseen? Kotimatkalla kiisteltiin ja siinä vaiheessa minä aloin olla väsynyt ja vähän itkuinen ja riittävästi juonut. Puolustelin itteeni, vastapelaajana olleen miehen käytöstä ja baarinpitäjärouvaa, mutta perusteluni eivät varmaan taaskaan olleet riittävän pätevät. Mua alko ketuttaa se, kun en ikinä pysty argumentoimaan mitään riittävän hyvin sille, ja tulkitsin asian niin, että tein siis jotain väärin, vaikka yritin parhaani. Lopulta en jaksanut väittää sille vastaan, vaan tuijottelin pyörän tarakalta tähtitaivasta.

Kämpälle tullessa marssin päättäväisesti raput ylös ja herra kysyi, saako se tulla edes sisään. Sanoin ihan aidosti, että saa. Minusta ois ollu väärin hylätä koko illan tarjonnut ja mua kuljettanut mieheke yön kylmyyteen. Sitä paitsi paljo pahempi mieli mulle ois jääny, jos se ois siinä vaiheessa lähteny, kiistat kun pittää selvittää mieluusti ennen nukkumaan menoa. Koska en vieläkään mielestäni ollut kännissä ja koska en halunnu edelleenkään, että illan juomismäärä ois menny ihan "hukkaan" (ei tee mitenkään valtavasti mieli yrittää juua uudestaan, hyih), join puolitoista siideriä glugglug vaan. Itkuisuus ei siis hävinnyt, vaan itkin siinä samaan aikaan ja vielä senkin jälkeen, kun herra veti mut syliinsä istumaan ja sanoi, ettei missään vaiheessa halunnu, että minä itkisin. Siinä sylissä oli kuitenkin hyvä olla. Herra kysy, että haluisinko vielä hampparin lähigrilliltä ja sanoin että en. Siinä vaiheessa olin juonu omasta mielestäni tarpeeks (oli typerä olo) ja olin ihan väsy ja herra peitteli mut sänkyyn ja lähti kotiinsa aika piakkoin. Peittely kyl oli täysin turhaa (vaikka toki kaunis ele), koska tein sen jälkeen vielä jottain, ainakii kirjotin päiväkirjaa hyvin hyvin kauniilla käsialalla :'D

Silti tein kaiken varmaan tosi pitkälti samalla tavoin, kuin olisin tehnyt selvinpäinkin. Ainut vaan, että siihen meni rahaa ja että aamulla voin hitusen pahoin. Uskalsin itkeä ehkä hitusen avoimemmin, ja sen pystyi helpommin pistämään juomisen piikkiin. Toivottavasti tässä ei vaan ollu kyse siitä, että omasta mielestäni en ollut kännissä (ellei ihan ihan illalla), mutta kuitenkin oon ollu :o

Seuraavana päivänä kysyin herran arviota viinapäästäni, ja se sanoi sitä yllättävän hyväksi. En vaan tiedä, miten huonoksi se sitä alunperin oletti, olenhan kovin pieni ja hentoinen tyttönen.

Olen kyllä yhä varmempi siitä, että heimoeromme voi tuottaa ongelmia. Minä en vieläkään ole tottunut suorapuheisuuteen, ja saatan pahoittaa mieleni aina hetkeksi, kun taas herra ei ilmeisestikään oo tottunu jaarittelevaan puhetyyliin: "V*ttu kun sinulta ei saa ikinä lyhyttä vastausta." Se on kuitenkin siitä jännä mies, että vaikka minua oikeesti ärsyttää joskus sen tapa toimia ja vaikka pahottaisin mieleni sen sanoista, en oo ollu sille kertaakaan pitkään vihanen. Valitettavasti juttu ei ole vain minusta kiinni, vaan herra voi menettää muhun hermonsa. En näe mahdottomana, että päädymme syksyllä lopulta eroon, syystä tai toisesta. Ajatus kyllä surettaa ja pelottaa minua, mutta aika näyttää. Hyi jos aattelen asiaa liiaksi, niin sitten alkaa surettaa ja pelottaa vielä enemmän. Tiiän riskit ja tiiän mikä altistaa erolle. Ärgh. Ja sitten kohta epävarmuuskin nostaa ruman päänsä esiin taas vaihteeks. Hmhph.

"Otappa taskusta kalenteri ja kato mitä hauskaa on huomenna... mihin sulla joutui se sininen takki, mulla ois just samanvärinen lakki.." damdididamdididamdamdaa...

Pitäs oikeesti varata aika YTHS:lle. Pakko. Sain sen ajanvaraussuosituksen tammikuussa ja kohta tulee jo uudet opiskelijat. Minun ei pitäisi viivytellä, vaan vaihtaa viivyttely pelon voittamiseen. Toivottavasti viivyttelyllä ei oo pahoja seurauksia :( (köhköh, mitenkähän vinossa meikän selkäkin mahtaa olla, kun en koskaan mennyt yläasteaikaisen terkkarin määräyksen mukaisesti fysioterapeutille tms.)

Btw järkättiin parille kaverille yllätysläksiäiset, ja onnistuttiin yllättää neidit tosi hyvin! : )) ja lahjatkin oli mitä onnistuneimmat.

Nyt saa riittää kirjottaminen, en jaksa. Mun muuten piti nähhä herra D:tä perjantaina, mutta peruin baariin menoni, ja Heseen se ei tullu. En tiiä oliko syynä se, että se ei syö ainakaan kaikkee lihaa vai se, että sillä oli taka-ajatuksia ja se ois halunnu mut baariin ja se kuvitteli, että se sais mut takasin vaan näyttäytymällä mulle (miehekkeen arvio sen motiiveista).

Minua ärsyttää suuresti prätkäjätkä, joka jo kolmatta aamua putkeen herättää minut n. klo 7:20. Ihan oikeesti, ei sitä prätkää tarvii huudattaa. Argh! Menin nukkumaan kolmen jälkeen niin ei, en halluis olla tähän aikaan kirjoittamassa blogia.

yleisön pyynnöstä... päivitys!

Huomioita viime päiviltä.

Kaikki koirakoristeen koriin säilömäni kolikot sopivat Argento925-pussiin, mutta pussi ei sovi kiinni. Pussi täynnä rahaa on yllättävän painava. Kolikoita on myöskin niin paljon, ettei niistä saa rakennettua pystyssä pitävää tornia. Kyllä, mulla oli jossain vaiheessa päivää vähän tylsää ja kyllä, minä pidän rahoista, ja olen pienestä pitäen ollut niiden perään kuin harakka(?). Saalistin kymmenpennisiä kaupan lattialta ja kiillotin ainoaa pelikoneesta voittamaani markkaa saippuavedessä (hohhohhoo, rahanpesua). Sellainen lapsi minä olin, niih.

Tenttiin luettavat artikkelit voisivat olla mielenkiintoisia, jos niissä ei ylikäytettäisi sivistyssanoja ja alan käsitteitä. Lukekaa nyt ittekin: "Interlingvaalisten - kielten strukturointieroista johtuvien - semanttisten virheiden aiheuttajana voi olla yhtäaikaa myös kohdekielen intralingvaalista vaikutusta." "Muista kielistä tehtyjen tutkimusten perusteella tiedetään, että haitallisen interferenssin ja virheiden mahdollisuus on suuri (Clyne 1975:18; Dylan et al. 1982:97), jos kohdekielen struktuuri ei ole ekvivalentti lähtökielen struktuurin kanssa vaan on eheytyneempi" (Maija Grönholm: Semanttinen ekvivalenssi ja ruotsinkielisten tekemät sanastovirheet suomen kielessä) Kaikkein iljettävintä on, että minunkin pitäisi oppia kirjoittamaan moista hepreaa. Ilokseni ymmärsin melkein yhden kokonaisen artikkelin siitä, milloin ja miten natiivit korjaavat ei-natiivien puhetta. Sitten kun vielä muistaisi siitä jotain huomisessa tentissä, jos siitä vaikka sattuisi olemaan kysymys.

Olen velkaa kolmelle eri kirjastolle. Hei haloo! Ei laina-ajan ole ennen noin lyhyitä olleet, ei takuulla!

Olen alkanut pitää brittikomedioista, joiden huumoria olen aina ennen pitänyt kaikkin surkeimpana mahdollisena. Toisaalta syy voi olla se, että olen viimein antanut niille herran myötä mahdollisuuden. EI SITTENKÄÄN! Nuo sarjat, joista olen melkein oppinut pitämään, taitavat sittenkin olla yhdysvaltalaisia. Niiden myöhäisten lähetysaikojen takia olen kuitenkin selkeästi ollut jo puoliunessa ja kuullut päässäni brittiaksenttia.

Laimeat onnitteluviestit ovat hitusen ahdistavia. Ei ole niin vaikeaa laittaa huutomerkkiä tai hymiötä perään, että se edes vähän kuulostaisi siltä, että tarkoitat mitä sanot.

Asun pahamaineisessa kaupunginosassa. Tai ainakin se on ennen ollut pahamaineinen. Kaveri sanoi, ettei täällä nykyään ole muita kuin opiskelijatyttöjä lenkittämässä koiria, ja melkein sanoisin, että se on totta. Eilen kuitenkin havaitsin pienen pieniä merkkejä pahuuden olemassaolosta, kun tutkailin lähikaupan ilmoitustaulua. Kotopuolessa ilmoitustaululla myydään ties mitä polttopuista autoihin ja ilmoitetaan leireistä ja karanneista kissoista. Täällä ilmoitustaulu vilisi ilmoituksia varastetuista polkupyöristä. Oikeasti. Punainen Jopo on kadonnut sieltä ja sieltä ja musta miesten pyörä joltain muulta tieltä jne.

Toivon, ettei minun tarvitsisi sanoa tätä, mutta pelkään, että se on totta: R.I.P. hyvänmakuinen Pirkka-pasta. Nopea ja aidosti herkullinen ruokaympyräni peruspilari on muuttunut. Luulin muutoksen rajoittuvan vain pussin ulkonäköön, mutta taisin olla väärässä, sillä 80% keittämästäni pastasta on varmaan lentämässä kohta biojätteeseen. Hyi että se ei ollut ollenkaan entisen veroista. Kysymys kuuluu, mitä syön tästä eteenpäin?

Eilen olin (ainakin osittain ilman syytä) niin onnellinen, että melkein halkesin. En tiedä mistä onni tuli, ehkä ihastuttavan lämmin aurinko sytytti sen minuun, tai ehkä onnistunut tiistai vaikutti minuun vielä keskiviikkonakin. En antanut edes sen faktan masentaa minua, että paikka, josta minun piti hakea uusi lukuvuositarra opiskelijakorttiini, oli kiinni juuri nimenomaisena päivänä.

Päivän hohtoa lisäsi se, että shoppailtuani tuntitolkulla kaverini kanssa kaupungilla (eipä juuri saatu mitään ostettua, vaikka epätoivoisesti yritettiin jotain kivaa ostettavaa löytää, että saisin viimein pussin artikkelipaketilleni, jonka olin hakenut yliopistolta, ja joka ei mahtunut laukkuuni. Lopulta pääduin ostamaan jälleen valtavat kehykset. Minulla on suunnitelma...) pistäydyimme torilla, ja sitten takaani kysymyksen: "Onko se A?" Käännyin ja näin ilmielävänä lukioaikaisen kaveripoikani! Jumituin juoruamaan hänelle suhteellisen pitkäksi aikaa (ei oltu juurikaan lukion jälkeen juteltu), mutta onneksi vahva murre antoi virikkeitä seurassani olleelle shoppailukaverilleni. Jossain vaiheessa hän kuiskasikin mulle merkitsevästi havaitsemastaan murrepiirteestä "tiällä" (pitkät a ja ä diftongiutuvat) ja myöhemmin harmitteli, että miksi minä en puhu niin selkeästi savoa, että diftongiutuminen (?) kuuluisi selvästi :D Omasta mielestäni sanon kyllä, esim. että tiällä on niin kylymä, että meenoo jiätyä, mutta ei muut sitä ihan noin kai sitten kuule :o

Tänään sen sijaan jouduin olemaan paljon enemmän yksin, vaikka juuri tänään vaatisin enemmän seuraa kuin normaalisti. Ihmiset lähelläni ovat kiireisiä ja väsyneitä, joten keskity(i)n sitten tenttiin. Tosin herra on loppujen lopuksi toiminut ansiokkaasti, vaikka olikin järkytyksekseen luullut väärin merkkipäivän ajankohdan ja hän tajusi sen vasta eilisiltana. Mutta olihan hän täällä siis merkkipäiväni ensimmäisen tunnin ja päivällä hän pyöräili tänne asti pieneksi hetkeksi tuodakseen minulle kukkia ennen töihin menoa (hihi, en oo saanu varmaan ikinä ennen kukkia, ellei konfipäivää ja lakkiaisia lasketa). Maljakkokin piti mennä ostaa, koska eihän minulta suluissa olevasta syystä moista löytyny :D Keltaiset ruusut olivat makuuni, vaikka olisin nauraen ottanut vastaan myös hänen toisen lahjavaihtoehtonsa, jonka hän oli kuitenkin jättänyt ostamatta: jääkaappimagneetin, joka olisi kertonut suutelutaidoistani verrattuna kokkaustaitoihini... :''''D <3

Kuitenkin jopa herraa hitusen suurempi (ei kuitenkaan mahdottoman paljon, sillä herra on täällä kohta kolmatta kertaa tänään, ja sille pitää antaa arvoa!) päiväni pelastaja oli siskoni lähettämä kirje. Se typsy kyl tietää, miten paljon vanhoja kunnon kirjeitä arvostan :) Kirjeen sisältö oli täydellinen, se sai minut itkemään ja nauramaan aivan valtoimenaan, eikä minua sen jälkeen edes harmittanut, että sillä hetkellä päiväni näyttä vielä täysin yksinäiseltä. Sain muistutuksen, että olemassaoloni on jollekin jotain todella tärkeää. On ollut aina.

Toki facebookissa juttelijat, soittajat ja viestillä muistajat piristivät myös, kiitos kaikille! ^^

Ja lopuksi vielä linkki biisiin, joka on soinut päässä varmaan neljä päivää:
http://www.youtube.com/watch?v=Uv5wF-E9D8Y
IN YOUR HEAD, IN YOUR HEAD, ZOMBIE ZOMBIE ZOMBIE!!!

Päivä vain ja hetki kerrallansa

ARGH, tämä kone vastustaa blogin kirjoittamista ihan selkeästi! Tämä ei hyväksy tekstin maalaamista eikä sen kelausta ylös ja alas, vaan muuttaa sivun valkoiseksi, ja sitten sivu pitää päivittää ja huonolla tuurilla äsken kirjoitettu tekstinpätkä on kadonnut. Minäpä en silti luovuta, HAH.

Kävin viikonloppuna naapurin vanhuksen hautajaisissa. Hautajaiset ovat siitä ikäviä, että vaikka kuinka taistelen vastaan, en voi olla itkemättä, vaikka en ole kertaakaan edes menettänyt ketään oikeasti läheistä ihmistä. Itse asiassa itken jopa silloin, jos luen sanomalehdistä kuolinilmoitukissa olevia runoja. Ja kyllä, minulla on tapana lukea kuolinilmoutukset ja katsoa kuka vainajista on nuorin.

Hautajaisissa onko hautaiset (savoksi haotaeset :D:D) jonkinlainen lyhenne, murresana vai onko se sana ollenkaan, eli onko kuulossani jotain häikkää, kun kuulen täkäläisten sanovan joskus noin?) itkettää seuraavat asiat:

Hautajaisvirret. Niin kaipaavia ja surullisia, mutta kuitenkin toiveikkaita. Vähemmästäkin liikuttuu kyyneliin.

Puheet. Ihmisten lämpimät muistot arkussa makaavasta henkilöstä. Aiheuttavat aina surumielisen naurahduksen ja kyyneleitä.

Lähiomaisten näkeminen arkun luona. Kuinka haurailta he näyttävätkään, he ovat menettäneet osan itsestään. On sydäntäsärkevää katsoa, kun esimerkiksi vanhus on elämänkumppaninsa arkun äärellä tai kun nuori poika saattaa isäänsä hautaan. Puhumattakaan siitä, kun vanhemmat joutuvat hautaamaan lapsensa.

Mielessä risteilevät ajatukset. Muistot edesmenneestä. Hänkin on ollut nuori. Alan aina kuvitella hänen nuoruuttaan ja rakkaustarinoitaan ja sitä, miten kuolema on hänet nyt rakkaastaan erottanut. Mietin millaisena minä hänet muistan ja millaisena muut hänet muistavat. Saatan muistaa, millainen hymy hänellä oli. Mietin, miten kova ikävä muilla on häntä. Mietin, mitä kaikkea jäi kuulematta. Yritän muistaa, miten hänen uskomuksensa esimerkiksi teräaseilta suojautumisen suhteen meni. Harmistun, kun en muista.

Alan miettiä ihmisiä, joiden hautajausiin ei tule paljoa ihmisiä, koska heillä ei ole paljoa sukulaisia tai ystäviä. Alan miettiä ihmisiä, joiden hautajaisiin ei tule paljoa ihmisiä, koska he ovat ikäryhmänsä viimeiset. Alan miettiä, miten yksinäisiä he ovat mahdollisesti olleet viimeiset vuotensa. Alan miettiä taivasta.

Kuvittelen omia hautajaisiani. Millaiset ne olisivat, jos kuolisin nyt? Entä jos kuolisin 90-vuotiaana? Keitä tulisi hautajaisiini? Haluaisinko heidän itkevät vai muistelevan minua iloisesti? Mietin miten pahalta minua rakastavista ihmisistä tuntuisi.

Alan miettiä milloin vanhempani kuolevat (yksi kaikkein itkettävimmistä ajatusketjuista), mitä kirjoittaisin heidän muistokirjoitukseensa, miten kestäisin ja kuka lohduttaisi minua. Alan miettiä hautajaislauluja ja Neljän Ruusun Verta. Kyyneleet valuvat valtoimenaan, enkä voi sille mitään.

Joka tapauksessa, lepää rauhassa, naapurini.





No mutta iloisempiin aiheisiin. Hautajaisten jälkeisissä seuroissa istuin äitin, siskon, naapurin miehen, hänen vaimonsa ja toisen perhetutun miehen kanssa samassa pöydässä. Jotenkin aihe lipsui pohjanmaalaisiin ja heidän eroihinsa omaan heimooni verrattuna. Heidän suorapuheisuutensa on vain niin kertakaikkisen selvää verrattuna meikäläisiin. Myöntelin heidän puheitaan omien pohjanmaalaisten tuttujeni pohjalta ja sanoin, että länsirannikon asukit voivat oikeasti kuulostaa jopa ilkeiltä itäsuomalaisten mielestä. Silloin naapurin mies varoitti pysymään kaukaa pohjalaisista, etenkin pojista. Virnuilin siskolle. Minua varoitettiin liian myöhään, OMA VIKA EMÄSIKA. Tosin oli pelottavaa, kun naapurin vaimo kertoili: "Olihan täälläkii kerran häät... joissa sulhanen oli pohjanmaalainen. Tiiättekö mitä tapahtu? Niin. Tappeluhan siitä tuli." Koko keskustelun pointti oli siis vitsikkäästi se, että pohjanmaalaisia pitää varoa, koska he ovat niin erilaisia.

Tosin varoitus oli ihan asiallinen. En ole itsekään vielä tottunut siihen pelottavaan suoruuteen, kun kerrottavia asioita ei pohjustetakaan kahta tuntia, kuten täällä päin Suomea. Luultavasti tulen vielä monet kerrat pahoittamaan mieleni herran takia ja todennäköisesti hänen jäyhyytensä myös tulee tappamaan minun ylipirteyttäni toisinaan. Toissapäivänäkin soitin herralle yli-iloisena (minä onnistuin viheltämään käsilläni ilman heinää! En sillee coolisti laittamalla sormet suuhun, vaan sillee puhaltamalla nyrkkiin), mutta sitten herra alkoi puhella ongelmasta ja minun hepulini katosi sen siliän tien. Ahdistuin ja petyin itseeni ja pelkäsin, että hänkin on pettynyt minuun, vaikka ei se kuulemma ollut (se hyvä puoli suorapuheisuudessa on, että voin luottaa hänen sanoihinsa. Mutta siinäkin on aina pari muuttujaa; se on analyyttinen ihminen, ja aattelen aina, että kaikilla sen sanoilla on tarkoitus, mutta joka ei aina ole se ilmeisin. Ja sitä paitsi itse bongasin sen puheesta kohdan tai kaksi, jotka minun mielestäni pystyivät viittaamaan pettymykseen.).

Yöllä menin kuitenkin siskon ja siskon poikaystävän kanssa ulos katselemaan tähdenlentoja, joita piti esiintyä harvinaisen runsaasti. Seisoimme pihalla tiiviissä ryppäässä (oli aika viilee) niskat kenossa ja näimmekin (ainakin osa meistä ;D) yhden upean kirkkaan tähdenlennon. Myöhemmin yöllä minulle pitivät seuraa kissaneidit ja -herra. Kaikki kolme nukkuivat somasti sängyssäni ympäröiden minut.

Vielä heimolaisuuksiin palatakseni: Myöhemmin hautajaispäivänä soitin herralle ja kysyin: "Varoitetaanko pohjanmaalaisia savolaisista? Eikö sinua oo varotettu?" Vastaus kuului jokseenkin niin, että se ei rajoitu vaan pohjanmaalaisiin, vaan se koskee koko Suomea (eli koko muuta Suomea varoitetaan savolaisista) :'D Semmosta.


.TYHMÄÄ:
- Tentti menee perseelleen. Hmh.
- Epävarmuustekijät
- Tajusin, että menetän varmaan vanhasta koneestani kaikki kirjanmerkkini. NOUUU, miten sitten muistan kaikki kivat ja tärkeät sivut :|


Otsikko on virrestä 338(?), joka lauletaan aika usein hautajaisissa.

Hautajaislauluja kuunnellessani tein muuten ehkä maailman randomeimman havainnon! Kun Youtube lataa videota, siinä pyörii pienistä palloista muodostuva latauskuvake. Sitten seuraa itse havainto: Nuolinäppäimillä on mahdollista ohjata noita pieniä palloja! Siitä tulee ikään kuin matopeli ilman omenoita :DD EI, VAAN SE _ON_ MATOPELI!!! :O Mieheke ei kyl yhtään arvostanu huomiotani, vaikka olin ihan täpinöissäni asiasta. Ei kai se sitten ollukaan niin hienoo kaikkien mielestä, omakin löytämisen riemuni katosi. Mutta oli se kyllä silti aika hassu havainto.

Uutisista, hyvää iltapäivää!

Lenni-parka on edelleen sairas. Takuuhuollossa olivat todenneet, että ei se tosiaan toimi ja lähettäneet koneeni Saksaan. Tietokonetohtori J (pidätkö nimestäsi? :DD) oli kuitenkin hyvin ystävällinen, ja lainasi minulle hienon läppärin, joka heillä oli lähes tyhjän panttina pyörimässä nurkissa. Mutta kuten J sanoi, eihän se mikään turha ole, nytkin tuli äärimmäisen tärkeään tarpeeseen. Lainausehtona oli blogin päivitys, joten täältä tulee J, tää on niinq sulle (siskoni tietääkin jo kaiken mielenkiintoisen, vaikka yritin pitää mehukkaimmat tekstiainekset itselläni. Mutta kokeilkaapa itse nukkua 3 yötä siskonpedissä ja vielä yksi yö samassa huoneessa rakkaan ihmisen kanssa juoruamatta! Ehkä ette päädy itkemään ja nauramaan samaan aikaan, mutta ette te hiljaakaan pysty olemaan.). Sitten mietitään mitäs kaikkea olenkaan luvannut kirjoittaa... No, tässäpä muutamia huomioita viime päiviltä. A:n uutisista hyvää iltapäivää!

Maailmankaikkeuden rakenne alkaa hahmottua. Kaverini kaveri oli 8. varasijalla suomen kieleen ja kirjallisuuteen ja pääsi sisään. Myös minä ja rakas samassa taloyhtiössä asuva kaverimme olimme sijalla 8. Kaverini kaveri muuttaa samalle tielle, rivariin, joka on aivan naapurissamme. Kaikki 8. varasijalla olleet ihmiset siis sijoitetaan tuolle alueelle.

Murre-erojen aiheuttamia kielimuureja on havaittu ympäri maata. Pari viikkoa sitten olin riemuissani, kun pääsin kuuntelemaan murrekeskustelua lentopallossa. Eräs kauempaa tullut pelaaja oli aivan pulassa paikallisen murresanaston kanssa ja samalla pelaajat muistelivat myös muita murteitten aiheuttamia väärinymmärryksiä. Minulla oli hauskaa. Muutama päivä kyseisen keskustelun jälkeen matkasin miehekkeen vuoksi opiskelukaupunkiini (selityssyy löytyi myös) ja jouduin myös itse hämmennyksiin. Kaikkein suurimpia vaikeuksia aiheuttaa vokaaliyhtymän erilainen edustus (tai jotain tuonne päin, nyt en jaksa muistaa oikeita termejä) oA>uA. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että mitä ihmeen latua länsirannikolla voidaan rakentaa tähän aikaan kesästä (vaikka onhan kesä ollut kylmä, niin ei sentään NIIN kylmä). Samankaltaisen väärinymmärryksen parissa olin joskun tapailumme alussa, kun puhuimme urheilusta ja herra kirjoitti, että niin kehua pitää kuunnella ja minä olin hetken ulkona, että mitä se tuommosia myöntelee, kun minähän puhuin siitä, miten kipu kehossa on aina merkki jostain.

Myös sanastoeroja havaitsin. Minun puheessani parantuvan haavan päälle tulee (yleensä) rahka. Herra ei varmaan sanaa ollut kuullutkaan, vaan oli "järkyttynyt" sanavalinnastani ja selitti minulle painokkaasti käsiään avuksi käyttäen: "RU-PI, rahka on se, mitä syödään." Hauska tilanteesta tuli (minun mielestäni) viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjeistin herraa, että ei koskisi telomiinsa jalkoihin, koska "en halluu rahan palasia sänkyyni". Herra liituraitaherra virnuili, että minähän rikastun sen toimilla, kun saan pullopantteja ja rahan palasia. Kyllä, kielivitsit naurattavat minua etenkin silloin, kun en itse tajua niiden ilmassa leijumista. + miehekkeen seudun murteessa oli jokin aivan käsittämätön ilmaus sille, että jokin asia laitetaan toisen syyksi tms.


Herkuttelutavoissa on heimoeroja. Ilmeisesti läheskään kaikki pohjanmaalaiset eivät ole koskaan edes maistaneet mansikkamaitoa :OO

Kämppäni lähelle on tullut uusi grilli. Pitsa ei ollut ihan minun makuuni (mutta herra tykkäs), mutta hampparivaihtoehdot kuulostivat hyviltä.

Viime viikon syksyisessä yössä käytiin syvällisiä ja vakavia keskusteluja. Aika (syksy) näyttää miten lopulta käy.

Opiskelukaupungissa vietettiin perinteisen romanttista päivää. En matkannut herran luo turhaan, vaan yhteinen vapaapäivämme voi kuulostaa jopa hunajaiselta. Hän tarjosi minulle lihapasteijan työpaikallaan (joutui maksamaankin siitä (alehinnan tosin), koska ei ollu töissä) kesäravintolassa, kävimme risteilyllä (hänen työpaikkansa ansiosta meille ilmainen), jossa hän tarjosi minulle juomia ja sitten kävimme ravintolassa syömässä (taaskaan minun ei tarvinnut maksaa... Äygh, halluisin keksiä sille itekin jonkin kivan yllätyksen. Harkitsin kyl oikeanväristen futissukkien ostamista, koska näin sellaiset kummini lapsella, mutta en lopulta kuitenkaan saanut selville, mistä he olivat ne ostaneet) ja mentiin leffaan (wihii, maksoin itte!). Illalla menin kämpälleni bussilla ja se tuli pyörällä perässä. Ilta ei ollut mitenkään kylmä, joten sen sijaan että hän olisi kutsunut minut avaamaan alaoven, hän kutsui minut ulos. Käveltiin pieni lenkki ja käytiin istumassa leikkikentän penkillä (ja otettiin pieni juoksukilpailu! Olin hirmuisen iloinen, kun se teki edes jotain lapsellista. Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa juoksukilpailun tulos, niin hävisin niukasti. Matka tosin oli niin lyhyt, että herra ei edes ehtinyt jättää minua jälkeensä pahasti). Puolipakolla tartuin myös herran käteen ja olin riemuissani, kun koko illan pilviverhon takana piileskellyt täysikuu tuli hetkeksi esiin. Nimenomaan, such a romantic day, ainut vaan, että päivään sisältyi myös...

1. riita. Tai "riita". Herran mielestä kyse ei ollut vielä riidasta, mutta minä en muista milloin olisin viimeksi väitellyt noinkin pitkään vastaan. Reilun vuorokauden (kyllä vain, hän onnistui nukkumaan yhden yön kämpälläni. Ei mitenkään helposti ja luonnollisesti ja en ole eläissäni nähnyt niin väsyneen näköistä ihmistä, kuin millainen hän oli aamulla, mutta silti) yhdessäolo teki tehtävänsä. Oikeastaan en ole edes varma, mistä tarkalleen ottaen kiistelimme. Riita pohjustettiin kyllä siinä vaiheessa, kun hän aamulla kysyi (olimme jo ehtineet mennä hänen kämpälleen), tappaisinko hänet, jos hän polttaisi sikarin ja minä sanoin että tappaisin ja että päästäisin sen vaikka koneelle, jos hän vain olisi polttamatta. No, hän kävi koneella, mutta sanoi, että tilanne on kyllä se, että sano mitä sanot, hän menee nyt polttamaan ja että saan paheksua asiaa. Tiuskaisin herralle, että mitä sitten edes kysyy mun mielipidettä, kun ei sitä kuitenkaan kuuntele. Olin sitten suhteellisen viileä (en edes hyytävä tai jäätävä) sen jälkeen, koska mulla ei ollut mitään tarvetta mennä sikarisuun lähelle. Herra sitten sanoi, että jos polttaminen häiritsee mua, niin se ei tee sitä mun seurassa (eikä se ennen olekaan polttanut, pisteet siitä).

Tämän jälkeen sitten mentiin risteilylle ja oltiin hyvissä väleissä, mutta risteilyn jälkeen käveltiin kohti yliopistoa ja herra kysyi saako mennä ostamaan sikareita. Kysyin, että miksi ("No kun tekee mieli") ja että eikö sillä jo ollut niitä. Tämän jälkeen aihe karkasi, eikä minulla ole tarkkaa mielikuvaa siitä, miten se eteni. Minua ärsytti se, että se oli muutamaa tuntia aiemmin sanonut, että voi olla polttamatta seurassani ja nyt oli menossa ostamaan uusia sikareita, vaikka vanhojakin oli jäljellä kämpällä. Se kysy miks oon niin polttamista vastaan, ja minä sanoin, että se on niin turha (ja kallis ja ärsyttävä) tapa ja jos ei sen vertaa voi olla polttamatta, kun on mun seurassa, niin (luultavasti paljon puhuva hiljaisuus, koska en oo keksiny jatkoo). Se sano, että ollaan tapailtu 4 kk, ja tänään oli eka kerta kun se polttaa mun seurassa ja minä sanoin, että ei sen nytkään tarvii mun seurassa opetella polttaa ja ottaa sitä tavaks (varsinkin kun kuitenkii oltiin nähty kesällä sen verran harvakseltaan). Tais kysyä jotain että oonko tollee mun kavereillekin, ja sanoin että en, mutta en minä tykkää jos mun seurassa poltetaan (jälkikäteen kyl mietin asiaa ja tajusin, että osaan olla hyytävä ja nyrpee ja paheksuva aina kun kaverit polttaa mun seurassa (onneks nykysin kovinkaan moni ei edes polta) ja niiden pisteet laskee joka kerta kun ne sytyttää sätkän, mutta toisaalta kyllä ne pisteet taas kohoaa sen sammuttua).

Joka tapauksessa tiuskittiin koko matka yliopistolle. Ongelmana oli se, että  minä kävelin vihasena nopeemmin, kun sillä taas oli tapana pysähtyä jos se ärsyynty tarpeeks jostain mistä sanoin. Ja sille siis isompi riidan aihe tais olla se, että rakensin sen mielestä jonkin huonon aasinsillan ja sitten pidin sitä täytetä idioottina (vaikka minä en omasta mielestäni tehny juuri muuta kuin asiaankuuluvassa sivulauseessa sanoin, että ei se mun kotonakaan voi polttaa). Omasta mielestäni aasinsiltani kantoi ainakin kaksi aasia. Sen sijaan hänen siltojensa rakennus kestää niin kauan, että aasit vanhenevat ja unohtavat mistä ovat tulossa ja ehkä jopa kuolevat ennen sillan ylitystä. No joo, vitsivitsi, olen huono riitelijä, ja voin myöntää, että se on perusteluineen hommassa parempi, MUTTA kyllä kinasteluunkin tarvitaan kaksi. Tuo kinastelu aiheesta oli typerä, ja emme edes olisi halunneet riidellä aiheesta, mutta jotenkin emme saaneet lopetettua. Yliopiston kohdalla tosin olimme varsin hyvissä väleissä, vaikka herra vältteleekin julkisia hellydenosoituksia, mutta takaisin kävellessä ärsyynnyimme jostakin muusta, ja ilmapiiri oli vielä hieman kireä. Hmmph. Ei kyllä meidän kinat edes kuulu teille. Selitys on aina yksipuolinen, huono ja vajavainen, joten älkää tehkö tästä päätelmiä suuntaan älkääkä toiseen minusta tai herrasta.

Loppujen lopuksi siis riita kuitenkin vain kuihtui ja katosi, ja noiden reilun kahden päivän yhdessäolon jälkeen pidin herrasta ehkä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Tai siis

Tykkään herrasta ihan huuuuuurrrrjasti ja ikävöinkin sitä monta päivää putkee aika pahasti. Nyt alkaa ihan hitusen hellittää, koska ärsyttää, sillä

Juuri tulleen tiedon mukaan miehet ovat tyhmiä, koska niillä ei ole aikaa ikävöidä minua edes vapaapäivinä. Tai ainakaan niillä miehillä, joiden pitäisi ikävöidä minua. PYH. Hitaasti epäilykset siitä, ettei hän pidä minusta, nostavat päätään. Alan miettiä taas yhä enemmän että roikunko liikaa ja että pitäisikö olla hiljaa vai puhua ja olenko tehnyt jotain väärin. Kaiken yksinkertaistavalla miehekkeellä on kuitenkin teoria siitä, että parisuhteessa ei voi mokata. En ala teoriaa tähän selittämään, enkä ole varma osaisinkokaan, mutta kyllä se minua aina vähän rauhoittaa. Yritän olla sellainen kuin olen, herra on sen ansainnut.

Kouluikäisten lehdissä julkaistavat kirjeilmoitukset eivät ole muuttuneet pätkääkään ja niitä on yhä olemassa. Yhä edelleen eläinrakkaus on in, harrastukset ja musiikkimaku kerrotaan, mutta "sun harr. ja musamaulla ei ole väliä", kuva ois kiva (onneks ei enää kiwa) ja jos tärppäsi/kiinnostuit/kolahti, niin raapusta kuoreen ---- p.s. Ei tutuille eikä yhden kirjeen kirjoittajille. Omasta kirjeilmoituksestani on sentään aikaa 8 vuotta tai jotakin, eikä mikään ole muuttunut.

Jyväskylän Pandan tehtaan tehtaanmyymälästä ei löytynyt eilen puolen kilon valkosuklaapusseja. Nyyhkis.

Lapset ovat erilaisia. Löytyy dramaattisia, temperamenttisia, hiljaisia, herttaisia, tyhmiä, fiksuja, vakavia, iloisia... ja on ne suloisia. Ainakin vähän aikaa :D Liian pitkä aika lapsien kanssa vie kaiken energian ja sitten alan ärähdellä. MUR.

Lopuksi vielä sää: Ulkona on ihan törkeän kylmä. jotain +8. HYR.

Linkiksi (ja vaihtoehtoiseksi otsikoksi voitte kuvitella tuon alun) Brädin Lämpöö, vaikka nykyään en kuuntele tuon tyylistä musiikkia lainkaan, enkä ennenkään hirveän paljon. Etsikää se itse, jos jaksatte, linkitys ei nyt onnistu.

P.s. (oikeasti jälkikäteen kirjoitettu, kun meinasin unohtaa aiemmin! :D) Kiistelymme ei kuitenkaan ollut turhaa, sillä myöhemmin herra sano huvittuneena (?), että ainakin mun mielipide tuli nyt "helevetin seleväks". Osasin siis ilmaista mielipiteeni selkeästi, jee!

Mayday, mayday

...tai jotakin, noin siskoseni käski minun kirjoittaa. Rakas koneeni Lenni (kyllä, nimesin sen merkin mukaan ihan tässä vastikään. Kyllähän kuolevalla koneella pitää nimi olla) on hajonnut, enkä ole kykenevä kirjoittamaan blogiani! Kiikutin sen muutama päivä sitten tietokonetohtori J:lle, joka taidokkaasti sai pelastettua siitä mm. valokuvat, ja saipa vielä liikkeenkin ottamaan sen huoltoon takuun umpeutumisesta huolimatta. Mutta siis olen toisten koneiden varassa, enkä siten voi pitkiä selostuksia kirjoittaa. Toivottavasti teidän rakkaiden lukijoideni elämä ei tunnu kovin tyhjältä ilman toinen toistaan jännittävimpiä päivityksiä. Nytkin olisi kirjoitettavaa, mm. kielimuurihavainnoista ja ensimmäisestä riidasta (DYMDYMDYM, jännitysmusiikkia) tai "riidasta", miten sen nyt ottaa. Pitäisikö dramaattiseesti sanoa, että niistä selittäminen jatkuu seuraavassa päivityksessä...

Eniveisseli oon tässä varsin hyväntuulinen ja kohta lähdössä kohti Jyväskylää. Jeij, toivottavasti hyvä fiilis säilyy, eivätkä kummini lapset revi hermojani riekaleiksi.

 Sii juu sam dei, saa mulle soitella tai kirjotella viestejä tarpeen tullen :)