Huhhuijjakkata! Lavatanssiviikonloppu alkaa olla taas takana, ja voi herttileijaa kuinka nopeasti se meni! Tämän tekstin kirjoittaminen ja lukeminen varmaan kestää kauemmin kuin itse viikonloppu. Heti alkuun pitänee kertoa, että se meni aika pitkälti juuri niin kuin pääpiirteittäin toivoinkin sen menevän (mun toiveet toteutuu niin kovin usein nykyään! *koputan puuta* :'D tiedän, että tuollainen mielikuva on silkka psykologinen harha, mutta kuinka onnellinen onkaan ihminen, jolla on käsitys, että hänen unelmansa toteutuvat, ja hän huomaa vain tätä uskomusta tukevia asioita?) ELI oli ihan törkeän hauskaa MUTTA poloiseen kehooni ei iskenyt mitään valtavaa tunnevyöryä, joka olisi hukuttanut minut alleen. Nautin ihanaisesta sinkkuelämästä, jota aion myös jatkaa, eikä suunnitelman toteuttaminen tule edes tuottamaan vaikeuksia näillä näkymin. (Paitsi että jossain vaiheessa taisin myös toivoa, että saisin kokea sen valtavan rakastumisen, minkä vallassa kaikki kaverini ovat... no mut, rakastumisvammaisuus ei kuitenkaan haitannut minua tällä kertaa tippaakaan. Ihan totta Se Oikea ei todellakaan ollut se, mitä etsin, vaan taisin jopa toivoa, etten törmäisi sellaiseen, koska se sotkisi elämääni.)
Viikonloppu alkoi perjantaina, kun lukioaikainen ystäväni tuli luokseni. Perjantai-ilta kuluikin siis mukavasti tyttömäiseen tapaan seuraavaan päivään valmistautumalla: kävimme harjoitustaistoja hiuksiamme vastaan ja voitimmekin ne varsin hyvin - itse asiassa paljon paremmin, kuin lauantaina, jolloin hiusten kanssa operointi aiheutti lähinnä... no... harmaita hiuksia. Minä pohdin myös kenkävalintaani. Olin kysynyt 50-luvun kenkätyylistä ainoalta tuntemaltani asiantuntijalta ja sen seurauksena sain tietää, että minun pitäisi käyttää varrettomia tennareita ja nilkkasukkia (ei, nykyajan nilkkasukat eivät ole samanlaiset kuin silloiset nilkkasukat. Silloiset nilkkasukat näyttävät törpöiltä). Olinkin ostanut keltaiset varrettomat töppöset (GRÄÄ, mahdollisesti sittenkin aavistuksen verran liian pienet, vähänkö se asia suretti minua!), mutta perjantaina löysin sattumalta ihanat, halvat ja mekkooni täydellisesti sointuvat siniset VARRELLISET tennarit... vaihtelin kenkiä ja pohdin ja pohdin ja pohdin. Lisäksi teippailin keltaisten kenkieni pohjaan ison kasan maalarinteippiä (tee se itse -äidin lapsi ilmoittautuu), jotta ne luistaisivat paremmin tanssilattialla. Tyypilliseen typerään tapaani päädyin lopulta - uskokaa tai älkää - vanhoihin töppösiin, jotka olivat vanhat, mustat, likaiset, varrettomat ja pohjasta armottomasti vuotavat. Mutta ne olivat niin kuluneet, että luistivat mukavasti ilman vippaskonsteja!
Perjantai-iltana minä myös fiilistelin vapautuneesti, suorastaan karkeloin. Se on harvinaista silloin, jos joku on näkemässä, mutta tällä kertaa lukioaikainen kaverini sai seurata kuinka tanssin ja lauloin tunteella Neljänsuoraa: (valtava maailma kutsuu mua, älä unohda minua, tänä yönä me ei mennä lainkaan nukkumaan, naiset hei, mä olen edessänne vahaa, tästä kahvilasta eilenkö vasta etsin yhtä tuhmaa tyttölasta, tää valssi on tanssittu ennenkin, Tuula, kaipaatko vuosien taa :DD). Varmaankin kauniista lauluäänestäni ja hurmaavista tanssiliikkeistäni johtuen hän kuitenkin sulki silmänsä ja nukahti.
Launtaina shoppailimme ja teimme ruokaa (tai kröhöm, kuka teki ja kuka ei. Ihanainen vieraani iloisesti sanoi, että hän tykkää hirveästi ruuan tekemisestä, ja kannusti minut pois keittiöstä. Minä menin, mutta palasin pian koneen ja Neljänsuoran biisien kanssa. Tällä kertaa hän ei nukahtanut kesken kaiken! :DD). Illalla oli etkot. Ne menivätkin oikein tyylikkäästi: ensinnäkin vieraani heitti mekkonsa pois lähes heti, kun tuli hänelle tuntemattoman ystäväni kämpälle, koska tahtoi silittää mekon. Toisekseen illan mittaan päädyimme (yllätysyllätys) puhumaan murteista <3 Se taisin olla minä, joka aloitti kaiken esittämällä itselleni tuntemattomalle henkilölle kysymyksen: "Kuka olet, mistä tulet ja millä murteella puhut?". Tästä rakas murreystäväni riemastui, ja sanoi, että hän oli miettinyt vähän samaa asiaa. Käskimme miespolon sanoa omalla murteella (Iltalehdestä oppimamme?) lauseen "ei pidä mennä kauas metsään, tulee sade". Tämän jälkeen noukimme ja luettelimme murrepiirteitä, ja ystäväni pystyi paikantamaan tyypin kotiseudun. Lukioaikainen ystävänikään ei säästynyt hauskanpidoltamme: "Sinulla on puolipitkä toinen tavu. Se on savoilaismurteiden piirre." Lisäksi minun ja kahden kaverini silmät syttyivät täsmälleen samaan aikaan, kun ystäväni sanoi esimerkiksi "Muaningalla". Murrepakkomiellestä kertonee myös se, että jouduin tosissani taistelemaan yksi päivä sitä vastaan, etten olisi Facessa kommentoinut savoksi kirjoitettuun julkaisuun, että minusta elekee on paljon parempi muoto savolaisen suuhun kuin äläkää.
Yhdeksältä siirryimme tanssipaikalle. Vaihdeltiin sanoja tuttujen kanssa ja keräännyttiin porukalla jonkin pöydän ääreen. Itsepuolustusohjaajamme kävi käskemässä minut ja neiti L:n kuvauspaikalle testikuvattaviksi. Se oli suuri onni, sillä saimmepahan ainakin jonkin kaverikuvan... koko porukasta ei nimittäin saatu kuvaa, koska myöhästyimme :(
Sittemmin siirryimme itse tanssitilaan, missä muutama pari jo pyörähtelikin. Salamurhaajapelistä tuttu mies tuli viereeni istumaan ja kysyi, että joko mennään tanssiin. Hetkeksi vielä kieltäydyin, koska tanssijoita ei ollut tarpeeksi minun tanssiaskeleideni peittämiseen, mutta sitten lähdin kuitekin. Siitä eteen päin sainkin olla ihan mukavasti tanssilattialla, vaikka kukaan tanssiharkkojen suloisuuksista ei hakenutkaan minua (nyyh!). Se kuitenkin korvaantui sillä, että tänä vuonna minua tanssitti useampi mies kuin viime vuonna (viime vuonna määrä jäikin kahteen sattuneista syistä...).
Sinänsä ilahduttavasti huomasin, että eksäni kanssa tanssittu tanssi ei sytyttänyt minua mitenkään - eikä myöskään hissahemmon kanssa tanssitut tanssit. Aavistuksenomainen tunne häivähti minussa vain silloin, kun ohitin eksääni ravintolan puolella, ja hän pysäytti minut hipaisemalla kättäni kuin vahingossa ja kysyi: "A, ootko sinä saanu tanssia tänään?" Vastasin, että kyllä joo, ihan kivasti ja hän totesi arvelleensakin niin.
Mutta siis ilta meni mainiosti. Huusin ääneni käheäksi, kun yritin keskustella miehille. Varastin itsepuolustuksen vetäjältä kolmannenkin tanssin, kun sivistin häntä lavatanssietiketistä: Saman naisen kanssa täytyy aina tanssia kaksi tanssia. Haaveilin aidoista kesäisistä lavatansseista ja hihkuin innosta, kun en ollut ainoa. Tanssin mm. vanhan lukioaikaisen symppiksen kaveripojan (JOKA OSASI TANSSIA tosi hyvin O.O) ja etäisesti tutun teologin kanssa, joka oli minusta vähän reppana, kun se roikkui meidän perässä ja muut ystäväni katselivat sitä vähän ärsyyntyneinäkin, mutta minulla ei ollut mitään häntä vastaan, vaikka olisi hän mielenkiintoisempikin voinut olla. Juttelin puolitutuille. Lisäsin huulipunaa pari kertaa yön aikana, enkä kadottanut sitä, jee. Fiilistelin (jep. Taas huomaa, että F ei kuulu minun kirjaimiini, koska meinasin kirjoittaa viilistelin...) illalla luokanopettajaopiskelijan kanssa iloisesti ja useampaan otteeseen. Nauroin taivutuksille ja pyörähdyksille sekä lauloin "katson autiota hiekkarantaa". (Ja ei, ei ollut humalassa. Tilailin paikan päällä taas vain vettä) Painauduin häneen tiukasti kiinni (ja hän ei itsekään ollut ainakaan sellainen, että olisi työntänyt partnerinsa turhan kauas...) hakien läheisyyttä, ja sen verran sitä sain, että ystäväni naureskelivat minulle ja - jälleen kerran - joutuivat viivyttämään kotiin lähtöään, kun minä vain tanssin ja tanssin. Tiedän, kuulostan tosi rasittavalta... onneksi ihanaiset ystäväni eivät olleet ollenkaan myrtyneitä minuun, ennemminkin huvittuneita tilanteesta. Olimme paikalla valomerkkiin eli puoli kolmeen asti, ja vähän ennen sitä jouduin hylkäämään ihan kivan luokanopettajani (YSTÄVÄT HOI! Ette anna mun kaivata KETÄÄN ihan kivaa, koska ihan kiva EI RIITÄ).
Yöllä matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni jollakin muulla taksilla kuin koulutaksilla. Olihan se aika coolia, mutta mietin miten haavoittuvainen poloinen taksikuski olisi, jos kyytiin nousisi joku hullu. Lisäksi irvistelin huomiolle siitä, että pääsin keskustasta kämpälleni samaan hintaan, kuin olisin päässyt opiskelukaupungistani kotikylääni... Mutta kyllä ilta oli sen arvoinen.
Aamuyöllä klo 03:42 sain viestin hissahemmolta. Hän sanoi tajunneensa, että on edelleen ihastunut minuun, eikä pysty mihinkään kaverijuttuun. Viestittelimme muutaman viestin verran, mutta minä olin kuolemanväsynyt ja hän humalassa, ja noiden yhdistelmä aiheutti sen, että minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää, mitä hän yritti sanoa ("--mut jostain halusin maihita ton ja se on fakrq, vaik haluuhki, et oot onhellihe, joku heikko hetkia soril ja todelllaki haluisih, et eläisir *tässä välissä rivinvaihto* t iloisest --". Vähän suretti raukan puolesta :( Tänään sitten vähän ymmärrettävämmin puhuimme Facessa ja hänen takiaan otamme etäisyyttä (vaikka ei kyllä olla todellakaan oltu ees juurikaan yhteyksissä "eron" jälkeen... no mut anyway).
Nyt pitäisi ehkä syödä ja lukea ylihuomiseen tenttiin (voi jippii....). ÄÄÄKS, kohta iskee paniikki opintopisteiden kertymisen suhteen, saisivat alkaa ilmestyä rekisteriin, niin mieleni rauhoittuisi.
