Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan? Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista et koskaan saanut otettakaan?

Kuunnelkaahan tekin toki Pave Maijasen Ikävä: http://www.youtube.com/watch?v=MTIOSSDrD-U

 

Taas on vähän levoton olo. Kun  mietitään sanoja, joita suomen kielessa ei ole, mutta ehdottomasti pitäisi olla, kannatan venäjän sanaa toska. ” "Tosk"a merkitsee syvää henkistä tuskaa, jolla ei välttämättä ole tarkkaa syytä. Sana kuvaa esimerkiksi sielussa tykyttävää särkyä, epämääräistä levottomuutta tai kaipausta ei-mihinkään.” (http://www.mtv3.fi/helmi/kuudesaisti/artikkeli.shtml/2011/08/1373726/naita-sanoja-ei-suomen-kielesta-loydy-lue-erikoinen-lista). Tosin minun levottomalla olollani (tuska on liian voimakas sana) on syy: pelkään elämäni valuvan hukkaan. Tätä tunnetta voimistutti (tai sen synnytti) joskus ylös ottamani sitaatti Paulo Coelhon kirjasta Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin:

”On otettava riskejä, hän sanoi. Vasta silloin ymmärrämme täysin elämän ihmeen, kun annamme odottamattoman tapahtua. // Joka päivä Jumala antaa meille – niin kauan kuin aurinko nousee – hetken , jona on mahdollista muuttaa kaikki se, mikä tekee meistä  onnettomia. Joka päivä yritämme teeskennellä, ettemme huomaa tätä hetkeä, että sitä ei ole olemassa, että tämä päivä on samanlainen kuin eilinen ja huomispäivä. Mutta se joka on valpas löytää maagisen hetken. Se saattaa piillä hetkessä, jolloin työnnämme avaimen oveen aamulla, hiljaisessa tuokiossa illallisen jälkeen, niissä tuhansissa asioissa, jotka vaikuttavat meistä samanlaisilta. Hetki on olemassa – hetki, jona kaikkien tähtien voima kulkee lävitsemme ja antaa meille kyvyn tehdä ihmeitä. // Onni on joskus siunaus, mutta yleensä se on saavutus. Päivän maaginen hetki auttaa meitä muuttumaan, etsimään unelmiamme. Tulemme kärsimään, kohtaamaan vaikeuksia ja kokemaan pettymyksiä. Se kaikki on kuitenkin ohimenevää eikä jätä meihin jälkiä. Ja tulevaisuudessa voimme katsoa taaksepäin ylpeinä ja uskoa itseemme. // Onneton on se, joka pelkää ottaa riskejä. Hän ei ehkä milloinkaan koe pettymyksiä tai takaiskuja eikä kärsi kuten ne, joilla on unelma. Mutta kun hän katsoo taaksepäin – sillä me katsomme aina taaksepäin – hän kuulee sydämensä sanovan: ’Mitä olet tehnyt ilmeille, joita Jumala on kylvänyt päivillesi? Mitä olet tehnyt lahjoilla, joita Mestarisi on sinulle uskonut? Olet haudannut ne syvään kuoppaan, sillä pelkäsit menettäväsi ne. Tässä on siis perintösi: varmuus siitä, että olet heittänyt hukkaan elämäsi.’”

 

Hmm. Olen ihminen, joka on yleensä tyytyväinen tässä hetkessä, mutta tyytymätön katsoessaan taakse (vaikka on takanakin paljon hienoja juttuja, mutta ei ollenkaan riittävästi tarinoita iltahämärässä kerrottavaksi). Periaatteessa parempi näin, sillä ei olisi kivaa olla ihminen, joka on suurimman osan ajasta onneton, vaikka jälkikäteen ajateltuna elämän tarkastelu toisi onnea, kun tajutaan, että on se oikeasti antanut vaikka mitä.

“Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn't do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.”
― Mark Twain

Kyse on ennen kaikkea uskaltamisesta. Minä pelkään aina ja kaikkea ja siksi jätän turhan usein tekemättä asioita, joita voisin tehdä. Täytyisi olla rohkeampi, ja siihen minä aion pyrkiä. Enkä tarkoita, että minun pitäisi laittaa elämä risaiseksi (en ihan totta viihdy mitenkään erityisen hyvin esim. baareissa), vaan tarkoitan pienempiäkin asioita. Esim. tanssikurssia. Sellainen olisi nyt tarjolla, mutta en ole ihan varma, alanko rohkeaksi nyt heti :'D

Kirjoitin joskus viime kesänä kirjeen elämälleni. Se oli minusta äärimmäisen mukavaa, ja suosittelen sitä kaikille. Taidanpa jopa jakaa siitä pätkiä kanssanne, vaikka skitsoltahan tuo teksti loppua kohti kuulostaa, mutta älkää peljätkö, ihan tietoisesti yritin konkretisoida elämää ja ajatella sitä konkreettisena.

”Moi. En olekaan ennen tervehtinyt sinua, en ikinä. En edes puhunut sinulle. Nyt toivon, että tämä kirjoitustehtävä saisi minut jotenkin ymmärtämään asioita, itseäni. // Ensinnäkin kiitos. Kiitos, että olet olemassa. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen sinusta, elämäni. Tein tänään aikani kuluksi masennustestejä. Sain suht. alhaisia pistemääriä, ainakin alhaisempia kuin monet *erään nettisivun* lukijat (tiedän, tiedän, anteeksi että kulutan sinua siellä, se on typerää ---)”
”En ole aina tyytyväinen sinuun, koska et ole yhtä jännittävä kuin monet muut (tiedäthän mitä muut facebookissa kirjoittavat? Usein sanotaan, että he liioittelevat. Ja naurettavaa, että olin tuossakin koneella! Ei ihme, ettet ole jännittävä, en anna sinulle mahdollisuuksia). Oma vikanihan se on; se, millainen sinä olet, riippuu minusta ja kohtalosta. ”
”Eikö ole hassua, millaisia asioita muistan sinusta? Tuollaisia pieniä ja mitättömiä.”
”Olet rauhallinen. Siinä ei ole mitään pahaa. Ongelma on siinä, miten muu yhteiskunta tai ennen kaikkea ihmiset suhtautuvat sinuun. Sinun pitäisi olla villi ja kokeilunhaluinen, suoda minulle kokemuksia. Älä pelkää, en ole vihainen, ei se sinun syysi ole. Eikä minunkaan. Kuten sanoin, se on muiden syy. En ole kovinkaan usein aidosti tyytymätön sinuun, vaan niihin kysymyksiin ”mitäs oot tehny” ja siihen sääliin ja halveksuntaan, kun en ole tehnyt mitään.”
”Haluaisin reilaamaan. Se vasta olisi sinua vai mitä? Tosin tarvitsisin rohkeutta… oletko nähnyt häntä?”
”Rakastan sinua ja luultavasti minun pitäisi rakastaa kaikkea, mitä minulle annat. Lupaan yrittää. Ethän luovuta suhteeni helpolla? Ja jos saisin jotain pyytää niin… anna minulle hyviä asioita. Rakkautta, onnellisuutta, ystäviä, työtä josta pidän. Miehen.”

Jjoooohh... Kaikenlaista sitä kehtaakin jakaa julkisesti.

 

Mutta minä uskon, että ei ole koskaan liian myöhäistä tavoitella unelmia. Toisaalta tarvitsisin sellaisia ystäviä, jotka voisivat auttaa minua tuottamaan hyviä muistoja. Olen yksin niin avuton ja eksyksissä, että tarvitsen jonkun vähän suojelemaan ja ohjaamaan ja rohkaisemaan minua :D Tästä syystä herra ois mulle hyvää seuraa. Sillä on just sitä rohkeutta, mikä multa puuttuu. Ei mulle tulis ikinä mieleen muuttaa toiseen maahan noin vaan helposti. Ja se sen kyky tutustua ihmisiin, viettää aikaa heidän kanssaan rentoutuneena ja olla huolehtimatta kaikesta turhasta... toivon että edes pala sitä tarttuisi minuunkin. Ja sitä paitsi se kysy multa (joskus öö viikko sitten, nyt se on taas ollu pari päivää hiljaa :( ), että lupaanko lähtee sen kaa kattoo Liverpoolin peliä (vaadin Liverpool-Barcelona ottelua, mutta en lupautunu mihinkään. En tietenkään. Mulle lupaukset on jotain hirmu vakaata, ja varmaan siks jos joku rikkoo mulle antamansa lupauksen, niin kykenen olemaan todella kauan siitä katkera, ellei minua nyt ihan tosissaan yritetä lepytellä) joku päivä. Pyynnössä oli hienoa se, että kun katotaan mun unelmien listaa, siellä on ”Osallistua isoon futistapahtumaan”.

Unelmien listaaminen on tosiaan toinen hirmu kiva asia. Ei niiden kaikkien tarvii toteutua, mutta tärkeintä on, että on jotain, mitä tavoitella. Omalla listallani on toteutuneita asioita (10. Tutustua kivoihin ulkomaalaisiin ihmisiin), pian toteutuvia asioita, joita voin odottaa innolla (01. MM-lätkä Helsingissä 2012. Sis. fiilikset, sotamaskit, ihmiset), ja asioita jotka ei luultavasti ikinä toteudu (06. Asua Frendit-tyyppisesti). Siellä on pieniä asioita (21. Kokeilla geokätköilyä) ja suuria asioita (36. Matkustaa maahan, jossa voi katsella tähtiä lämpimässä suht lämpimässä säässä makoillen nurmikolla. Kaikkein mieluiten hyvässä seurassa.), abstrakteja asioita (51. Etsi & löydä itsesi) ja konkreettisia asioita (03. Oppia tanssimaan). Järkeviä asioita (20. Oppia laittamaan ruokaa) ja järjettömiä juttuja (35. Nimetä kissani Spikeksi. Mieluusti semmonen täysin valkea ja lyhytkarvainen kolli.) (tää oli selkeesti Buffy-kautta :'D).

Taas aika näpsäkästi on ajatus soljunu eteenpäin vailla mitään kovin suurta ideaa. En tiedä miten tuskaista tätä on lukea, mutta pääasia kuitenkin, että tämä kirjoittaminen on tuonut taas hyvää oloa, ja vähän selkeyttä ja vienyt huolestuneisuuden pois : ) Meillä kaikilla on aikaa ja mahdollisuuksia moniin asioihin. Isotkaan murheet ei kaada maailmaa ja lopulta kaikki aina järjestyy.

Btw. eilen olin tosi toimelias ja tein kaikkee (moppasin lattiat, kävin shoppaamassa kaverille synttärilahjan ja itselleni kirkkaan väriset farkut! Ah, vähä ne piristi mua. Sitten kun ois vielä vaatetta, joka kävis yhteen niitten kanssa… kävin ruokaostoksilla, tein ruokaa, tiskasin, jajaja. No kaikkee muutakii). Tänään olen katsellut weheartit.com:in ihanaisia kuvia ja vähän yritin suomennella viron tekstiä. + ens perjantaina pääsen taas lentopalloon, jee! :) Nyt siinä salissa on vissiin ollu kirjotukset, niin se on koko ajan täynnä pulpetteja.. ja tämä ilta kului mukavasti kun kaveri tuli minun kämpälle istuksimaan ja pelaamaan xboxia :) Päivällä ratkoin vaihteeks ostamiani japanilaisia ristikoita, jos minä niillä vaikka rahaa voittasin :D Harmillista tosin on, että herraa ei näy onlinessa edelleenkään, ja siitä johtuen saatan huomenna olla hitusen huolissani tilanteessani. Eikä fabossa näy muitakaan tyyppejä, jotka vois pitää seuraa. "Ma võin ju sulle seltsiks olla, kui sa tahad!" sanoo Sipsik virolaisessa satukirjassa, ja siihen kai mun on tässä tyytyminen.

edistystä elämään

Minä tein sen; hain pedagogisiin. Minusta saattaa tulla opettaja. Kummallista kerta kaikkiaan... No, toisaalta soveltuvuuskoe on kaksi tai kolme päivää sen jälkeen, kun minä olen viettänyt aikaani pari päivää Helsingissä katsomassa MM-jääkiekkoa. Pitänee maalata maskit naamaan sellaisilla aineilla, että ne saa pestyä suhteellisen tuskattomasti pois :D Haastattelu voisi olla hämmentävä kokemus sinivalkoisella naamalla sekä minulle että haastattelijoille. Tosin erottuisinpahan omalla tavallani ryhmätilanteessa joukosta.

Olen saanut energiani suurimmaksi osaksi takaisin. Popittelen edelleen vironkielistä musiikkia, mutta olen palannut jossain määrin sosiaaliseen olotilaan, ja olen pettynyt, kun lentopallovuoro on TAAS peruttu. Ei olisi mitenkään pahitteeksi harrastaa liikuntaa enkä purskahtaisi itkuun, jos olisin kontakteissa muihinkin ihmisiin kuin yliopistokavereihin. Vaikka eipä yliopistokavereiden seurassa ole todellakaan mitään valittamista: Toissapäivänä pelattiin kuuden tytön voimin maailmanvalloituspeliä kuusi tuntia ja ainakin minä viihdyin mainosti, vaikka vakaa liittoni erään ystävän kanssa ei tuottanut voittoa. Päädyimme lopulta tasapuoliseen maailmanvaltijuuteen neljän pelaajan kesken. Voisi olla ihan hienoa, jos maailman sodat oikeasti käytäisiin sillä tavalla, ainakin jos pelaajat olisivat yhtä empaattisia kuin me. Teki ihan totta tuskaa hyökätä häviöllä olevan ystävän kimppuun, joten jätimme joissain tapauksissa hyökkäämättä. Se kyllä kostautui, kun kaveri sitten sai 63 lisäyksikköä…

 Pelottavaa toissapäivässä oli se, että tytöt keksiä käydä minun kämpällä, kun samassa talossa asuvalla ystävälläni ei ollut leivinpaperia. Kämpälläni ei ole ikinä ollut mitään nähtävää ja syrjäisen sijaintinsa takia tänne ei ole eksynyt kun kaveripoika muutamaan otteeseen joskus viime vuoden puolella armeija-aikoinaan. Huoneeni ei ollut edustuskunnossa, mutta onneksi yläasteella tekemäni Mursu vei suurimmaksi osaksi kavereiden huomion. Lisäksi eilen kävin kaverin kanssa hiukkasen tarkastelemassa Sokkarin 3+1 päivää -tarjouksia, syömässä Hesessä ja sitten pelattiin hetki xboxia mun luona, eli olen ollut nyt taas sosiaalinen :)

Eilen mulla ehti olla vaihteeks ikävä herraa, vaikka olin kuolemanväsynyt. Webkameran ollessa päällä ikävä oikein syöksyi viiltämään sydäntäni kolme kertaa: Ensimmäisen kerran kun näin herran silmät, toisen kerran kun se hymyili ja kolmannen kerran kun näin sen kädet (:’D mulla on ilmeisesti vieläkin se käsifetissi, mikä mulla oli jo yläasteella. Kulutin silloin useimmat maantiedon tunnit piirtelemällä työkirjaani edessä istuvan komean poitsun täydellisiä käsiä.).

Jaa, mutta pitänee lopettaa tältä erää. Muokkailin muuten tätä ulkoasua, kuten näkyy. Eihän se ihan onnistunut, kun väritys ei viittaa mitenkään blogin nimeen, eikä siinä ole häivääkään iloista keltaista tai oranssia mitä olisin halunnut. Toivotaan että tämä tyttömäisen hempeä vaaleanpunainen on kuitenkin ihan siedettävä. Ja kirjat vaihdoin lintuihin, kun en minä täällä kirjoista puhu niin kovin paljon.

Elu mõnikord tõstab sind linnuna taevasse / Vahel raske kivina porisse kinni jääd

Sama englanniksi, sillä en löytänyt nopealla etsimisellä suomennoksia:

Sometimes the life rises you up to the sky as if you were a bird
Sometimes you get stuck in mud as if you were a heavy stone

Rakastuin eilen vironkielisiin lauluihin! Sain niistä jopa hirmuisesti motivaatiota viron opiskeluun, vaikka opettaja on kyllä vähän pelottava. Olin juuri alkamassa lataamaan sitä motivaatiota tänäkin aamuna itseeni (aukaisin koneen aikomuksenani mennä youtubeen laittamaan jotain taustalle soimaan), kunnes tajusin, että olin ajatellut jotenkin väärin heräämisaikani. Tunnin sijasta minulla olikin aamutoimille aikaa 10 minuuttia ja tajusin tämän 15 minuuttia heräämisestä, eli olin auttamatta myöhässä lintistä: seuraavalla bussilla kulkiessani olisin myöhästynyt n. 20 minuuttia. Tällä kertaa kuitenkin ihanainen samassa talossa asuva ystäväni pelasti minut: ei myöhästytty yhdessä kuin viisi minuuttia. Tähän väliin laitan myös pienen huomautuksen siitä, että aamulla piti puhdistaa heidän autonsa ensin lumesta. L-U-M-E-S-T-A. Ja saman aineen takia heräsin jälleen aamulla heti 7 jälkeen lunta siirtelevien koneiden meluun. Tiedoksenne; on kevät. Lumen määrän pitäisi olla _vähenemään_ päin. Luotan silti siihen, että kyllä se kevät sieltä tulee…

Mutta tässä teillekin kaunista kuultavaa: Getter-Jaanin (Viron Euroviisuedustaja vuoden tai parin takaa, muistattehan Rockefeller street) Saladus (http://www.youtube.com/watch?v=YauPvv-FzYc&feature=related ) ja Me kõik jääme vanaks (http://www.youtube.com/watch?v=5hpodWWr2AA&feature=related )(joista ainakin toinen aiheuttaa hymähdyksiä, jos sanoja kuuntelee vain sillä pohjalla, että kuuntelee miltä suomenkielisiltä sanoilta kappaleet kuulostaa. Sanat löytyy kyllä sekä viroks että enkuks kun googlettaa).

Ylipäätään lähes kaikki tällä hetkellä käymäni kurssit on hirmu kivoja. Nimistötiedettä ♥, lasten ja nuorten kirjallisuutta ♥, viroo (ihan mielenkiintosta vaihtelua), murteita ♥ (tosin ne tunnit on aika tylsiä) ja suomalaisen kirjallisuuden klassikoita (sitä pitää yks parhaista opettajista♥). Ja no sitten on yks kielenhuollon kurssi -.- voisin tehdä kandia melkein jokaisesta aiheesta ja olen täynnä intoa tutkia tunneilla opetettavia asioita (tosin minun intoni on aika aallottaista: se häipyy nopeasti, mutta myös palaa takaisin). Mm. lasten ja nuorten kirjallisuuden kurssi on tarjonnut minulle mielenkiintoisia pikkufaktoja ja voi kuinka minun tekeekään mieli lukea satuja. Onneks veljen perhe on tulossa pääsiäiseks kotiin, ja veljenpojat tuskin pistää pahakseen, jos niille muutamia satuja luen. Tosin luultavasti heilläkin on vahvat mielipiteet, ja he haluavat jälleen kerran kuulla sen yhden ja saman Pupu Tupunan… mutta kuitenkin.

Mulla on siis kaikki periaatteessa hyvin, mutta oon silti pari viime päivää ollu vähän tyytymätön olooni. Jos ollaan oikein dramaattisia, niin voisin sanoo, että oon ollu fiiliksellä ”halatkaa minua, että pysyn kasassa”, mutta se ei ole oikeastaan ollenkaan totta, koska oon ollu lähinnä väsyny ihmisiin – varsinkin yliaktiivisiin – ja mieluummin vain käpertynyt yksin sängylle lukemaan Vierasta (Anteeksi Janne Kuutio, en vain jaksa kaltaisiasi klassikoita nyt. Sitä paitsi Vieras on ehkä ihan oikeasti minun lempikirjani, ja nyt se on minulla omana! Siitä suurkiitos siskoselle♥) ja syömään pahan päivän varalle säästämiäni sipsejä puhtaasti siitä syystä, että sattuu vain tekemään mieli syödä sipsejä. Ja nyt kun alan miettiä, niin lähinnä mulla on ollut tämä olo eilen ja tänään. Viime viikon keskiviikkona pelattiin Imagoo (tai no aluks syötiin ja juteltiin niin kauan, että parin tyypin piti jo lähtee pois) ja sitten to-pe kävin kummin luona ja viikonlopun olin kotosalla… Eli siis olen ollut ei-sosiaalisella päällä kaksi päivää (+mahdollisesti viikonloppu, sitä on vaikea diagnosoida, kun kotona ei voi joutua liian sosiaaliseen tilanteeseen kovin helposti) ja tuokin rajoittuu vain kouluajan ulkopuolelle: koulussa oon ollu aika sosiaalinen. Ja huomenna pelataan Riskiä. Hmh. Tältä kappaleelta meni nyt vähän koko pohja alta. Se siitä, siirrytään seuraavaan aiheeseen.

Nyt on se tietty aika vuodesta, jolloin esim. useat minua vuotta nuoremmat kärvistelevät tuskissaan. Ylioppilaskirjoitusten aika. Ei voi olla kuin kiitollinen siitä, että ne ovat omalta osalta takana ja minun ja niiden välissä on tukevasti yliopiston ovi. Varasijoiltakin sisään luikahtaneena oloni on turvallinen. Tänne kun on päässyt, niin tänne on päässyt, eikä täältä voi niin vain pois potkia. Vaikka tentit välillä pelottaakin, ne voi aina uusia mukavan lyhyin väliajoin tarpeen tullen (eikä ole edes vielä tarvetta tullut) toisin kuin kirjoitukset ja pääsykokeet. HYI mitä stressiä ne aiheuttivatkaan aikoinaan.

En pääse edes unohtamaan kirjoituksia, kun yksi abina (hah hah) oleva kaveri on niiden keskellä. Eräänä päivänä hän pyysi minua tekemään (muistaakseni) Ylen abitreenien jonkun enkun osion, että voisin kertoa, oliko kaverini tosiaan niin huono kuin hän oletti. No, minä tein semmoisen suhteellisen hyvillä mielin, ja arvatkaa mikä oli tulos. 0/10! _Nolla_ kymmenestä oikein. Hmhph, tämä ”minulla on ulkomaalainen melkein-poikaystävä” on saanut minut harhaiseksi, kun luulin, että ehkä minä oikeasti osaankin jotain englannista. Oloani helpotti vähän, kun huomasin tehneeni ylimmän tason jutun ja toiveikkaana kävin keskitason kimppuun. Tuloksena 3/10. Huokaus. Onneksi kirjoitukset ovat ohi... ja tän täytyy olla myös yksi salaisuus miks herra jaksaa minua siinä määrin missä jaksaa: se ei ymmärrä puoliakaan mitä yritän sanoa, ja ne loputkin se ymmärtää väärin :’D

Ainiin, luette muuten edelläkävijän tekstiä. Tienraivaajan. Pioneerin. Edeltäjän (kiitos Wordin synonyymisanakirja). Kannatti olla lusmu ja tilata K-plussakortti mmmyyöööhäään. Sain nimittäin etäluettavan kortin, ja lähikaupan kauppiaskin oli lähestulkoon vaikuttunut, sillä sellainen oli kuulemma ollut vain muutamalla asiakkaalla ennen minua. Myös kaikki ystäväni olivat lumoutuneita pienestä ihmeestä lompakossani. Elämäni on jännittävää.

Aga ma hakkan tegema eesti keelen *kotitehtävä*. See on päris kerge. Tahan õppida eesti keelt. Nojoo, ehkä minä en kirjota mitään viroks, kun varsinkin päätteet (esim. õppima vai õppida) on vähän hataralla pohjalla. Sitä paitsi osaan jossain määrin jo sen lauseen, millä pärjää tunneilla pitkälle: Ma ei tea aga ma arvan…

Ole hyvä, ole paha

Hmh. Maaginen kahden kuukauden tuntemisen raja on saavutettu. Se on yleisesti ottaen aika, jonka aikana joko minä kyllästyn mieheen tai sitten mies tajuaa, etten olekaan niin mielenkiintoinen ja sympaattinen kuin hän on luullut aluksi. Asia vaivaa minua hiukan (huomatkaa epämääräinen viittaus Ally McBealin Pullaan), tai ei kyllä just nyt. Mutta aina joskus. Tilanne minun ja herran välillä ei tosiaan ole mikään mainioin. Perjantaina ymmärrettiin toisiamme koko ajan väärin ja riideltiin (toinen osapuoli lähti sitten kesken kaiken pois), lauantai oli tuskainen; herra ilmeisesti mökötti ja minä yritin lääkitä itteeni kiireellä (nukuin pitkään, luin hulluna yhtä dekkaria, menin kahvilaan sovitusti muutamien opiskelukavereiden kaa ja sitten illalla pelattiin Aliasta (se oli ehkä tehokkainta ajatusten estämistä, minä ja mun pari vielä voitettiin, jee!)). Lauantaina Neljänsuora oli vakoillut ajatuksiani ja Ole hyvä, ole paha biisi iski täydellisesti: http://www.youtube.com/watch?v=HDtMsf2Tqus&feature=BFa&list=AV4oVf-d_DwKCRDTStccfmuIzGHsW4OpCl&lf=list_related

La-su yönä mieheke yritti soittaa mulle tuntemattomasta numerosta, mutta tajusin vasta sen toisen ja viimeisen soiton välissä tulleesta viestistä, että se oli se (ja jossa se varsin suloisesti käski mun olemaan stressaamatta ja arvelikin mun olevan tuskissani), enkä tosiaan uskaltanu viimeseenkään soittoon vastata erinäisistä syistä (lähinnä mua kauhistutti ajatus englanniks puhumisesta puhelimessa keskellä yötä). Sunnuntai-iltana (?) myö kuitenkii puhuttiin asiat halki ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Siinä vaiheessa kevätfiiliksissä kuuntelin edellä mainitun yhtyeen Uutta vuodenaikaa (en tiedä, miksi kuuntelen Neljänsuoraa niin hirveesti tällä hetkellä :O) http://www.youtube.com/watch?v=TUbsAIqufbQ&feature=autoplay&list=AV4oVf-d_DwKCRDTStccfmuIzGHsW4OpCl&lf=list_related&playnext=9 alku on ihana ^^

Maanantaina kuitenkii totesin jossain vaiheessa iltaa, että jokin ongelma (hiljaisuus) on edelleen olemassa (eli palattiin takaisin tuohon ole hyvä, ole paha -fiilikseen), ja se fiilis on jatkunu tänäänkin. Vanha kaveri yritti mua jossain vaiheessa piristää, mutta minä taisin lähinnä päätyä itsesäälisenä muistelemaan yläasteen huonoja juttuja, mikä toisaalta oli vapauttavaa. Maanantaina keräsin myös rohkeutta sen verran, että kävin ylioppilaskunnan tiloissa hengailemassa parin kaverin kanssa. Siellä ei ollut juurikaan porukkaa, mutta vaikuttava lautapelivarasto löyty. Pelattiin sit paria peliä muutaman toisiin ainejärjestöihin kuuluvan pojan kaa ja se oli ihan kivaa.

Tänään en oo kuitenkaa jaksanut olla erityisen apea epävarman tilanteenkaan takia, vaan olin ihan innoissani nimistötieteen kurssilla (se on aika kivaa ♥). Sitten kävin pikaseen shoppaamassa, mutta väsytti niin armottomasti, että oli ihan pakko tulla kämpälle. Ja huomiseks sain kavereiden kanssa järkättyä ihmeellisen tuskattomasti Imago-illan, joka ajankohtansa puolesta sopii kymmenelle pelaajalle :O Tietysti siinä on muutamia muita muuttujia, mutta kuitenkin.

Ja siis selkeästi, mutta vähän kärjistetyn tiivistetysti mun ja D:n ongelmat on siinä, että a) meillä ei oo liiaks asti puhuttavaa (oon ite aika hiljanen). Tosin oon alusta asti tiedostanu, että meidän juttu ei millekään puhumiselle tule perustumaan, mutta en oo mitään korvaavaakaan perustetta keksiny. Sillon kun se oli täällä, kaikki meni jo sen takia ihan jees, että olisin voinu olla vaan ikuisuuden hiljaa sen halauksessa tuntematta oloani ahdistuneeks toisin kuin eräitten toisten henkilöiden kohdalla. (ÄÄ! Taas jo menossa tämä siihen, että alan luetella sen hyviä puolia! Enenenenene tahdo!) ja b) siihen, että yhteisen kielen puuttuessa ymmärretään toisiamme koko ajan väärin, jos ei voida livenä kuulla ja nähdä muita sanojen tulkintaa ohjaavia elementtejä (äänensävy, ilmeet yms.). Mutta siis en tiiä miten toimin miestilanteeni kanssa, mutta luultavasti annan ajan nyt kulua ja herran olla ihan rauhassa hiljaa ja yritän ite keskittyä johonkin muuhun. Näinhän Cosmopolitan on minulle joskus vuosia sitten opettanut (kuminauhaefekti tms. asiallisen kuuloista).

Joo.. ei kai tässä muuta. Kuluttakaa aikaanne tämän siskoni linkittämän piirrosohjelman parissa vaikka :D http://mrdoob.com/projects/harmony/#simple

"Uusi vuodenaika on, talvi kylmät luunsa korjatkoon, pois kantakoon. Voittamatton aurinko meidän päivät valaisee, valaisee."

Kevät yrittää kovasti jo tulla ja munkin päivät menee taas vaihteeks parempaan suuntaan, jee :) Mutta nyt en ehdi pitempää tekstiä kirjoittaa, korjailen tän joskus toiste pitemmäks, mutta ajattelin rauhoitella riekaleina olevia hermojanne :D nyt yritän kerätä rohkeutta lähteäkseni hengailuiltaan... ja saadakseni tukan kuriin! Mun niin pitäs mennä leikkauttaa hiuksiani.

“Behind every beautiful thing, there's some kind of pain.” - Bob Dylan

Surkein ja tuskallisin ilta aikoihin. Ihan vaan että tiiätte. Tilanne vaati jo päivällä KAKSI purkkia Pringlesejä ja iltaa kohti tilanne ei ainakaan parantunu. Ei mee herran kaa ihan putkeen just nyt. Tarvitsen tänne jonkun olkapään, jota vasten itkeä epätietoisuutta ja josta lähtevät käden kiertyvät ympärilleni heijaamaan minua rauhoittavasti.

Mutta ei nyt mitään paniikkia, minä kyllä pärjään. Ja sitä paitsi uskon siihen, että maailma näyttää taas hitusen paremmalta huomenna tai ainakin kaikkeen on helpompi suhtautua. Eikä mitään erillisiä soittoja aiheen tiimoilta, kun kuitenkii alan itkee ja se hävettää minua. Tai sitten asiat on jo ratkenneet soittoon mennessä, ja sitten minua hävettää kun oon typerästi tulkinnu taas asiota väärin. Mutta joku ongelma tässä nyt on joka tapauksessa.

“The more I see, the less I know for sure.”

Otsikkoon otin lopulta ensimmäisen edes suurinpiirtein aiheeseen sopivan sitaatin, tällä kertaa sanojana John Lennon. Mitä enemmän opiskelen sitä epävarmemmaks tuun asioista. Keksikää itse parempia syvällisiä merkityksiä.

Karmaiseva viikko kertakaikkiaan. "Neljä luentoa viikossa jaettuna kolmelle päivälle" -opiskelunjen jälkeen on ollut todella tuskaista istua koululla suurinpiirtein kahdeksasta (KYLLÄ. Herääminen puoli seitsemän aikoihin oli ka-ma-laa) kuuteen + mulla oli suullinen esitelmä Aaro Hellaakoskesta tänään. Ei oo ehkä ikinä ennen ollu noin tuskasta tehhä yhtä pientä suullista esitelmää. Ja siitä oppimisesta sitten.. no, osaan olla kuivakka sekä suomeks että viroks (eli ollaan opeteltu viron kielioppia, sõnade muutmine jne.) ja muistan jopa yhden sanankin: aitäh merkitsee 'kiitos'. Yks kaveri sanoi, että pitäisikö lähteä Tallinnaan kurssin jälkeen noin niinkuin opintomatkalle. Mahdettas olla kohteliaan kuulosia, kun oltais koko ajan sillee: "Ai täh??!"

Kiireisyyden takia olen joutunut missaamaan tällä viikolla murrekurssin (viro meni päälle) ja nimistötieteen ekan tunnin (klassikkokurssi meni päälle :'( ) ja yhden viron tunnin jouduin skippaamaan myös. Lisäksi olen tosiaan perehtynyt kielenhuoltoon kolmen tunnin ajan (Varoitus! Kurssi altistaa minut kielioppinatsiudelle! ..tai ehkä ennemminkin en halua korjailla mitään tekstiä, jos ei ole ihan pakko) ja käynyt myös mm. kirjaston lasten ja nuorten osastolla. Vähän oli siisti fiilis mennä sinne! Katsoin kirjoja, ja puolet niistä näytti tutuilta ja melkein kuin omilta lapsilta. Niitä teki mieli lukea uudelleen ja ihmetellä sitä, että sarjoihin oli ilmestyny uusia osia senkin jälkeen, kun olin kasvanut niistä ulos. Tosin aina jos luin takakansia, niin mulle tuli vähän huijattu olo: mitä ihmeen järkee näissä kirjoissa on??? Lainasin kuitenkin ensi viikolla alkavaa lasten ja nuorten kirjallisuuden kurssia varten kaksi kirjaa: Kissojen taikayön ja Enid Blytonin yhden Viisikon. +Puhelintyttömurhat-nimisen dekkarin, ettei kirjastotäti luulisi minua ihan hupsuksi...

D:tä mulla ei oo ehtiny olla ikävä, vaikka yks päivä juteltiinkin henkevästi (ja vain teoreettisen mahdollisuuden tasolla) siskon kanssa, että millä ihmeen konstilla saisin mainittuu herrasta porukoille, jos joskus siihen tulee aihetta. Tosin aina jos näen sen webissä, niin sitten meinaa tulla ikävä. En edelleenkään käsitä miten näen sen sillon niin mahdottoman hyvännäkösenä, varsinkin kun ei se muissa tutuissani mitään vaaautsi-reaktiota ole herättänyt. Mutta en minä kyllä tiiä taaskaan tuleeko siitä yhtään mitään, kun ei meillä ole riittävästi puhuttavaa. Mutta en kertakaikkisesti voi heittää hukkaan mahdollisuutta jatkaa häneen tutustumista, koska sen verran mielenkiintoinen tyyppi on. Jos se tosissaan aikoo viettää siellä kaukana neljä kuukautta vain palatakseen takasin mun luo, niin kyllä mä voin odottaa. Kuulostapa hempeeltä shaibalta tuo viimenen lause.

Voisin tästä lähtee syömään jotain. Huomenna vielä kouluun ja sitten viiiimein kauan kaivattu viikonloppu.

Ja kuten alussa kävi pienesti ilmi, minulla oli vaikeuksia löytää edes vähän asiaa liippaavaa sitaattia otsikoksi. Tästä sitaatista tykkäsin muuten vain, niin lisään senkin nyt tähän:
“It is said that your life flashes before your eyes just before you die. That is true, it's called Life.”
― Terry Pratchett, The Last Continent

Dumm-diggy-dumm-diggy-diggy-dumm

JAA NOTTA MITÄ MULLE KUULUU NIINKÖ?? Anteeksi selkeästi suuriksi kasvaneista tuskistanne, joita päivityksen viipyminen on aiheuttanut. Ei ole ollut inspiraatiota kirjoittaa. Tai sitten se oli puhtaasti laiskuutta, mutta shhh. Ei opiskelijat ole laiskoja. Mutta täältäpä nyt tullee sitten tekstiä, syyttäkää itteänne. (P.s. Tuli niin pitkä teksti, että ei mulla oo oikeestaan hajuakaan mitä kirjotin. Enkä ota vastuuta mistään, jos kirjoitin jotain tyhmää tyhmässä järjestyksessä tai tein typeriä kirjoitusvirheitä.)

Tänäänhän on vuorossa kysymys:

2.jos minulla olisi rajaton määrä aikaa ja rahaa, miten elämäni muuttuisi ja mitä tekisin ylimääräisellä ajalla?

Vaikea kysymys, mutta toivon todella, että en kuluttaisi rajatonta aikaa koneella. Minä varmaan näkisin enemmän kaukanakin asuvia kavereita ja porukoita. Ostasin vaatteita, yrittäisin viimein löytää tyylini. Varmaan myös opiskelisin ja lukisin enemmän. Lukemisen mukana tulevat toiset maailman on kuitenkin aiheuttaneet mulle aina nautintoo. Ostasin lautapelejä ja Kinectin ja antasin rahaa niihin tarkoituksiin/niille ihmisille, jotka koen tärkeiksi. Yrittäisin pelastaa maailmaa. Toteuttaisin unelmiani, joita oon listannu mustaan vihkooni. Niitäkin, jotka on kalliita, kuten esimerkiks se, että lähtisin kattoo jotain suurta jalkapallo-ottelua. Suurimmaks osaks tekisin varmaan aika pitkälti samoja asioita kuin nytkin, mutta paljon paljon enemmän ja vähän kalliimmalla tavalla. Tai sitten olisin pihi ja miettisin että ”kyllä ne huonot ajat vielä tulee” ja laittasin kaiken säästöön :D Mutta kaiken kaikkiaan en tiedä. Nuo olivat vain asioita, jotka tulivat äkkiseltään mieleen. Yrittäisin varmaankin olla vaan hyvä ihminen ja hakee mielihyvää ja muistoja tuottavia kokemuksia. Toisaalta on ihan hyvä, että aikaa ei ole loputtomasti, koska ajan rajallisuus motivoi tekemään asioita ja on ainut merkki siitä, että elämä etenee huonoinakin päivinä.

No mutta nyt siihen miten oon kuluttanu rajallista aikaani ja rahaani, eli mitä mulle kuuluu. Vastaus on, että ihan hyvvää. Viime viikolla kävin liikuntapäivänä laskemassa mäkee muutaman kaverin kanssa. Pohdittuamme n. viisi vuotta ostaisimmeko pienen mursuliukurin (halpa mutta niin kovin pieni ja jalat joutus pitämään ylhäällä), kivan värisen ison mursuliukurin (siihen sopis jo kaks jollain ihmeellä, mutta se oli jo melkein yhtä kallis kuin pulkka) vai pulkan (iso ja siihen sopis kaks kyytiin, mutta aika harvoin tulee lähdettyä mäkeen ja jos sen ostas puoliks, niin miten sen käyttö sitten käytännössä myöhemmin toimis), päädyimme opiskelijabudjetin suureen rakkauteen: kerälliseen jätesäkkejä. Jaettiin hinta niin tarkasti osiin ja olikohan lopullinen hinta 70 senttiä :D Iloksemme mäenlasku onnistui yli odotusten: laitoimme jätesäkkiemme sisään hieman lunta ja ilmaa ja sidoimme pussin suun, niin laskuväline oli mitä mainioin!

Viime viikolla oli myös lauseopin tentti. Minusta melkein tuntui, että osasin asiat ja koko tämän viikon olen käynyt herkeämättä katsomassa josko tulokset olisi tulleet, mutta ei :( ensi viikolla sitten… Tenttipäivänä oli myös kaverin synttärit, joiden kunniaksi yritettiin sitten järkätä supernopealla aikataululla edes jotain: juhlijoita saatiin minun ja sankarin lisäksi kaksi, mutta hauskaa oli ja ilta venähti kahdeksan tunnin pituiseksi. Syötiin muffinsseja, puhuttiin kiivaasti tentistä, katsottiin Iho, jossa elän -leffa (varsin yllättävä muuten. Ei pystynyt montaa kymmentä sekuntia ennen tapahtumaa arvaamaan mitä tapahtuu. Melkein suosittelen!) ja sitten vaan puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin.

Viikonloppuna kävin kotosalla ja menin pitkästä aikaa kotikylän lentopalloon. Järkytyksekseni kaikki oli muuttunut: toinen puoli ihmisistä oli minulle tuntemattomia ja kaiken lisäksi minut sysättiin heidän joukkueeseensa. Vähän oli orpo olo varsinkin kun oma peli ei ottanut sujuakseen ei sitten millään.

Tämän viikon tiistaina eräs vanha kunnon lukiokaveri tuli poikaystävänsä kanssa käymään.  Oli hirmu kivaa nähdä ystävää pitkästä aikaa, vaikka tortilla-aineksia ostettaessa ehdittiin vähän kränäillä, mutta laitetaan se vaikka nälän piikkiin ♥ Kierrettiin kirppareita, pelattiin erä Imagoo, syötiin Raxissa, käytiin keilaamassa ja sivistyneesti istuttiin myös überhienossa kahvi-, tee- ja suklaakaupassa : )

Ainejärjestömme tyttövaltaisuuden takia meillä on myös perinne tehdä tyttökalenteri. Itsekin raahauduin mielenkiinnosta viimekertaiseen palaveriin, mutta en saanut edes noidan roolia. Pitänee harkita että huutaisinko MINÄMINÄMINÄMINÄ-taktiikalla itselleni roolin yhen kuvan taustalle, vaikka tiedostan kyllä, että en ole mitään kalenterityttöainesta. Mutta mitä kauneus ylipäätään on?

Se ei ole laihuutta, ei todellakaan. Maailma, joka ei voi pysähtyä hyväksymään kaikkia on kovaa vauhtia siirtymässä laihuuden vihaamiseen. Kaikkein eniten se satuttaa silloin, kun ystävät liittyvät fb-ryhmiin, jotka ylistävät reheviä naisia (tyyliin ”naisen pitää olla NAINEN eikä mikään tuulen nussima vinkuheinä”, en nyt ihan tarkasti muista sanavalintoja), linkittävät seinilleen uutisia tyyliin ”10 syytä miksi pyöreä nainen on parempi” ja ”nyt se on todistettu: miehet pitävät enemmän muodokkaista bruneteista”. Myöskään arkipäivän keskustelut (”Kyllähän naisessa pitää olla rasvaa”) ja nettikeskustelut eivät ole mukavaa seurattavaa – eivät ainakaan kaltaiselleni geenien takia muodottomalle kuivan kesän oravalle. Ihmiset eivät tunnu tajuavan, että laihuuden arvosteleminen tuntuu aivan yhtä pahalta, kuin lihavuudesta huomautteleminen. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi naisellisia muotoja. Kyse on siitä, etten voi saada niitä ilman kirugisia toimenpiteitä. Tällä laihuudella ois voinu pärjätä jotenkuten 90-luvulla, mutta nykyään en saa arvostusta valtaosalta ihmisiä.

Ja jos nyt saa vielä itseään haukkua, niin en muutenkaan ole koskaan pitänyt itseäni kauniina: poikamaisen lautavartalon lisäksi minulla on maantien harmaat hiukset (joita eräs kaveri oikeasti kutsui harmaiksi juuri kun olin hyväksymässä ne :’D), silmälasit, ei niin siro nenä, en osaa pukeutua tyylikkäästi (tai sitten en raaski ostaa kalliita hienoja vaatteita)… Joulun aikoihin pelattiin Imagoo perhepiirissä, ja kysymyksenä oli mikä kukka minä olisin. Johonkin vaihtoehtoon äiti sitten huudahti että ”se on aivan liian kaunis!” (minuksi)… naurettiin kaikki ääneen, mutta pari kyyneltä huomasi tilaisuutensa tulleen ja kipitti väkisin silmäkulmii – ei siksi, että olisin loukkaantunut, vaan siksi, että tiesin sen olevan totta. Ja jos edes korppi (vai Musti? En muista miten se sananlasku menee) kehu lapsiansa niin kuka sitten? No joo, mutta pointti siis on, että ainoina aseinani lienee huulet – ehdottomasti kehutuin osa minussa – ja pitkät, luonnostaan tummat silmäripset.

Silmälasien saaminen ala-asteella oli minulle katastrofi ja henkilökohtainen maailmanloppu. Vihasin itseäni jo etukäteen, taisinpa jonkin ylimääräisen koulukuvankin tuhota raapimalla siihen vihaisesti silmälasit. Muistan kuitenkin ensimmäisen kerran, kun tulin kouluun lasit mukanani, ja siitä seurasi jollain tavalla suloinen tapahtumasarja: Mulla oli hiiiirmuisesti kaveripoikia siihen aikaan. Tulin kouluun kesken päivän, koska olin hakemassa äitini kanssa laseja silmälasiliikkeestä. Kävin pientä kyläkoulua ja äiti jätti minut koulun tienhaaraan koulun taakse. Kaveripojista rakkain tulikin minua vastaan jo koulun taakse, ja kysyi hämmästyneenä, enkö vieläkään ollut saanut laseja mukaani (en tietystikään häpeissäni ollut uskaltanut laittaa niitä päähäni). En muista hänen reaktiotaan, kun näytin lasejani hänelle, mutta tuskin se hirveän negatiivinen on ollut, koska muuten minulle olisi jäänyt siitä hirveä trauma ja kyllä myö oltiin läheisiä kuutosluokan loppuun asti :) Käveltyäni koulun etupihalle ja istahdettuani penkille, toinen kaveripoika tuli kysymään millaiset lasit on. Näyttäessäni niitä myös kolmas kaveripoika tuli paikalle. Poika kolmonen totesi jotain tyyliin ”jaa, eihän noissa oo mitään erikoista”. Hänen rientäessään takaisin leikkeihinsä poika kakkonen sanoi hieman loukkaantuneen/hämmästyneen oloisena, että kun toinen saa lasit, niin kyllä siinä nyt jotain ihmeellistä on. En loppujen lopuksi ole koskaan saanut selville, kumpi viimeisistä kommenteista oli positiivinen vai oliko kumpikin (vai ei kumpikaan :'D). Joka tapauksessa olin kummankin kanssa kaveri niin kauan kuin yhteistä ala-asteen taika-aikaa riitti, joten ei ne lasit minun maailmaani kaataneet kuitenkaan.

Pikkuhiljaa onnistuin jopa pitämään ensimmäisistä laseistani, vaikka nykynäkökulmasta voin sanoa, että ne olivat aivan kamalat! Nykyäänkään en tulisi ollenkaan toimeen ilman laseja, mutta hyväksyn ne täysin ja olenpa saanut kehujakin nykyisistä suhteellisen rohkeanvärisistä ja paksusankaisista laseistani jopa siinä määrin, että mietin jo hetken että ehkä minun ei tarvitsekaan yrittää ikinä päästä laseista eroon. D on kuitenkin viehtynyt ajatukseen siitä, että hankkisin piilarit. Olen monesti aiemminkin harkinnut asiaa (mahdollistaisi esim. uimahallissa käynnin ja tavallisten aurinkolasien pitämisen), mutta se on kuitenkin aina jäänyt. Pitää miettiä.

No mutta joka tapauksessa olen tullut siihen tulokseen, että epävarmuus ulkonäön suhteen on tuttua lähes kaikille. On ihan käsittämätöntä miten kauniit ystäväni eivät tunne olevansa kauniita! :O Itse päätin joskus syksyllä jälleen kerran, että en murehdi asioista, joille en voi mitään (ulkonäkö), mutta kyllähän niitä kriisikausia silti tuli. Päiväkirjoistani löytyy niin apeita kuin aihetta asiallisesti käsitteleviäkin tekstejä (ne sisältää myös tv-sarjojen sitaattien pohdintaa mm. siitä, pitäisikö odottaa The Onea vai tyytyä The Only Oneen ja onko No man parempi kuin Wrong man). Tiedän, että D:kin on enemmän ihastunu siihen, miten käyttäydyn ja puhun (tosin sillä on vakaa tavoite tehhä musta puhelias ja sosiaalinen, että se siitä sellasenaan hyväksymisestä) kuin mihinkään muuhun. Siitä huolimatta hän osaa joskus valita juuri ne sanat, joita tarvitsen. Viimeisenä iltana ennen hänen ulkomaille lähtöään kävin vielä kerran hänen kämpällään ja jossain vaiheessa hän vannotti minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi itseäni rumana niiden asioiden takia, joita vihaan kaikkein eniten itsessäni. Olin vaiti, koska ajattelin etten voisi luvata sitä, mutta hän tuijotti tiukasti silmiini toistellen ”promise me”. Vastasin yrittäväni. Sekään ei kelvannut, vaan hän vaati jälleen totisena minua lupaamaan. Olin hiljaa vielä hetken ja mietin asiaa, kunnes kuiskasin ”I promise” ja päätin tosissani yrittää pitää lupaukseni. Se mies on uskomaton.

Sitä paitsi viehättävyydessä kyse on ennemminkin itsetunnosta kuin ulkonäöstä. Kuka tahansa voi olla onnellinen ja omalla tavalla kaunis kehossaan, vaikkei olekaan malli, jos vain hyväksyy itsensä. Ja kuka tahansa mallin näköinen voi olla surullinen ja epävarma ulkonäöstään huolimatta. Ja kuten eräs kaverini sen ilmaisi: toiset tykkää pyöreemmistä ja toiset laihemmista. Kauneus ei ole millään tavalla verrannollinen painoon. Yliopistossa olen myös selkeästi huomannut, että on olemassa erilaisia miesmakuja. Puolet uusista tutuistani kuolaa hulluna täysin mitäänsanomattoman näköisien miesten perään (ja kutsuvat heitä "miehekkäiksi") ja luultavasti haukkuisivat minun miesvalintani lyttyyn. Täten uskon myös ihan tosissani, että miehillä on olemassa erilaisia naismakuja. Lisäksi maailmassa on (luultavasti jopa enemmän kuin uskotaan) niitä miehiä, joille ulkonäkö ei ole tärkein asia naisessa. Keskiverrosta poikkeavana voi olla aavistuksen verran vaikeampi löytää kumppania, mutta ei missään nimessä mahdotonta.

Minusta on myös tärkeää muistaa muutamia viisaita sanoja, joista pari lemppariani voisin kirjoittaa vaikkapa tähän: ”You don’t have a soul. You are a soul. You have body” (C.S. Lewis) ja ”It's not the face, but the expressions on it. It's not the voice, but what you say. It's not how you look in that body, but the thing you do with it. You are beautiful.” (ja sama suomennettuna: ”Kysymys ei ole kasvoista vaan niiden ilmeistä. Kysymys ei ole äänestä vaan siitä, mitä sanot. Kysymys ei ole siitä, miltä sinä tuossa ruumiissa näytät, vaan siitä mitä tuossa ruumiissa teet. Sinä itse olet kaunis.”) (Stephenie Meyer: Vieras) ♥ Kauneus ei ole silkkaa ulkonäköä.

Haluan myös suositella kaikille katsottavaksi Gleen Born This Way -jaksoa, jossa henkilöt painattivat itselleen paidat, joihin kirjoittivat asiat, jotka haluaisivat muuttaa itsessään tai joita häpeävät tms. Jakso oli upea ja muistuttaa, ettei meidän tarvitse yrittää muuttaa itseämme. http://www.youtube.com/watch?v=X35aTcHG5jI kuunnelkaa toki sanojakin, vaikka ette olisikaan Lady Gagan faneja :D

Ja lopuksi jälleen ysäriä jota kuuntelin tätä kirjoittaessani (tarpeeksi sanatonta että pystyn kirjoittamaan samaan aikaan). Ja ette kai oikeesti voi väittää että voitte olla surullisia kuunnellessanne 90-luvun biisejä?

http://www.youtube.com/watch?v=m6In2ce_h4s

Ainiin. On se virallinen tutkimus, jonka mukaan facebook masentaa ihmisiä, kun se antaa muidenn elämistä niin hyvän kuvan. Jos koette masentuvanne lukiessani näitä minun tekstejä, niin älkää turhaan. Se on sitä samaa harhaa :p