Mä tahdon nähdä kaiken ja jokaista rakastaa

SORIIIIII, ON IHAN ÄLYTTÖMÄN HUONOA TEKSTIÄ, MUTTA MÄÄ OLEN LOMALLA, ETTÄS TIEDÄTTE!

”Me katottiin kaikki ikkunasta ja toivottiin, että toivottavasti tuo ei tuu meidän luokalle”, kuului minua ehkä eniten satuttanut lause joskus vuonna 2007(??). Muistellessa se satuttaa vieläkin aivan kuten satutti aikoinaan yläasteella, vaikka sen sanoi luokallani ollut kaveri ja siten elävä todistuskappale siitä, että asiat eivät mene aina ihan just niin kuin toivoo ja suunnittelee. Kipua ei edes hirveästi helpottanut se, että lause koski mennyttä mielipidettä, sitä mitä he olivat ajatelleen kuutosluokan tutustumispäivänä katsellessaan minua muiden syrjäkylältä tulleiden joukossa.

Se oli silti lähtökohtani. Kaikki tuomitsivat minut jo kaukaa ja tahtoivat pysyä minusta kaukana. Pahinta oli, että en varmaan läheltäkään ollut yhtään sen houkuttavampaa seuraa. Puhuminenkin vain pahensi tilannetta. Eipä siinä, sain kyllä ystäviä eikä minua kiusattu (koska luokan kusipää nyt oli kaikille ikävä), mutta olin aika näkymätön. Kaikkea muuta kuin suosittu. Ja kai silloinen A näkyy vieläkin ainakin siinä, että eipä minulla juuri ole yläasteajoilta peräisin olevia kavereita. En koskaan päässyt NIIN syvälle porukkaan. Kyläläiset olivat kyläläisiä.

Joulukuu 2013. ”A, mulla olikin sulle asiaa! Mitä mieltä sä olit siitä pojasta, joka oli mun synttäreillä? Ootsä jutellu sille paljon? Se oli iskeny silmänsä suhun ja haluais pyytää sua ulos, muttei uskalla…” Synttäreillä en ollut sanonut pojalle sanaakaan nimeni lisäksi. Unohdin jopa esitellä itseni aluksi, mutta hän sentään nousi kättelemään minua, kun omat käytöstapani unohtuivat.

En ollut näkymätön. Minut huomattiin, vaikka vain olin. Minut arvioitiin kivaksi, vaikka minuun ei tutustuttu. Rakastan yliopistomaailmaa.

Erityisen kummalliseksihan tilanteen teki se, että en voinut muuta kuin tuntea murhetta sydämessä poikaparan puolesta, koska en voinut antaa hänelle vastakaikua, koska sitsipojan kaa menee ihan hyvin. Sain hänet vierailemaan luonani kolmena peräkkäisenä päivänä! Saatte aplodeerata.

Vielä lisää outoutta tuo se, että miehet eivät edes loppuisi siihen (vaikka okeei, kaikkien aikeista ei tietenkään voi ottaa selvää).

~ Salamurhaajaleikkimies kysyi minua ja ystävääni pikkujouluihin luokseen (kieltäydyimme).

~ Samaisen ystävän kanssa meidän ei tarvinnut istua baarissa (jossa kylläkin oli siinä vaiheessa iltaa suorastaan huvittava sukupuolten epätasapaino) kuin pari minuuttia, kun luoksemme käveli maailman miehisin mies, joka oli harrastanut nyrkkeilyä ja nyt rassasi kai autoja: ”Me mietittiin kavereitten kans, että haluisitteks te tulla istuu tonne meidän pöytään?” Kummallista kyllä, tällä miehellä oli hämmentävän huono itsetunto, vaikka tiesin, että hän olisi ollut monien silmissä todella komea. Tuli hirmuisen hyvä mieli, kun illan lopuksi nähtiin kuitenkin hänen poistuvan joku tyttö kainalossaan. Sen illan aikana meitä ei juuri kukaan voinutkaan lähennellä, koska miehisen miehen ystävä otti tehtäväkseen suojella meitä. Hän ei yrittänyt iskeä, mutta jutteli hirmuisen iloisesti ja esti muita tulemasta lähellemme. Parhaana esimerkkinä kerta, jolloin ystäväni pelasti minut taakseni tulleelta mieheltä ja tämä miessuojelija sitten meni itse tanssimaan paikalleni :’DD Näky oli suhteellisen huvittava ja lähestyjä lähti nopeasti paikalta. Ongelmia meinasi tulla siinä vaiheessa, kun matikisti ja hänen ystävänsä halusivat tulla luoksemme, ja suojelijamme yritti estää heitäkin… Saatiin kuitenkin heidät lopulta päästettyä tanssipiiriimme ja juttelimme heille jotakin. Mutta ei, matikisti ei edelleenkään pidä minusta siinä mielessä, mutta se ei enää haittaa mua.

~ Keväinen lavatanssimies on jutellut minulle suhteellisen usein viime päivinä. Siinä vaiheessa kun puheet alkoivat mennä selvästi flirttailuks, sanoin että minulla on säätöä toisen kanssa.

Ja sillee....

 

Tällä kertaa pahimman hämmennyksen miessaralla aiheutti/aiheuttaa kuitenkin teologi (jonka mainitsin jo aiemminkin), joka lisäsi minut facekaverikseen yllättäen (olisittepa nähneet ilmeeni…). Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että hän on mielikuvana hyvin täydellinen: komea ja suosittu (minä olen suosittujen miesten perään, tiedättehän miten naaras haluaa alfauroksen suosioon) ja tosi mukava mutta juuri sopivasti renttu. Jos sitsipoikaa ei olisi, olisin takuulla tarttunut tähän mahdollisesti ainutkertaiseen tilaisuuteen ja yrittänyt iskeä häntä kun hän jutteli minulle (eikä edes mitään kovin erikoista, joten en voinut olla edes varma pitikö hän minusta). Tai ainakin yrittänyt iskeä heti sen jälkeen, kun olisin hakenut ystävältäni erityisluvan lähestyä hänen ex-säätöään. No mutta, koska sitsipoika oli ja on, niin yöllisessä avautumismielentilassani latelin teologille niin hämäriä juttuja ja niin suoraan, että ei liene pelkoa, että hän haluaisi minuun tutustua lisää. Kun juna meni, niin se meni. Onpahan äijä ainakin tilanteen tasalla, ja rehellisyys maan perii, eikö vain? Tietysti minua pelottaa, että tein väärän valinnan ja että en ihan oikeasti enää ikinä koskaan ikinä milloinkaan saa toista tilaisuutta tutustua häneen, mutta silti minulla oli keskustelun jälkeen rauhallinen olo ja kaipasin sitsipoikaa. Annan ajan kertoa jälleen kerran vastaukset. Jos kohtalo tai jokin on tehnyt jonkin suunnitelman minua varten, niin saisi vääntää sen ratakiskoista. Emmää muuten tajjuu.

Mutta siis, kun menee liian hyvin ja miehiä riittäisi, se ei olekaan helppoa. Ei ollenkaan helppoa. Tahtoisin heille kaikille hyvän mielen. Toisista pidän enemmän ja toisista vähemmän. Otsikko kertoo osittain juuri siitä. Tahtoisin tykätä monesta sillee sallitusti. Mut eiei, en saa haaremia enkä edes deittailukulttuuria Suomeen. En silti valita yhtään. Tuo yläasteen muisto muistuttaa mikä satuttaa. Ja niin siis toisaalta otsikko kertoo siitä, että ystävän kaa katottiin torstaina niinkin jouluinen elokuva kuin Pitkä kuuma kesä, jonka ostin itselleni antikvariaatista vähän aikaa sitten.

Hämmennyksestä huolimatta minusta kuitenkin tuntuu (taas?), että oon sitsipoikaan ihastuneempi kuin muihin aiemmin. Tietysti tässä on se, että ei taas nähdä enkä siis hahmota miten meillä menisi silloin, kun olisimme oikeasti samassa huoneessa. Facessa hän saa minut nauramaan ja sitä kautta mulle syntyy kaipaus päästä hänen lähelleen. Hyi, hän on saanu mut jopa siirappiseks. Hyi olkoon, joskus nauran face-keskustelujemme pätkille, jotka ovat juurikin tyyliä ”oot söpö” ”ite oot söpömpi” … O.O EI OLE MINUN TYYLISTÄ.

Ja toissapäivänä sain ihan uuden intohimoisen rakastajan. Hän hyökkäsi estoitta päälleni ja pussaili kasvojani. Valitettavasti kyseisen tyypin sylkitaso oli sellainen, että annoin hänelle nimen kuolamonsteri-K. Kyseessähän oli siis 2 v. kummipoikani.

P.S. Löysin taas Sonata Arctican <3 Biisit todella ovat musiikkia korvilleni (sanonta, heh heh).

P.P.S. Olen keksinyt uuden lempipelini. Se on sellainen, että puhuessa/kirjoittaessa pitää vältellä tiettyä kirjainta. Sain inspiraation improista ja olen jo kerran nauranut pelin takia kuollakseni vedet silmissä, kiitos siskon <3

Love yourself – challenge

Pichella heitti minulle kiertohaasteen, johon nousen rohkeasti vastaamaan. Haaste kuuluu näin:

 

"Liian usein meillä tulee mietittyä niitä asioita ja kohtia itsessämme, joista emme pidä. Joita haluaisimme muuttaa. Joita inhoamme. Jotka saavat meidät itkemään. Liian leveä tai liian lattea takapuoli, liian ohuet tai liian kiharat hiukset, liian isot tai liian pienet tissit, hörökorvat, väärän väriset silmät, liikaa rasvaa väärässä paikassa, liian vähän muualla, kyömy nenässä, hampaat vinot.
Haluan laittaa leviämään haasteen, joka pakottaa sinut hetkeksi pysähtymään peilin eteen ja keskittymään siihen, mikä sinussa on kaunista ulkoisesti? Haluan, että haaste pakottaa sinut hetkeksi katsomaan sisälle itseesi: mikä sinussa on kaunista sisäisesti? Haluan, että tämä haaste leviäisi kauas ja saisi ihmiset arvostelun sijaan arvostamaan itsessään sitä kauneutta, mitä meihin kaikkiin on luotu niin runsaasti"- Lady Puntti

"Haaste on helppo ja ihana: kerro haasteesta omassa blogissasi ja listaa kuvan (tuon ylläolevan tai minkä tahansa rakastettavan kuvan) alle vähintään viisi (5) asiaa, sisäistä tai ulkoista, joita todella rakastat itsessäsi - tai ainakin haluat oppia rakastamaan, jos et siihen vielä pysty."

On olemassa asioita joista pidän, mutta että asioita, joita rakastan… Duh! No, tästä lähtee:

Hymy. ”Sulla on uskomattoman kaunis hymy” oli muistaakseni ensimmäinen kohteliaisuus, jonka teini-A sai vastakkaisen sukupuolen edustajalta. Hymyni kehuminen ei jäänyt siihen, vaikka seuraavaa kertaa sainkin odottaa varmaan kolme vuotta. Hymyni siristää myös silmäni nauraviksi. En itse tiedä pidänkö hymyäni mitenkään paljon tavallista kauniimpana, mutta kyllä minä hymystäni pidän tosi paljon. Hulluhan minä olisin, jos en pitäisi jostakin, joka on tuonut minulle niin paljon hyvää! Ja on se ihan söpö.

Pienistä asioista nauttiminen. Eihän tämä onnistu aina ja joskus pystyn stressaamaan pienistä asioista ihan hurjana, mutta kyllä minä silti tykkään hurjasti piiiiitkistä jääpuikosta ja tähtitaivaasta ja keltaisista lehdistä puissa. Tykkään hymyillä yksin jos vaan hymyilyttää ja tykkään karkeloida yksinäni. Kai äitin positiivinen ajattelutapa on vähä periytyny minuunkin.

Ajallinen panostaminen. Toisinaan teen valtavia panostuksia piristääkseni rakkaitani. En kuluta rahaa, mutta aikaa siitäkin edestä. Esimerkkinä vaikkapa siskolleni tekemäni synttärikortit. (Harmittaa vieläkin, kun en saanut tänä vuonna kunnon toteuttamiskelpoista inspiraatiota :’( ) Tuollainen tosi iso panostaminen on kuitenkin oikeasti harvinaista, mutta siitä seuraa hyvä mieli ja olen ylpeä itsestäni :) Tykkään siitä, että pystyn keksimään ideoita, toteuttamaan ne ja laittamaan niihin sydämeni mukaan.

Kasvava rohkeus. Alan uskaltaa kokeilla uusia juttuja ja alan uskaltaa pitää asioista, joista muut eivät pidä. Alan olla iloinen niistä asioista, jotka erottavat minut tavan pulliaisen perustyypistä (ja tällä siis en tarkoita, että muut ovat tavan pulliaisia, vaan kaikilla on aina piirteitä, jotka eroavat siitä. Tavan pulliainen on ihminen, jonka kaikki piirteet ovat enemmistön, ja sellaista ihmistä ei ole oikeasti olemassakaan. Tässä tarkoitan siis sitä, että alan pitää niistä omista massasta eroavista piirteistäni tyyliin että minusta on ihan kiva, kun mulla ei oo korvareikiä).

Sopusuhtaisuus. Mulla on pienet tissit eikä tarpeeksi pyöreä perse, mutta toisaalta sit mahakin on pieni. Kroppani kaikki osat ovat samaa sarjaa ja sopivat yhteen. Lisäksi nykyisin osaan jo melkein valita vaatteita, joissa näytän hyvältä.

Siinäpä taitaakin olla viisi kpl. Kiitoksia haasteesta, eteenpäin en sitä lähetä, koska te mokomat lukijani ette kirjoittele blogeja :( Pitäisi kirjoittaa blogia nyt muutenkin, koska olen havahtunut siihen tosiasiaan, että kun menee liian hyvin, niin alkaa mennä huonosti. Nyt en kuitenkaan taida ehtiä.

”A:n etkot oli paremmat kuin itse pikkujoulut…”

”Millos A menet seuraavan kerran ”pikkujouluihin” *maailman selvimmät sormilla tehdyt lainausmerkit*?”

… Niin. Kaverini saivat kuittailtavaa, kun minä sain kuin sainkin kutsuttua itseni ovelasti sitsipoitsun luo kylään. Pakenin typerää koulujuttua (jonka muuten äsken kirjoitin loppuun! Hiphei! Jätän tarkistamisen huomiselle… samoin kuin toisen samaisen kurssin tehtävän. HEI luuletteko että tuossa on lauseke? Tai siis voisiko olla, että ”toisen samaisen kurssin tehtävä” on lauseke, josta voi vielä irrottaa lausekkeet ”samainen kurssi” ja ”samaisen kurssin tehtävä” ja siinä on ero! Koska jos olisin kirjottanu ”samaisen kurssin toisen tehtävän”, niin siitä pystyis erottaa vain lausekkeet ”samaisen kurssin” ja ”toisen tehtävän”…  ÄH. mulla ei ole totta puhuen hajuakaan mistä puhun. Tuskin edes sana lauseke on oikea :p) ja menin sinne ”etkoilemaan” illan pikkujouluja. Päästyäni hänen luokseen minulla olikin yllättäviä vaikeuksia päästä pois. Ei sillä, että hän olisi minua mitenkään estellyt, vika oli ihan puhtaasti minussa. Lopulta kävi niin hassusti, että en mennyt itse pikkujouluihin ollenkaan, vaan istuksin hänen sängyssään ja vakuuttelin puolen tunnin välein, että kyllä minä ihan kohta lähden.

Onneksi mies ei ainakaan lopullisesti turhautunut hänen pikkuruisessa yksiössään roikkumiseeni, vaan päästi minut sinne toistekin (itse asiassa haki mut ulko-ovelta asti. Se talo on LABYRINTTI. Painajaismainen.). Kaiken lisäksi hän osoittaa edelleen pitävänsä minusta, vaikka lähtemiskykyni hupenivat taas jonnekin niin, että meinasin tehdä skippauksen myös kaverini synttäreiden suhteen. Sinne nyt lopulta kuitenkin menin – puolitoista tuntia suunniteltua myöhemmin. Ja yllättävää (?) kyllä minäkin pidän hänestä ainakin vielä! En ole uhrannut vielä ajatustakaan sille, kuinka pääsisin hänestä eroon. Kuinkahan kauan tätäkään fiksuutta kestää…

Myös kummini yllätti, kun olin hänen luonaan käymässä: ”Pojatko ne siellä tekstailee?” Tästä sukumme suuhun TÄYSIN kuulumattomasta lauseesta mykistyneenä en osannut kuin hymyillä ja kummini teki omat päätelmänsä.

– Jokos sulla on vakituinen poikaystävä?

– Haha, ei oo.

– Taitaa kuitenkin olla.

– Eihän!! Ei oo!

Tästä seurasi lopulta huvittava keskustelu miehistä ja niiden hankkimisesta (ja kyllä, se erakkomaisuus on sukuvika! Kattokaa vaan, minäkin päädyn siihen lopputulokseen, että yksin on paras olla) ja mm. ohjeeseen ”älä juoppoo äläkä luonnevikasta ota. Ne ei yleensä vanhetessakaan parane”. Tällä mennään. Ja samassa keskustelussa kävi ilmi, että edes kummini, äitini sisko, ei tiedä missä isä ja äiti tapasivat toisen kerran. Ensitapaaminen tapahtui vuosia ennen toista tapaamista, josta kaikki lähti liikkeelle, ja äiti vastasi hirvittävän ympäripyöreästi asiaan joskus kun asiasta kehtasin kysäistä… Hmm. No, heidänpähän on asiansa. Syttyi kyllä taas hirveä halu hankkia sanelukone.

Nyt olen kuitenkin kohdistanut ostohaluni muiden joululahjoihin. Että se voikin olla vaikeaa! Toivottavasti keksin kaikille jotain kivaa… Itselleni löysin eurolla ihanan hameen. Olin valmis maksamaan siitä neljä euroa jopa hajonneen vetoketjun takia, mutta mukava kassatäti tiputti hintaa reippaasti, kun mainitsin ohimennen vetoketjusta.

Ensi viikko on se painajaismainen tappoviikko, josta olen aiemminkin valittanut. Katsotaan, jääkö tämä kaikkien aikojen viimeiseksi blogipäivityksekseni… :P ehkäpä ei, sillä onnea on 300 valokuvaa, jotka minulla on käsissäni kesäkaupunkikesä on viimein pelastettu paperille!

Oon koko tän viikon kuunnellu Loopia ja tanssinut yksin. http://nettiradio.fi/loop

Jos ette jaksa radiota kuunnella, niin kuunnelkaa edes Martin Garrixin Animals. Tän avulla nollasin aivoni jokin stressaava aamu. En edes tanssinut oikeasti, laitoin kuulokkeet tiukasti korviin ja annoin musiikin täyttää pääni, suljin silmäni ja kuvittelin tanssivani. Rentouttavaa.