kssprksnmvh

Mun pitäs puhua herra D:lle. Mun pitäs, mun pitäs, mun pitäs. Se aiheuttaa jo valmiiks kipua mun sydämeen. Minä en vaan jaksa enää tätä tilannetta ja se on pikkuhiljaa alkanu näkyä mun toimissa. Herra liituraitaherraa ei saa tilanteesta syyttää, koska oon miettiny tätä ennen sen tapaamistakin. Kirjotin D:lle offlineen, että meidän täytyy puhua. Minä tuun satuttaa sitä, itkuitkuitkuitku. Se on kaikkee muuta kun alkuperänen tarkotus.

Suhteeni herra liituraitaherraan syvenee, vai mitä mieltä olette romanttisista aamuviesteistä: ”Hei onko ruumiin laskeminen veteen aina ruumiin kätkemistä vai huomioidaanko jotenkin se, että tekijä on sen verran sekasin että haluaa ikään kuin lähettää sen tytön matkalle sillee että se ei niin kuin ajattele asiaa kätkemisenä? (Eli hyvää huomenta vaan :D)”. Ei kuitenkaan syytä huoleen, minä en ole tehnyt henkirikosta, vaan kovasti yritin yksi aamu pakertaa taas sen pienoistutkielman parissa. Tänään pitäs olla ahkera myös…

Pitäsköhän minun kertoo jottain lissääkii herra liituraitaherrasta (alan pikkuhiljaa katua liian pitkää salanimikettä), vaikka kaipa jokainen kiinnostunut kyselee. Oon edelleen heikkona siihen murteeseen (uusi rakkauteni on vokaalien välinen -h-: minuhun ♥), ja pikkuhiljaa herra itekin alkaa tiedostaa sen (”hitto mää pääsen helepolla :D”)Suhteellisen sujuvasti se kiroilee ja sillä on ilmeisesti jonkinasteinen ongelma auktoriteetteja kohtaan, jos auktoriteetit ovat väärässä. Mutta toisaalta jälkimmäinen tuo lähestulkoon mieleen isän toimintaperiaatteet ja aikasempi kumoutuu sillä, että se on aikoinaan kirjottanu runoja ja ollu poikakuorossa ^^ :DD Lisäksi eilen tajusin suhteellisen harvinaisen arvoyhtäläisyyden, enkä voinu kun tuijottaa sitä ja luulla sitä suurin piirtein rukousvastaukseks tai joksikin. Tai sitten se on vaan armoton playboy, joka pystyy tarkkailemalla tekemään päätelmiä minusta ja sitten valitsemaan sanansa. Mutta onhan meissä nyt muutakin yhteistä: ”Me ollaan varmaan varmaan ainuat ihimiset *:sa, keillä on mikro omasa huoneesa.” Mikä voisi kertoa enemmän ihmisestä??

Ikäni tosin hämmentää häntä. Se ei oo ikinä kuulemma hengannu näin nuorten kanssa, ja se mietti, että siinä vaiheessa kun se ite oli hommannu kämppää täältä, niin minä olin ollu ysillä. Siinä sitten itekin mietin, että se on ollu lukiossa, kun minä oon vielä tyytyväisenä juossu viimestä vuotta pitkin ala-asteen mettiä. Kuulostaa hassulta, vaikka ei ikäeroo ees oo kun neljä vuotta.

Haluutteko muuten kuulla mikä on kaikkein pelottavin asia tässä kaupungissa? Totta kai haluatte.  Se on roskamonttu kämpän pihalla, jota olen myös osuvasti Syvyyden hirviöksi kuullut kutsuttavan. Mulla ei ole mitään kamalaan korkean paikan kammoa (tai no on kyllä vähän), mutta on kertakaikkisen kamalaa tiputtaa roskasäkit syvempääkin syvempään monttuun. Ulkoapäin katsottuna koko roskakatos on viattoman oloinen, siellä on pieniä tutunnäköisiä roskalaatikoita ja sitten kaunis, noin metrin korkuinen pyöreä juttu, jossa on kansi, jossa pieni pyöreä pienempi kansi, jonka voi avata halutessaan tiputtaa sinne sekajätteet. Mutta ulkonäkö pettää: Mua alkaa lähes pyörryttää kun avaan luukun. Monttu jatkuu syvälle maan alle, ja en kertakaikkisesti voi katsoa sinne pitkään, vaan tiputan roskapussit katsellen samaan aikaan ihan muualle. Korvissa soi kauhuleffan (jonka nimeä en saa en niin millään päähäni) WIIKWIIKWIIK ja silmissä näkyy edestakaista liikettä. Maassa olevat syvät montut on paljon pelottavampia kuin korkeat paikat. Jos korkealta tippuu jotain, niin sen voi hakea palaamalla takaisin maan pinnalle, mutta jos monttuun tippuu jotain, täytyy mennä ahtaaseen syvään inhottavaan monttuun. YIKS. Saatoin vähän kyllä liioitella mutta silti se on kamala!

Kevät tulee ja lapset hyppivät ruutua pihalla… tai tässä tapauksessa (todennäköisesti) yliopisto-opiskelijat, joita kyyläsin kateellisena oman huoneeni ikkunasta. Sain oikein hyvää harjoitusta kyylämummoiluun, kun kurkistelin verhojen raosta ja hihittelin kun he valitsivat liian pyöreitä asioita heittovälineikseen niin, että eivät osuneet edes ensimmäiseen ruutuun. Joka tapauksessa heidän tielle katuliiduilla piirtämänsä ruudukko (tosin täysin vääränlainen, minun ala-asteaikoinani opittu ruudukko on minulle luonnollisesti ainoa absoluuttisesti oikea) herätti minussa vuosikymmenen suurimman ruutuhyppelymielihalun! Kaverini ehdotti, että tekisin maalarinteipillä ruudukot kämppäni käytävään, mutta tahdon ulkoilmaa ja seuraa! Lisäksi lennokas mielikuvitukseni suunnitteli jo tasoruutuhyppelyä rapuissa. Siinä olisi jo haastetta…

Puhkuessani nuoruuden intoa vanhuus muistutti olemassaolostaan kipeästi: käväistessäni katsomassa lämpömittaria vasen polveni rusahti kivuliaasti matkalla. Augh. Se ei silti estä minua intoilemasta lapsuuden leikeistä kaverille, jos menen hänen luokseen tänään lukemaan nimistötiedettä. Kyllä minä vielä jonkun saan leikkiin mukaan…

Toinen selkeä kevään merkki tietenkin on se, että kun ulkona on kevään kaunein ilma, niin minä olen sidottuna koulujuttuihin: pienoistutkielmani etenee hitaasti ja epävarmasti. Sain tänään kuitenkin laputettua kaikki kohdat, joista voin tehdä päätelmiä ja joita kenties voin jotenkin hyödyntää tekstiä kirjoittaessani ja jaoteltua ne sen mukaan, missä luvussa niitä voisi käyttää hyödyksi.

Give me the gift to be Hurt, to be seen, to be loved, to be free to be everything i need, to be mean, to said to believe, in something

Otsikko tällä kertaa toisen kaverin linkittämästä biisistä: Sonata Arctican I Have a Right ^^ Tosin nyt en oo varma suomennoksista, mutta toivottavasti te ymmärrätte sen ees suurinpiirtein samoin kuin minä! :D

Taas tekee mieli kirjottaa, mutta teksti ei lähde juoksemaan. En saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta ja oloni on omituinen. Olen nukkunut aivan liian paljon (tyyliin jotain 10 tai 11 tunnin yöunia + päikkärit). Näin myös jotakin unta, mutta kännykän viestiluonnoksiin unenpöpperössä tallentamani kuvaus siitä on vain käsittämättömiä yksittäisiä lauseita ja väärin kirjoitettuja sanoja.

En ole tehnyt viime päivinä oikein mitään erikoista, ainoastaan miettinyt pienessä päässäni monia asioita. Pohdin, voisiko ainainen tarpeeni miettiä johtua siitä, että olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt keskellä ei-mitään. Kotona oli aina aikaa miettiä, kun taas muita kivoja virikkeitä ei välttämättä aina kovin paljoa ollut. Nykyään olen pulassa, jos minun pitää tehdä nopeita päätöksiä eikä minulla ole aikaa miettiä. Olen miettinyt syvällisesti kaikkia ihmissuhteitani tai siis lähinnä kaveri- ja miessuhteitani. Ehkä kaverisuhteistakin pitäisi kirjoittaa joskus joku teksti, mutta on vähän jäänyt. Esimerkiksi minua vähän harmitti kun en saanut kutsua lukioaikaisen kaverini synttäreille, mutta tosiaan faktahan on se, että ei ryyppyjuhlat minua varten olisi olleetkaan, ja se on voinut olla osasyy kutsuttomuuteeni, mutta silti olisi ollut kiva saada kutsu. Mutta se siitä tällä erää. Järkkäsin minä ruokalassa syntyneen idean pohjalta kaverin kanssa pienen porukan pelaamaan Sirkusta, joten keskiviikkoilta oli überhauska. Sirkus on hieno peli, vaikka se nostattikin haikeita muistoja mieleen. Pystyin kuitenkin nauramaan niille nyt. Lisäksi jokin päivä haaveilin siitä, että pääsisin taas liikkumaan kunnolla (köhköh, kevään lentopallot kun peruttiin, niin en tietenkään voi enää tehhä mitään muutakaan). Haaveilen sulkapallosta (sula, oi sula, kämpän pihalla oleva lumikasa, joka peität sulkapallokentän) ja geokätköilyn kokeilemisesta ^^

Herra olen-kiireinen-emme-näe-vuoteen oli priorisoinut jälleen elämäänsä siten, että on pysynyt kaukana chatista jalkapallon takia. Jos tämä jatkuu, niin saatamme käydä muutamia vakavahenkisiä keskusteluja. Tai varmaan pitäs käydä niitä muutenkin (varsinkin jos se viettää kesänsä Helsingissä, niin ei me nähtäis ikuisuuksiin ja ei siinäkään ois mitään ideaa, koska en minä sitä välttämättä jaksais, kun haluisin ennemmin ns. vapauden kuin kärvistelyn, jossa voin hädin tuskin olla siihen yhteyksissä, mutta en voi myöskään pitää hauskaa tuntematta huonoo omaatuntoo). Okei, ton jalkapallojutun osalta tuun varmaan osittain tekemään samaa itekin heti kun MM-lätkä alkaa (pari viikkooooooooooo!!!) ja en oo mikään pyhimys itekään, mutta tuo ainainen offlinessa oleminen on silti aavistuksen verran huonoo kohtelua mun mielestä. Eikä oo mokoma muistanu lähettää vieläkään sitä korttia minkä lupas! Ja oma vika kun sitä ei webissäkään näy, mun ois huomattavasti vaikeempi olla välinpitämätön tai vihanen, jos näkisin sen.

Tai no valaistuin juuri äsken, kun huomasin että hotmailissa voi nähdä mesetekstien lisäksi sen, mitä niihin on joku kommentoinut. Se eukko joka on ennenkin aiheuttanut mulle murhetta läheisen D-suhteensa takia, oli kommentoinu yhtä mesetekstiä vähän turhan läheisesti ja minussa kuohahti taas varsin voimakas tunne, että se siitä välinpitämättömyydestä. En ilmeisesti pysty olemaan välinpitämätön vaikka en näkiskään sitä. Tuleepas kauheen vaikeasti ymmärrettäviä lauseita :/

Mutta niin, en oo tosiaan ite loppupeleissä paljoo sen parempi: Herra liituraitaherra soitti mulle eilen (tosin varottaen siitä etukäteen: ”vastaisitko jos soittaisin sulle? :)” ja vaikka minä kyllä kielsin sitä, kun mulla oli tärkee keskustelu menossa kaverin kanssa, niin se anto mulle 20 min aikaa ja soitti sitten) ja minä vastasin, vaikka luonnollisesti olin paniikissa sitten jo valmiiks. Onneks herra ite kuitenkii oli suhteellisen puhelias, niin shokkihiljaisuuteni ei paistanu ihan selkeesti läpi.

”Suomesa on kyllä erittäin huonoja haulikonputsaajia… tää, tää on sitä tilannetajua. Soitan ekaa kertaa tytölle ja päädyn puhuun itsemurhista. Kyllä mun kaverit sanos että p*rkele *herra liituraitaherra*, sä olet idiootti…” ”Siis täysin hypoteettinen ajatus että jos meistä tulis pari niin…” ”Onko sulla neurologisia sairauksia?”  (uahhahhaah, vähäkö tuo oli mun lempparilause:’D) ”Sen ensirakkauteni kanssa minä… oon kyl kuullu että tääkin (eksästä puhuminen) on huono tapa, ethän sinä siis enää kilipaile mitenkään sen kanssa.. enää.. voi v*ttu…” ” Tai siis totta kai totta kai minä tajuan mitä sinä tarkotit… En minä sulle missään nimessä mitään pahhaa halua ja tajuan että sulla on se toinen mies siellä jossain. Eikä sun tarvii kokee mitään pahaa omatuntoo, koska me ei olla tehty mitään, mistä ois aihetta olla mustasukkanen. Aattelin nyt vaan soittaa, kun ollaan kuitenkin facebookkailtu aika paljo…”

Tunti 53 minuuttia. Great, A, great. Kertakaikkisen mahtavaa. Hyvä minä.

Puhelun aikana kyl masennuin tulevaisuuteni puolesta, kun tajusin mm. että en minä ikinä mitään opettajien sijaisuuksia oo tehny ja minä mitään työtä ikinä oikeesti saa… saatikka että pärjäisin siellä. Ja muutenkin äyyygh. Toisaalta tykkäsin silti puhelusta, jätkä on oikeesti hirmu fiksu ja miten kukaan vois vastustaakaan miesääntä, joka puhuu murteella? ”Pienisä kylisä misä…” Ja onhan se jo nyt tänä alkuvuoden aikana nähny, että itsevarmuus muhun vetoaa. En kyllä oo yhtään varma, kiinnostanko herra liituraitaherraa pätkääkään puhelun jälkeen, koska minä kyllä havaitsin puhelun aikana paljon asioita, jotka mussa periaatteessa pitäs ärsyttää sitä. Kattoo nyt että jutteleeko se mulle. Tai että kuuluuko herra D:stä mtn.

Yritin selvittää ajatuksiani selittämällä täkäläiselle parhaiten ihmissuhdekuvioissani perillä olevalle kaverilleni tilannetta. Aina kun kaverit esittää tarkentavia kysymyksiä tai muuten vaan haastavat kysymyksillään ajattelemaan ja sanovat ymmärtävänsä tilannetta, niin tulee vähän parempi olo :) Nyt jätän taas asian hautumaan ja yritän miettiä miten mun pitäs toimia fiksusti kaikki asiat huomioon ottaen. Ilmottautukaa toki muutkin vapaaehtoisiksi kysymyksillä haastajiksi. Ja mun täytyy opetella olemaan kunnolla rehellinen itselleni.