"On opittava kärsimään voidakseen elää." — Italialainen sananlasku

Pitäsköhän olla superahkera päivittäjä, ja kirjottaa teille lukemista vielä kerran... otsikko ei nyt hirveemmin liity tähän tekstiin, mutta viisaita sanoja ne on silti.

Outoja asioita, mitä olen tehnyt viime aikoina:

∅ Olen syönyt mansikkahilloa suoraan purkista samaan aikaan, kun olen puhunut puhelimessa vanhalle ystävälle niin, että nojasin päälläni seinään niin, ettei minun tarvinnut pitää kännykästä kiinni (jäi yksi käsi purkille ja yksi lusikalle! Tästä olisi pitänyt saada kuva, mutta kädet eivät riittäneet, ja kännykkäkin oli korvalla). Sivuhuomiona tahdon mainita, että kämppikset eivät olleet paikalla.

∅ Olen suunnitellut ja selittänyt ystävälle salakavalan "kuinka tunnistat kiihtoateistisen miehen" -testin. Mulla ei oo mitään ateisteja vastaan, mutta jos mies on jokin kiihkomielinen kirkonpolttaja (ja no kirkonpolttajia vastaan mulla oiskin jo jotain. Idiootit), olisi varmaan turha vaiva yrittää tutustua häneen yhtään enempää. Testi ei toiminut niin kuin ajattelin sen mahdollisesti toimivan (ehkä se oli liian salakavala :'D), mutta mies ei vaikuta uskonnonvihaajalta. Se riittää minulle.

∅ Olen auttanut espanjalaista nuorta naista onnistuneesti. Ymmärsin hänen ongelmansa ja juttelinpa hänelle muutenkin lähes koko bussimatkan. Raukkaparka, hän oli kuulemma asunut Suomessa viisi kuukautta, ja oikeastaan yksikään suomalainen ei ollut jutellut hänelle :(

∅ Olen lainannut tasapäistä ruuvimeisseliä naapurille (ystävälle tosin, en randomille) klo 23, miehekästä!

∅ Olen intoillut ystävän kanssa siitä, kuinka voisimme yhdistää Nintendo 8-bittistemme parhaat puolet: kaveri tois turhan telkkarin ja toimivan konsolin, minä toimivan ohjaimen ja mm. Supermario 3:n! Olen myös haaveillut tietokoneeseen liitettävästä Nintendo-ohjaimesta.

∅ Olen mapittanut luentomuistiinpanoja kolme tuntia. KYLLÄ. Kolme (3) tuntia.

∅ Olen kuunnellut musiikkia vinyylilevyltä.
∅ Olen ollut valtavan onnellinen logiikan ja kielen kurssilla. Lähes matikkaa, jesh! <3 Sen kunniaksi  olen käyttänyt luettelomerkkinä tyhjän joukon merkkiä. Tiedättekös, että tyhjä joukko on jokaisen joukon osajoukko?

Viikkooni kuului myös kateutta. Sinkkuna huomasin jälleen, kuinka kaikki muut tuntuivat jo löytäneen elämänsä rakkauden. He ihastuvat, jopa rakastuvat ja menevät onnesta tai epätoivosta (jos eivät saa haluamaansa) sekaisin. Ne onnelliset, jotka saavat mitä haluavat, muuttavat yhteen ja menevät kihloihin alta aikayksikön (tälle tavalle minulla ja exälläni oli tapana naureskella toisinaan). Minä en käsitä, miten ihmeessä tiedätte niin tarkasti, kenet haluatte maailman miljoonien ihmisten joukosta. Miten osaatte rakastua ja muuttua höperöiksi jo ennen kuin tutustutte toiseen? Miksi minä en osaa? Loppuviikosta kuitenkin muistin taas, miten kaikilla ihmisillä on jotain valitettavaa. Heti onnensa löytäneet pohtivat, olisiko kiva, jos olisi voinut deittailla enemmän ja miltä se olisi tuntunut (tämän tosin olin kuullut jo joskus kauan sitten ja useammilta henkilöiltä, mutta nytkin minua muistutettiin siitä, että ne, jotka löytävät elämänsä rakkauden heti ja menevät onnesta sekaisin voivat myöhemmin sitten olla minulle vähän kateellisia). Onnetonta ihastusta tuntevat kokevat tuskaa. Ne, jotka ovat ihastuneet ja saavat voimakasta vastakaikua, epäilevät onko asia sittenkään menossa oikein. Joten kiitos kaikille teille, jotka muistutitte omista ongelmistanne ja epävarmuudestanne, niiden kuuleminen helpotti ;P + yhä edelleen äitin sanat erosta lohduttivat minua :'D <3

Tässäpä muuten ihan hyvät säännöt nuoren naisen (rakkaus)elämään:

”Sääntö yksi: katso peiliin ja hymyile ymmärtäväisesti sieltä kurkkivalle naiselle.
Sääntö kaksi: elä ja mokaile, kunhan et ota itseäsi liian vakavasti. Menköön kiville jos on mennäkseen, ei siihen kuole, vaikka kirpaisisikin.
Sääntö kolme: älä leiki toisen ihmisen tunteilla.

Mutta ihan oikeasti, jos voit, älä ota itseäsi vakavammin kuin muut ottavat sinut noissa tilanteissa.”

Elämäni on muuten tällä hetkellä aika kirkas. Kävin toistamiseen eksäni luona (nyt en kuullu pelkästään päässäni, että en oo kummallekaan selitysvelvollinen, vaan kaverit sano sen mulle, joten päätin sitten mennä) ja nyt asiat ovat enemmän kuin selvät. Pidämme toisistamme, mutta meidän ei kuulu seurustella. Olemme hyvissä väleissä, mutta toistaiseksi emme sovi näkevämme missään, ettei minun pieni pääni vahingossakaan mene sekaisin ja voin rauhassa lähestyä herra Hissalaista (ja ilmeisesti nimenomaan minun pitää lähestyä, koska mies on ujohkon oloinen. Vaikka eipä sillä, ihan samanlainen olen itsekin. Sitä paitsi sainhan miehekkeeltä ehdotuksen toimintaohjeeksi: minun ei ehkä pidä torjua hissalaista, jos olen epävarma, vaan katsoa ennemminkin miltä jälkikäteen tuntuu. Se voi olla hyväkin ohje. Jos hän suutelee minua ja vie minulta jalat alta, minun ei kannata hyljätä häntä.) ja katsoa tilanne loppuun asti. En siis mene enää sinne, mutta vierailuni eivät kuitenkaan olleet virheitä: eron jälkeen minulle jäi kuin jäikin olo, että minussa oli jotain vikaa, tai tein jotain väärin, mutta vierailujen jälkeen tajusin, että "niinhän asia ei oo". Lisäksi täydensimme toistemme ajatuksen siitä, että jos käy kuitenkin niin, ettei suhteistamme kehity mitään,  ja jos olo tuntuu yksinäiseltä, niin silloin mikään ei estä meitä viettämästä aikaa yhdessä (ah, takaportti! Takaportit on ihania, vaikkei niitä koskaan tulisikaan käytettyä. Tyylin että "nooo, jos vanhainkodissa tavataan, niin sitten voidaan asua samassa huoneessa" :'D Ja kyllä, ihan itse keksin esimerkin.).

Nyt siis yritän tutustua Hissalaiseen. Jälleen kerranen en voi kuin sanoa, etten voi päästää mielenkiintoista tapausta karkaamaan ulottuviltani. Mies, joka tuoksuu niin taivaallisen hyvältä (en ole nuuhkinut, vaikka olisin tahtonut), saa minut kestämään sanaa ketä ja pelaa Riskiä ei voi olla huono. Sitä paitsi haluan nähdä miten pitkät hänen hiuksensa ovat, jos ne ovat auki. Tosin menin hämilleni, kun eksäni kysy multa hiljaa, saako hissalainen mut nauramaan ja meneekö aika nopeasti hänen kanssaan. En tosiaan ole viettänyt hissalaisen kanssa kuin muutaman hassun tunnin, joten vastaaminen oli sinänsä vaikeaa, mutta heti iski pelko, että eiii, taas oon lähestymässä väärää miestä. Jälkikäteen pystyin kuitenkin toteamaan, että ainakin Facebookissa hissalainen saa minut nauramaan. Silleesti oli kyllä ihan hellyttävää, miten herra huolehti siitä, että löytäisin miehen, joka tekisi minut onnelliseksi, vaikka sanoikin, että "kyllähän se silti kirpasee, jos alat tapailla jotakuta, koska minä kuitenkin pidän sinusta."

H: anteeksi.

M: miksi pyydät anteeksi?

H: meidän keskustelumme on nostanut rimaasi ja seurauksena voi olla vaikeus löytää kumppania :(

M: joo no sun sietääkin hävetä :D

tai siis pahoitella

ei hävetä

mutta ei se kumppanin löytäminen oo varmaan missään vaiheessa oo ollu helppoo… en ees oo varma kykenenkö löytämään koskaan ketään minulle sopivaa. en tunne ees ite itteeni tarpeeks hyvin, ja lisäks kyllästyn helposti ihmisiin tai vastavuorosesti ihmiset kyllästyy muhun.

H: toisaalta, olet niin arvokas, että rima pitääkin olla hyvin korkealla.

Mutta minä oon aika lyhyt, enkä välttämättä yllä asettamaan rimaa kovin korkealle...

Vaikka niin kai se on, kuin opiskelukaverini isä oli kaverilleni sanonut: "Huonoo ei piä huolia." (MUTTA yhä edelleen minä vaaan kysyn, että mistä minä tiedän kuka on huono ja kuka ei? Enkä tiedä, onko hirvittävästä uteliaisuudesta haittaa vai hyötyä. Toisaalta saan tietää paljon ihmisistä. Silloin luulisi saavan selville, jos toinen on "huono". Mutta toisaalta silloin saa tietää toisesta myös hyviä puolia, ja utelu vie aikaa. Ketään ei voi tyrmätä suoralla kädellä.)

Kurjia asioita elämässä:

:( Pitämisepätasapaino. Usein on vähän ikävää (ellei sitten imartelevaa), että joku pitää sinusta enemmän kuin sinä hänestä. Toisaalta on aivan yhtä lailla kurjaa pitää jostakusta enemmän kuin hän pitää sinusta. Se masentaa.
:( Proput nielussa (engl. tonsil stones). Joo, viimeinkin selvitin niiden nimen. Luulis kaikkien miestenkin lopulta häipyvän, jos mun hengitys alkaa haista. Toistaiseksi kukaan ei ole valittanut. Silti. Pitäs varata aika YTHS:lle, ja siinä oon tunnetusti maailman hitain. Tai oikeestaanmun pitäs hyödyntää se ilmanen hammastarkastus ja kai ne siinä samalla sanos, jos nuo nielurisat on haitalliset.
:( Se, kun kaikki muut saa jonkin kivan ammatin, ja musta tulee hermoromahtanut ja huono opettaja.

Sinu juurde ma toman kui sügise tuul

Okei, valtaosa teistä varmaan tietääkin, että kävin eilen exäni luona. Emme ole silti palaamassa yhteen, sitä pitää korostaa! Vierailu kuitenkin todistanee, että olemme ihan hyvissä väleissä. Äitihän sano, ettei toista pidä eron jälkeen pakoilla ja hävetä, vaan tervehtiä reilusti ja vaihtaa kuulumiset... ja niinhän minä tein :D Lisäks katottiin Memento, koska en ollut ikinä ennen nähnyt sitä loppuun asti. Siihen piti kyl keskittyä kybällä, että pysy perässä (ja onneks herra nyt jossain vaiheessa muutenkin vähä selitti, mitä siinä oli tapahtunu :D) ja täytyy myöntää, että se oli taas niitä elokuvia, joiden loppuratkaisu oli mukavan yllättävä.

En silti tiiä oliko siellä käyminen fiksua. Luultavasti ei, mutta en kyennyt kuuntelemaan järkeni ääntä. Voi olla mahdollista, että karmea ikävä iskee taas parin päivän sisään lähes samalla voimakkuudella kuin eron jälkeen, koska muistan jälleen miten helppoa hänen kanssaan on viettää aikaa, mutta ainakaan toistaiseksi en kadu sinne menemistä. Asioita vierailu kuitenkin vähän mutkisti siten, että jo pelkästään exän luo meneminen tuntu herra Hissalaisen "pettämiseltä" (huono sanavalinta... mut siis sillee, että kun juttelen sille, niin mun pitäs jutella vain sille, eikä antaa huomiota kellekään muulle, eikä ainakaan mennä kenenkään muun luo käymään) ja jos meen joskus Hissalaisen luo, niin se sit tuntuu varmaan exän "pettämiseltä".... O.o Käsittämätöntä... Enhän edes ole kummallekaan MILLÄÄN tavalla ilmotusvelvollinen (tosi väärä sana.. mitenhän selittäisin sen...) tai siis sellanen, että mulla ois oikeus jutella vain toiselle heistä. Ja ei kumpikaan sitä vaadikaan. Ex tiesi mitä eroamisesta seuraa, ja hissalaisen tavoitteista en ees ota selvää, mutta vaikka hän olisikin kiinnostunut minusta, niin pelkkä juttelu (eikä ees jutella hirveästi, koska hän on hiljainen hämäläinen ja hänen nimensä ei ole vieläkään pompannut fb:ssä siihen laatikkoon, missä ovat ihmiset, joille juttelen useimmin) hänen kanssaan ei varmaankaan kiellä vanhojen tuttavien tapaamista... Eihän? Liekkö äänessä taas mun ylikehittynyt moraalini? :DD Toivottavasti, koska äitin toinen ohje oli, että kenenkään tunteilla ei saa leikkiä, enkä halua satuttaa ketään millään tavalla...

Kuuntelen muuten kolmatta päivää putkeen vironkielistä musiikkia... se siis teki paluun :D otsikko parhaasta niistä Getter Jaani - Ebareaalne.

"---Sinu juurde ma toman kui sügise tuul, (I run to you as the wind of autumn)

läbi kevadise õhtu, (through the spring evening)

olla sinuga koos on liigagi hea, (to be with you is too good)

seda tihti ei juhtu. (it does not happen often)

Suveöös võime kaotada pea (In summer night we can lose the mind)

--- 

http://lyricstranslate.co

http://lyricstranslate.com

http://lyricstranslate.com

---Oma tunnetega jamada ei tasu, (It is better not to mess with your own feelings)
nii on kõige kindlam (that way it is the most secure)

---

---Kes on ülilahe , kes on liiga igav, (Who is super cool , who is too boring)

kes on kõige armsam (who is the most cute)

---"

Käännökset ei tosiaan oo omiani, vaan täältä (en vastaa siitä, jos tämä on joku virussivusto :'D mutta ei mulle ainakaan tullu mtn): http://lyricstranslate.com/en/ebareaalne-unreal.html#10XwIGlYHQyt2ULB.99

 

Ruotsin tentti meni muuten paremmin kuin edellinen. Tunsin tietäväni varmasti vastaukset lähes kaikkiin (yhen jätin tyhjäks, ettei tuu miinuksia) luetun ymmärtämisen kysymyksiin. Monivalinnatkin oli muutakin kuin mututuntumaa, mutta ne nyt on aina hämäriä. Aine varmaan kusi kuten jo sillon, kun yritin kurssin aikana kirjottaa kotiaineen kahen ihmisen avulla, mutta sekin meni uusiks kirjotettavaks -.- eli en tiiä tuleeko sieltä se tarvittava määrä pisteitä... Mutta ennen uusintaa oli hämmentävä yhteisöllisyyden tunne :'D Kaikki uusijat aina N:nnen kerran uusijoita ekan kerran uusijoihin seisoskeltiin salin ulkopuolella rennosti. Ite soluttauduin vanhan lukioaikasen kaverin hissaporukkaan, eli siellä oli yksi tuparimiehistäkin. Sitten siihen tuli muitakin saman alan opiskelijoita, joista yksi oli exäni kaveri, mutten tunnistanut häntä ennen kuin hänen nimensä huudettiin.

P.s. Saatto se vierailu olla virhe (ma olen teinud apsu :D). Ikävä meinaa kasvaa. Enkä tiiä, että jaksanko mennä ees lentopalloon tänään, vaikka pitäs. Ja vaikka jaksasinkin, niin en välttämättä uskalla... MÄH.

P.p.s. Ex klo: 16:40: *herran kaveri ja itsepuolustuksen vetäjä* kysy että ollaanko me vielä yhdessä, voi olla että hissan puolen pojat on tätä pohtineet ;)

Naureskelen (joskin tyytyväisenä). Mutta oon kyllä ihan sekasin elämästäni tällä hetkellä, mutta no, kyllä kaikki selviää lopulta (katsoin tänään suurimman osan vanhasta kunnon Suomi-Filmistä (Katariina ja Munkkiniemen kreivi) ja ah kuink' se olikaan taas niin kaunis maailmankuvaltaan ja kaikki järjestyi lopussa parhain päin). Ja sitten pakko taas sanoo, että tän blogin perusteella voi taas syntyä väärin värittyny mielikuva mun elämästä, eli älkää uskoko sitä kuvaa, joka teillä on päässänne! Kuuluu mun elämään muutakii (ja jää sinne vielä aika paljo tyhjää tylsyyttäkin) kuin nää tänne selitetyt asiat, mutta miehet nyt vaan on kaikkein mielenkiintoisin puheenaihe ja muutenkin niiden herättämiä ajatuksia mun on jotenkin järjesteltävä päässäni.

Lallal lallal lallallaa, lallallaa, lallallaa

Ah. Rakastan näitä päiviä. Oon taas vaan ollu niiiiiin onnellinen. Oikeastaan olotila alkoi jo eilisiltana, kun juttelin Facebookissa; minulla oli kaksi murrekeskustelua yhtä aikaa auki. Ajatelkaa nyt, KAKSI! Ja yhtä aikaa! Ei pieni höperö tyttö hirveästi muuta tarvitse ollakseen onnellinen. Opinpa myös kaksi uutta ilmaisua, jotka saattavat aiheuttaa ymmärrysvaikeuksia heimojen välille, wiiihiii.

Tänään iloisuuteni on sen kuin jatkunut. En tiedä onko siihen vaikuttanut se, että päässäni soi varmaan kolme tuntia taas kerran Maijal' oli karitsa ja siinä on kuitenkin aikasta iloinen sävel! Levitänpä iloista korvamatoa linkittämällä kappaleen tähänkin, tosin englanninkielisenä versiona, koska ainut suomalainen versio mikä youtubesta löytyy, ei ole ollenkaan niin riemukas kuin päässäni hakkaava tahti: http://www.youtube.com/watch?v=CLCqa8W5PlY. Videota ei kyllä kannata katsoa. Se on karmivan näköinen o.O

Sen sijaan kannattaa katsoa tämä riemurasian video, joka piristi minua tänä aamuna. Muistatteko, kun viimeksi puhuin salilla käymisestä? Miesten osuus tässä on aika lähellä sitä omaa kuntoiluani, etenkin nuo jumppapallon päällä istumiset :') ja myöntäkää pois, että videon tankotanssijamies on upein ilmestys aikoihin.

Mut kröhöm. Huomenna on ruotsin tentti. Yritin lukee tänäänkin, mutta nukahin kesken kaiken...

Eron jälkeistä elämää.

Kröhöm. Vähän angstinen alku tällä tekstillä, ja muutenkin tämä on typerä kokonaisuus, joka ei millään meinannu muodostua, vaikka oon tätä monta päivää kirjotellu mutta noh. Sen on näkönenkin.

Menin viikonlopuksi  kotiin äidin helmoihin nuoleskelemaan henkisiä haavoja. Niitä tuli siis sittenkin. Ahdisti aina ajoittain, enkä voinut olla ajattelematta, että minussa täytyi olla jotakin vikaa. Sitten hyppäsin hetkeksi vanhaan kunnon piiriin, jossa pyörivät muutamat ikävät asiat. Minua pelottavat seuraavat laajat ja lähes abstraktit asiat:

- Onko minulla ylipäätään mahdollisuuksia selvitä elämästäni? En osaa tehdä mitään työtä, enkä mitään muutakaan, olen uusavuton.

- En osaa keskustella (paitsi korkeintaan kirjoittamalla). Sehän nyt nähtiin tässä erossakin... Ja ainoa lääke tautiin on vaihtaa seuraa siinä vaiheessa, kun rajalliset hallitsemani keskustelunaiheet loppuvat. Siten voin selittää samat asiat jälleen uusille tuttavuuksille, mutta se tarkoittaa, etten kykene pitämään ihmissuhteita yllä.

- Alan epäillä, etten kykene koskaan myöskään rakastumaan. En osaa edes ihastua sillä valtavalla tunteella, mikä heittelee monia ystäviäni ja tuttujani, mutten ole koskaan tainnut olla sellainen ihminen... en ainakaan kesän 08 tai ainakaan kesän 09 jälkeen.

- Pelkään, että jos ihastunkin hullulla voimalla, niin ihastun ihan väärään ihmiseen. Sitten sattuu. Auts.

- Ja vähän pelkään myös sitä, että entä jos en olekaan hyvä ihminen (syvällistä, I know). Olen aina rakentanut minäkuvani sen varaan, että olen hyvä. Mitä jos en olekaan? Okei, tälle ei oikeastaan ole hirveän hyviä perusteluita, mutta asia vaivasi minua eilen niin, että minun oli pakko soittaa vanhalle ystävälleni. Siinä vaiheessa sitten viimestään varmistui, että en osannut perustella kantaani mitenkään. Mutta ehkäpä en kykene perustelemaan väitteitä siksi, etten halua tunnustaa edes itselleni, että olen laiska ja itsekäs kusipää? (Toinen ystäväni tosin totesi: "Huoh a!! Siinä vaiheessa ku omatuntos ei soimaa muiden hyväksikäytön, tappamisen ym takia niin sillon oot paha.. Tietääkseni et oo vielä ketään palotellu?" Tuossa määritelmä oli tarpeeks selkee ja aivan äärettömän kaukana minusta :'''D Kyseessä lienee siis sittenkin se, että omatuntoni soimaa mua liiankin herkästi. Lähes pakko lisätä tähän, että oon minä osittain tosi hyväkin ihminen, niin itserakkaalta kuin se kuulostaakin :'D tai ainakin yritän olla.)

(Kirjottelin noita pelon aiheitani lähinnä eilen, ja nyt ne kuulostaa typeriltä, mitä ne ovatkin. Silti annan niiden olla tuossa. Listat on kivoja.)

Toisaalta mulla menee ihan hyvin. En välttämättä haluaisikaan olla erilainen ihminen kuin olen (tiettyjä asioita toki vois muuttaa, muttamutta... ainakin olen omanlaiseni. En ehkä osaa keskustella monista asioista, mutta minusta nyt vaan sattuu olemaan mielenkiintoista puhua unista ja enkeleistä ja lapsuusmuistoista ja vastata kaikkiin omituisiin kysymyksiin ja yrittää oppia tuntemaan itsensä niiden avulla). En haluaisikaan leikkiä mitään perhettä, muuttaa yhteen tai kihlautua, kuten kaikki ympärilläni tekevät tai ainakin haluavat tehdä. En vielä. Täytyy siis vain muistaa sinkkuuden hyvät puolet. Mulla on jälleen kaikki ovet auki ja saan tehdä hyvällä omallatunnolla mitä tahdon, olenhan vapaa. (Lallallaaa, "Tahdot olla ja mennä, tahdot olla vapaa, muttei koskaan voi tietää kenet huomenna tapaa." Tosiaan: Tervetuloa takaisin, Anssi Kela! Olit kova sana silloin, kun olin ala-asteella, ja vaikka itse en silloin innokkaimpaan fanijoukkoosi kuulunutkaan (meikä kuunteli vain ysäriä ja korkeintaan pikkusen Tik Takia :'D), niin Levoton tyttö kyllä iski minuun jostain syystä.) Tässäpä siis kuitenkin muutamia yksinkertaisia ohjeita eron jälkeiseen elämään:

1) Pidä itsesi kiireisenä. Tungin viime viikon kalenterini aivan täyteen: kaverin synttärit, itsepuolustus, impro, tuparit... ja tietenkin ihan normaalit luennot. Perjantain tuparit kuitenkin skippasin, koska halusin kotiin. Korvasin sen istumalla perjantai-iltana lapsuudenystäväni kanssa kotikuntani liikuntasalilla. Minä laiskaan tyyliini nimenomaan ISTUIN siellä, joko laitteissa tai lattialla ja korkeintaan nojasin laitteisiin (okei, soutulaitetta soudin 5 min). Tällä kertaa en edes viitsinyt esittää tekeväni mitään. Minulla oli farkut ja villapaita päällä, siinä teille liikunnallisuutta. Yksin ollessani pelasin esimerkiksi pitkästä aikaa xboxin autopeliä ja vuokrasin leffan.

2) Toinen ohje liittyy kiinteästi ensimmäiseen: Ystävät ♥. Tyrski heille puhelimessa, juttele heille Facebookissa, kierrä heidän kanssaan kauppoja (olisittepa nähneet kun kokeilin aikani kuluksi hipsterilaseja! :')), syö heidän kanssaan, vieraile heidän luonaan, käy heidän kanssaan esim. improssa... ylipäätään vietä aikaa heidän kanssaan. En muuten voinut kuin naureskella sille, miten kiltisti ihmiset (eivät siis edes pelkästään ystävät) tarjosivat apuaan: varmaan kolme eri tahoa kysyi, pitääkö herra hakata :') Sanoin tietenkin, että eieieieiei missään nimessä, hän ei tehnyt yhtään mittään väärää.

3) Kuluta aikaa paikoissa, joissa ette olleet yhdessä. Siinä missä kämpällä asia toisensa jälkeen muistutti minua herrasta, oli autuaallista viettää aikaa yliopistolla ihmisten keskellä. En koko yhdeksän kuukauden aikana nähnyt herraa yliopistolla juurikaan, ja ruokalassakin kävimme syömässä vain kerran yhdessä, joten siellä muistot eivät vyöryneet päälle. Kotonakotona (tiesittekös muuten, että tuollaisia sanoja kutsutaan ISK:issä toistoyhdyssanoiksi eli iteratiivisiksi yhdyssanoiksi, ja luennoitsijamme mukaan niitä syntyy vain kaksitavuisista sanoista: ruokaruoka, työtyö, MUTTA minä ja ystäväni totesimme hänen olevan väärässä. Esimerkiksi kirjastokirjasto on kaupunginkirjasto, ei yliopiston kirjasto) olemisessa oli sama hyvä puoli.

4) Perhe ♥ Mulla nyt vaan on maailman paras perhe, erityiskiitokset kuuluu tietenkin äitille ja siskolle, joilta sain roppakaupalla lohduttavia ja viisaita sanoja. Lisäksi käytiin siskon kanssa kuvailemassa koskea. Haluaisin muutes ottaa niitä semmosia kuvia, jotka on tehty lapsuuskuvien perusteella...

5) Käsittele asiat. Älä jätä asioita käsittelemättä, vaikka asioiden läpi käyminen on kaikkein tuskallisin hetki. Minuun sattui, kun kirjoitin viimekertaista blogitekstiä. Minuun sattui, kun puhuin eron jälkeen vielä kerran herralle. Tuntui pahalta, kun 45 minuutin mittainen puhelu ei tuntunut missään vaiheessa liian pitkältä ja vaivaannuttavalta. Hänelle oli edelleen helppo puhua. Sen jälkeen, kun olin itkenyt yhtenä aamuna puoli viiteen asti, olo kuitenkin helpotti taas pitkäksi aikaa.

6) Keskustele, tutustu uusiin ihmisiin. Etenkin Facebook tarjosi minulle mukavasti pakoreittejä. Selatessani viimeisimpiä keskusteluja voin huomata, että olen puhunut muutamaan otteeseen miehistä ja koulujutuista, vähän ärsytyksestä, valokuvista, uskonnosta, vanhoista ajoista, tupakoinnista, lautapeleistä ja murteista...).

Keskusteluista seuraa kuitenkin taas uusia pelkoja. Pelkään, että en ole totta, en olemassa. Olen vain sanoja näytöllä, enkä oikeasti merkitse suurimmalle osalle yhtään mitään. Pelkään, että joku päivä ihmiset eivät puhukaan minulle. Pelkään, että se päivä on juuri tänään. (Myönnetään, nauran dramaattisuudelleni ja typeryydelleni.)

Dramaattisuudesta saattaa kuitenkin seurata myös hyviä asioita. Esimerkiksi pitsaa :'D Perjantaina tosiaan istuksin kotikyläni liikuntahallilla ystäväni seurassa. Kuulin, että joku tuli aulaan, ja käänsin katseeni. Näin jonkun puolitutun miehen, ja kuinka nuoriso-ohjaaja tervehti häntä. Käännyin taas katsomaan ystävääni, jonka näin tervehtivän jotakuta. Siinä vaiheessa kuulin nuoriso-ohjaajan toteavan, että "A ei sitten tervehdikään" ja käännyin järkyttyneenä: Minua tervehdittiin! Ja mikä pahempaa, en ollut tervehtinyt takaisin! MUTTA minä ihan totta luulin, ettei tervehdystä oltu tarkoitettu meille. Noh, aloin tietysti selittää aidolla tunteella, että enhän minä arvannu, että joku oikeesti tervehtis minua, ja sitten vedin dramaattisuuskortin esiin, ja kerroin, että musta tuntuu, ettei kukaan koskaan näe tai tunnista mua, ja että saatan joutua kävelemään kolmet raput alas, eikä missään kerroksessa liikkeestä syttyvät valot syty, vaikka kuljen niiden ohi (ja se tarina on lähes tosi :D). Tässä vaiheessa kaverini vielä paransi tilannetta, ja sanoi, että "niin, A:n pitäs saaha sitä pitsaa (mitä nuoriso-ohjaaja ja nuoret olivat leiponeet), että siitä tulis sellanen, että kaikki näkis sen." Nuoriso-ohjaaja lupas harkita, ja sitten salakavalasti kun näkyvillä ei ollu yhtään oikeeta nuorisoo, niin myö saatiin kuin saatiinkin äärettömän herkullista pitsaa! JEEEEE.

Palatakseni vielä keskusteluihin ja uusiin ihmisiin tutustumiseen, niin ehdottomaan top 3:n kuuluu herra Hissalainen (mietin pitkään olisiko herra Hämäläinen parempi nimi, koska hän kokee olevansa hidas hämäläinen, mutta ehkä hissalainen on informatiivisempi ja hämäläinen voisi olla jopa harhaanjohtava). Hän on tosiaan samainen tyyppi, joka lähestyi mua jo silloin tupareissa. Ei varsinaisesti sen näköinen ihminen, jonka luulisi liikkuvan seurassani: pitkä tukka, musta bändipaita, nahkatakki ja revityt farkut. On hänessä kuitenkin jotain samaa kuin minussa, onhan hän vähän ujon oloinen. Näin hänet tänään yliopistolla, ja hädin tuskin uskalsin moikata häntä, varovasti vain vilkuilin :'DD Suomen kielen opiskelija minussa on repeytynyt hänen takiaan pahasti kahtia. Toinen puoli itkee verta ja kirkuu kauhusta räikeiden yhdyssanavirheiden ja täydellisen välimerkittömyyden takia, toinen puoli on autuaan onnellinen murteesta, joka ei ole niin suloinen kuin herralla, mutta harvinainen täällä päin!

Jonkun verran ollaan fb:ssä juteltu, ja tajusin olevani jotenkin sairas tai pakkomielteinen, kun kaivoin jokin aamu murremonisteet esiin ja olin täpinöissäni, kun tajusin, että hänen kotikuntansa kuuluu lounaisten välimurteiden alueelle ja se on jopa yhdessä alaryhmän nimessä. Jännää! Sivistän nyt sitten teitäkin lounaismurteiden ja lounaisten välimurteiden piirteillä (ja muutama on ehkä hämäläinenkin... ja en tiiä mitä muita :D), joita hänen teksteistään huomasin. Nauttikaa! :'D

~"ie-, uo- ja yö-diftongien avartuminen: ja se on viä mun huanees (parveke, jos uteliaita kiinnostaa), sisäpual, hyvää yätä

~loppuheitto: teit 'teitä', tylsäst

~myös inessiivin pääte yleensä loppuheittoinen: olemas 'olemassa', syämäs

~välimurteissa yleisesti ts-yhtymän vastineet tt : tt ittekki, sitä paitti

~(tää on kyllä ainakin on jo sitten hämäläismurteiden piirre:) t:n assimilaatio k:n edellä: koskenukka (esim. Timo K. Mukka on oikeastaan oikeasti Timo K. Mutka)

~tän piirteen varsinaista nimitystä en muista, mutta kuitenkin "ylimääränen" konditionaali: oppisin kyl pikkuhiljaa pysyy vaan kaukana 'opin'

~persoonapronomini sää, mää: kyl sää siit tentist selviit

MUTTA on eräs karmivakin piirre! "---oot varmaan eka ketä antaa ehdot---" KETÄ MERKITYKSESSÄ KUKA. Noooouuuuuuuuuuuuuuuuu.

+ se ei käytä ollenkaan hymiöitä. Olen aivan pulassa, koska täten en osaa tulkita häntä. Itsehän ylikäytän hymiöitä pehmentämässä joka ikistä ilmausta.

Liitän tähän loppuun vielä lähes sata vuotta vanhoja runoja jonkun sukulaisen tai melkein sukulaisen vahakantisesta vihkosta. Sillon ei ainakaan oo ollu turhan helppoo.

”Mit’ ois elo vastuksitta

elämää ei ainakaan.

Ois kuin kesä kukkasitta

kuolon uinailua vaan.”

kirjoitti siis ”Pohjolan tummien tunteiden tyttö” vuoden 1922 paikkeilla.

”Woipiko rakkaus haihtua kun se on täyttänyt rinnan,

woivatko tuntehet vaihtua aaltoina lahden pinnan?

Ehkäpä voivat – ehken ei,

en sitä tiedä nytkään.

Ehken mun lempeni tuuli vei

tai – ehkä en lempinytkään.”

”Mä muistan sua kuin muinaista

niin kaunista, kaunista unta.

Niin kaunista, kaunista ruusua,

jonka päällä on paljon lunta.”

P.s. Voin siis oikeesti ihan hyvin, ei huolta! :D

Pitihän se perkele tämäkin kokea, niin minä yritin ittelle hokea… eerottu ooo-o-oon" (tai jotakin tuon suuntaista), laulaa the Maaseudun tulevaisuus.

Herra liituraitaherra jätti minut.

Aistin toki asioita jo etukäteen. Tiesin itsekin, ettei kaikki ollut niin kohdillaan kuin ennen. Osittain ajattelin sen johtuvan itsestäni. Silti lävitseni humahti valtava, kylmä ja lamauttava tunne, kun tajusin mitä hän oli sanomassa. Annoin kännykän kirvota kädestäni sängylle. Hetken aikaa jopa ajattelin, etten ala itkeä. Että ei se satu, kyllähän minä tiedän mitä sieltä on tulossa. "Kyllä minä oon tienny mikä on mua viime aikoina stressannu. Minä oon miettyny meitä. Ja minusta tuntuu, että meidän pitää erota - nyt. Minusta tämä ei tunnu oikeelta." Istuin risti-istunnassa hänen sängyllään, vieressäni välkkyi kännykkä lukemattoman viestin merkiksi, mutten välittänyt, vaan tuijotin häntä. Kysyin miksi, ja samalla hetkellä kyyneleet tulvahtivat silmiini.

Loppujen lopuksi ero hoitui nätisti. Olin samaa mieltä perusteluista, olinhan alkanut itsekin tiedostaa, ettei tämä pitemmän päälle toimisi. Jos emme olisi eronneet nyt, olisimme eronneet myöhemmin. Jos hän ei olisi jättänyt minua, minä olisin todennäköisesti jättänyt hänet viimeistään silloin, kun hän olisi muuttanut kaupungista pois. Olemme niin erilaisia. Minä olen iloinen ja lapsellinen, idealisti, yritän olla positiivinen. Hän on parhaan kaverin kuoleman kovettama pessimistinen realisti ja niin aikuinen. Hän kaipasi keskustelukumppania, ja siihen minusta ei ilmeisesti ollut. Aamuyöllä totesin Facebookissa jollekulle, etten ollut tarpeeksi fiksu, koska en osannut puhua politiikkaa. Lohdutuksen lauseena sain kuulla, että fiksuutta on monenlaista, ja jos se ei kohdistu politiikkaan, ei välttämättä ole kyse epäfiksuudesta. Sanoinkin herralle kyynelten läpi hymyillen, että no, voinpahan ainakin palata kuplaani. "Ja tarviit miehen, joka voi muuttaa sinne sun kanssas, ja voitte yhdessä ratsastaa yksisarvisilla", hän totesi, enkä voinut kuin nauraa.

Vaikka ymmärsin tilanteen ja jokin pienen pieni osa sisälläni oli jopa onnellinen, että hän kykeni jättämään minut nyt (jätetyn rooli sopii minulle ehdottomasti paremmin kuin jättäjän. Minä en kykene jättämään ketään. Se on ka-ma-laa), niin silti minua itketti tosi pahasti. Kysyin, voisiko hän halata minua, ja hän nousi ja kietoi kätensä ympärilleni. Ja siinä minä itkin ex-poikaystäväni rintaa vasten, kun hän ojensi minulle yhä uusia nenäliinoja. Tiesin sen olevan älytöntä, ja sanoinkin tiedostavani sanojeni typeryyden, mutta minun oli pakko pyytää anteeksi sitä, että en ollut sitä, mitä hän haki.

Ei tilanne pelkkää itkua ollut. Välillä naurahdin, kun minulle tuli hyvä olo jostakin, mitä hän sanoi tai teki, mutta hymyä seurasi välittömästi entistä ravistavampi itkukohtaus, koska tiesin menettäväni nuo sanat ja teot ikuisiksi ajoiksi. Sanoin, että kestäisin kyllä, kunhan hän ei ottaisi mitään kauniita sanojaan takaisin. Hän ihmetteli, miksi ihmeessä tekisi niin, että on kyllä aina kaikkea tarkoittanut, mitä on sanonut. Jossain vaiheessa kun katsoin taas ylöspäin hänen kasvoihinsa, hymyilin anteeksipyytävästi, ja kysyin olisiko mitenkään mahdollista saada viimeistä suudelmaa, koska en pääsisi pussailemaan pitkään aikaan. Hän sanoi, että toki se on mahdollista, mutta että minun pitäisi miettiä tarkkaan mitä haluan, etten satuttaisi itseäni. Hän sysäsi minut sängylle miettimään ja istuksin siinä hetken, kunnes nousin ja sanoin tahtovani suudelman.

Toivoin, että hän olisi maistunut pahalle, kahville ja kaljalle. Mutta hän maistui hyvälle, tuoksui hyvälle ja näytti hyvälle, kun istuin hänen sylissään. Moitin häntä, kun hän ei ollut valmistautunut tilanteeseen pukeutumalla typerästi ja näyttämällä rumalta. Hän sanoi, ettei paljoa epäsiistimpi voisi olla, mutta minä pidin parransängestä. 

Yhden kerran taisin siellä oloni aikana ärtyä (kun hän sanoi, ettei hän ole vaivautunut, mutta että hiljaisuus oli lähinnä tylsää, ARGH.) ja yksi asia sivalsi ikävästi, vaikkei hän sitä pahalla sanonut. Kaikkein eniten kuitenkin sattui varmaankin se, että koko elämäni aikana minulla ei ole ollut kovin montaa ihmistä - ei edes ystävissä - joiden kanssa minun on ollut niin helppo ja luonteva olla tunnista toiseen ja päivästä toiseen, ja aika vain liisi eteenpäin (ainakin yleensä). Se oli suurin menetys (ja murre, byhyy!).

Kun sitten tein lähtöä ja pohdin, jäiköhän mulle sinne jotakin, hän sanoi, että itse asiassa jäi. Pienestä laatikosta hän haki pinnin ja ojensi sen minulle: "Tämä. Jos olisin ottanut tämän, se olisi ollut varastamista." Otin pinnin, halasin häntä ja annoin kasvojeni vääntyä lohduttomaan itkuun (tämä kohta on jostain syystä vieläkin se, joka saa minut tätä kirjoittaessani nyyhkäisemään kaikkein koviten ääneen). Herra sanoi, että voisin jäädä vielä puoleksi tunniksi, ja odottaa seuraavaa bussia. Olisin varmaan tahtonut jäädä, koska tiesin, etten voisi palata enää koskaan itkemään hänen kainaloonsa. Siksi viivyttelinkin vielä minuutteja, mutta lopulta lähdin kuitenkin, koska tiesin, ettei siellä itkeminen mitään olisi auttanut. En olisi kuitenkaan antanut itseni itkeä huutoitkua siellä. Ja niin minä lähdin. (äsken puhuin Facebookissa herran kanssa asioita loppuun, ja sanoin, että tuossa tilanteessa yhdisty kaikki. Se, että se on kiva ja hauska ja että nyt kaikki loppuu, enkä voi palata sinne enää. Siihen herra vastasi: "joo, symboliikka tuntuu kaikista pahimmalta, minäkin aloin vasta sillon eilen itkeä kun ikkunoista katsoin sinun kävelevän pois, sekin silkkaa symboliikkaa" Hän sanoi myös: "no musta tuntu pahalta kun lähdit, sillon jotenkin realisoitu se mitä olin menny tekemään, mutta oon kuitenki mielestäni toiminu nyt oikein, muttei eilen minua tehnyt mieli lähteä mihinkään ulos vaikka pariinkin eri otteeseen tahdottiin. mää oon tosi pahoillani a, en halunnut missään vaiheessa tuottaa sulle minkäänlaista surua <3")

Bussissa en voinut taaskaan estää kyyneleiden silmiin kohoamista. Onneksi olin pyyhkinyt kaikki valuneet meikit pois, eikä silmissä enää hirveämmin ollut ripsaria, joka olisi voinut lähteä karkuteille. Keskustaan päästyäni en voinut olla hymähtämättä huvittuneesti, kun lemppari linttikuskini juoksi ohitseni ja sanoi minulle, että on niin pitkiä päiviä, ettei vessassa kerkee käydä. Sääli, ettei hän aja linjaa, joka johtaa kämpälleni. En tule näkemään häntä enää juurikaan.

Kämpällä mua odottivat pienet tyrmäävät asiat: hänen tiskinsä ja roskansa. Alan itkeä aina tasaisin väliajoin ääneen tätä kirjoittaessani, mutta tuossa äsken puhuin herralle ja siinä vaiheessa sain aika hyvin kaikki kyyneleet itkettyä hetkeks pois. Aloin itkeä myös, kun olin juuri saanut meikattua itseni uudestaan iltaa varten, ja katsoin itseäni peilisä ja nuolaisin huuliani samoin kun hän. Aloin itkeä myös, kun käytin samaa ilmaisua, mitä aina hänen kanssaan jostain asioista: yhyy, yhyy.

Sisko soitti. Tyrskin puhelimeen puoli tuntia. Kaikeksi onneksi äitin sanat olivat niin odottamattomat, kuin vain olla ja voi, joten en voinut kuin nauraa. Kuulin itsekin, kuinka äiti sanoi järkyttyneen olosena "erosivat?", mutta sitä oli seurannut ohje "eti uus" ja toteamus siitä, että eihän sitä nyt ensimmäinen... :D Puhelun jälkeen oloni oli hetken hyvä, joten ajattelin, että voin sivistyneesti soittaa ystävälleni, joka oli vastannut viestiini viestillä "MITÄ IHMETTÄ??? Haluatko jutella??" Vielä mitä. Heti puhelun alussa romahdin ja itkeä vollotin ja nyyhkin kaikki sanat haukkoen henkeäni. Näin kului seuraavat 20 minuuttia.

Illemmalla toinen ystäväni kysyi minulta iloisesti, mitä aion tehdä illalla. Ilmoitin, etten ollut vielä päättänyt, itkenkö peiton alla vai menenkö tupareihin (karkuun todellisuutta ja unohtamaan kaiken). Kävi ilmi, että ystäväni puhelin ei ollut ottanut vastaan viestiä, jossa ilmoitin erosta. Tuskissani kuitenkin sytytin pienen toivonkipinän, ja ajattelin, että ehkä tupareissa olisi ihan mukavaa, jos saisin sinne seuraa. Onneksi ystäväni suostuikin tulemaan kuokkavieraaksi lukioaikaisen tuttuni pippaloihin. Valmistauduin kiitollisena sen antamasta tekemisestä, mutta juuri ennen lähtöä itku tuli taas vavisuttaen minua kokonaan. Mietin, että tahtoisin sittenkin vain jäädä itkemään herran perään, ja korkeintaan katsoa Putousta. Vielä bussipysäkilläkin minua pelotti, että suru jää minuun asumaan.

Koska suuressa murheessani minun piti tietenkin testata alkoholin lääkevaikutuksia ja sen suomaa unohdusta, menimme  ABC:lle ostamaan juomia. Ajatuksissani minä en edes muistanut, että minun pitäisi etsiä henkkarit. Sen sijaan ystäväni kuiskasi heti meidän lähdettyämme kassalta, että myö näytetään yli kolmekymppisiltä, ikäkriisi! Meiltä ei kysytty papereita siinä, eikä myöhemmin baarissakaan. EIKUN. Nyt saattaa muisti tehdä tepposet. Baarissa portsari saattoi kysyä...

Saavuttiin siis vanhan kaverini kämpälle, ja olin sillon äärimmäisen kiitollinen ystäväni läsnäolosta. Paikalla oli yhdeksän miestä ja me. Katseet kääntyivät meihin, ja me käänsimme katseet toisiimme. Siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi, että olin raahannut hänet hissahelvettiin,  mutta se oli vähän vaikeaa siinä tilanteessa. Ja anteeksipyyntö olisi ollut täysin turha, se kävi myöhemmin ilmi. Meillä oli oikein mukava ilta. Joimme ja puhuimme humalaisen riemastuneina murteista, joita havaitsimme uusien tuttujemme puheessa. Teimme heidän kanssaan diilin, että jos heitä kyllästyttää meidän murrejutut, he alkavat puhua inttijutuista. Joimme ja hihittelimme ja suunnittelimme, miten meidän ainejärjestöjemme pitäisi ehdottomasti tehdä enemmän yhteistyötä. Hiljaisuuden tullen aloimme tehdä lähtöä, ja minä ja ystäväni hoipuimme jonon etupäässä baariin ja ainakin itse olin oikein maailmaa rakastava (herrastakin puhuin pelkkää hyvää, paitsi siinä vaiheessa kun sanoin, että teologeja ja opoja me ei oteta, koska ne on tyhmiä. Teologit ovat siis niitä, joille suomen kielen opiskelijat yleensä paritetaan). Baarissa istuimme ison pöydän ääreen ja istuimme siellä valomerkkiin saakka, vaikka minä olinkin lopussa aivan nukahtamassa pöydän ääreen. Yksi kanssajuhlija saattoi minut pysäkille. Seuraavana päivänä ihailin hänen fb-profiiliaan: Se kirjoittaakin murteella, kuuluen murreryhmään, jossa sanotaan suamalainen tyämiäs. Somaa. Viihdyin siis hissalaisten seurassa, ja minulla ja ystävälläni on salainen suunnitelma soluttautua heidän joukkoonsa :'D Illalla roikuin siis kuitenkin koneella vielä puoli neljään asti, ja informoin minulle jutteleville ihmisille, että erosin.

Seuraava aamu meni ihan mukavasti. Tai aamu ja aamu, heräsin vähän vaille kaksitoista. Krapulaa minulla ei ollut, vaikka ei oloni mikään maailman freeseinkään ollut. Lienen valvonut niin kauan, että humala oli hälvennyt, ja se kuulemma helpottaa krapulaa. Päivällä tein tentin, ja se meni huonosti, vaikka siskoni yritti auttaa. Tekstissäni oli kuulemma kirjoitusvirheitä (en ees oikolukenut sitä kertaakaan, yritin vaan saada kirjoitettua siihen ärsyttävään koloon, johon teksti piti kirjoittaa. Olisi pitänyt kirjoittaa varmaan wordiin tai edes laittaa sivu koko näytön kokoiseksi, mutta myöhäistä katua. Ei hirveästi riittänyt energiaa pohtia tuollaista) ja epäonnistumisen iso nyrkki rysäytti minut kasassa pitäneen kuoren palasiksi, ja aloin itkeä. Minulla ei ollut voimaa sulkea pois niitä ajatuksia, joita olin vältellyt koko aamun. Lääkkeeksi otin annoksen Facebookia (lukioaikainen kaveri oli liittynyt sinne! Ja siellä pystyi kätevästi juttelemaan unohtaakseen kaiken tai käsitelläkseen asioita) ja Hesen hampparin. Sitten menin naapurissa asuvan ystäväni luo. Hänen halatessaan kyyneleet nousivat silmiini, mutta onnistuin juttelemaan asiasta itkemättä.

Nyt myöhemmin tulin sitten takaisin kämpälle ja olen itkenyt valtavasti. Lähinnä siitä syystä, että äsken tosiaan puhuin herralle Facebookissa ja sitten vielä puhelimessa 45 minuuttia. Saatiin aika hyvin asiat selviksi, mutta mulla on todella kova ikävä häntä. Sain aika hyvin myös realisoitua sen, miksi suren: "Suren sitä, että en voi olla sun seurassa. Suren, etten voi nauraa sun typerille jutuilles, etten saa käpertyä sun kainaloos tai kattoo sua silmiin tietäen, että pidät minusta sellaisena kuin olen. Suren, ettet töki mua enää kylkeen. Kaiken sellasen perään minä itken. Esimerkiks bussissa kyyneleet nous mun silmiin, kun se kulki *pubin ohi. Itken, kun en voi enää kokee sun kanssas hyviä hetkiä, vaan ne hetket saa joku muu... suren, etten saa enää suudella kanssasi".

Mutta elämä on. Saan elää sinkkuelämää ja voinpahan jutella ilman omantunnontuskia niin monen miehen kanssa kuin tahdon ja mistä tahdon, sivellä miesten käsiä ja tehdä mitä tahdon, koska olen kuitenkin niin järkevä, että en ole koskaan tehnyt mitään, mitä kadun (tai sitten katumusrajani on jotenkin pielessä).

Mutta oikeasti itken ja kaipaan. Minua pelottaa se hetki, kun oikeasti tajuan, että herra jätti mut ja oon yksin ja onneton ja syytän itteeni (vaikka exäni (NYYH) on aina ollu sitä mieltä, että suhteessa ei voi epäonnistua, että ne ihmiset ei vaan kuulu toisilleen). Silti pelkään, etten löydä ihmisistä, jonka kanssa aika kuluu mukavasti. Herra tosin lohdutti, että väestörakenteeltaan tämä kaupunki on kaikkein paras paikka ikäiselleni sinkulle. Jee.

Tuntemaani tunnetta tähän tekstiin on vaikea välittää. Vaikka kerron tarinan, te ette sitä eläneet, ettekä nähneet tilanteita, joita minä näin. Nyt minua pelottaa taas, että suru asuu minussa. IKÄVÄ.