Leppoisaa elämää

Minusta on jotenkin uskomatonta, että kirjoitan tätä blogia edelleen (vaikkakin taukoilen välillä huolella). Vielä uskomattomampaa on, että ainakin vakilukijani edelleen jaksaa välillä kurkkailla tänne uuden tekstin toivossa. Uskomatonta on myös se, että olen 25 ja olen edelleen aika hukassa elämäni suunnan kanssa. En varsinaisesti pienenäkään kuvitellut, että olisin tässä vaiheessa nautinnollisessa vakiduunissa, kotiutunut johonkin paikkaan ja ollut viisi vuotta parisuhteessa, mutta en ole voinut olla huomaamatta, että yläasteaikoinani seurustelemaan alkaneet vanhat kaverit juhlivat kymmenettä vuosipäivää (jotenkin mahtavaa, mutta olen silti tyytyväinen, etten ole samassa tilanteessa), lukiokaverit puskevat vauvoja maailmaan ja jotkut kaverit ostelevat asuntoja, muuttelevat yhteen, hankkivat yhteisiä lemmikkejä, suunnittevat häitä ja painavat pitkää päivää töissä ihan niinkuin aikuiset.

Älkää kuitenkaan erehtykö luulemaan, että valittaisin. Olen tällä hetkellä oikein tyytyväinen elämääni, vaikka esimerkiksi vanhempani eivät välttämättä ole. Äiti voivotteli alkuvuodesta vakityöpaikkani puuttumista niin paljon jokaisessa puhelussamme, että jouduin jopa ärähtämään hieman, että tuo asenne nyt ei auta ketään tai edistä työtilannettani.

Mitä siis teen tällä hetkellä elämässäni? Kaksi kertaa viikossa teen oman alan töitä. Saan kämäistä palkkaa, mutta nautin työstäni ja asumislisän avulla tulen toimeen. Muutin takaisin entiseen opiskelukaupunkiini maailmaan ihanimpaan kommuunimaiseen kimppakämppään. Näen poikaystävääni lähes päivittäin, siskoni perheen tai ystävieni luona olen yötä noin kerran viikossa ja tiistaisin näen  asuinkaupunkini ystäviä yliopistolla. Ystävien näkemisen määrään tai ystävyysyhteyksien syvyyteen en voisi sanoa olevani täysin tyytyväinen tällä hetkellä, mutta aivan mahtavaa korvausta tuovat upeat keskustelut kämppisten kanssa. En edes muista, milloin olisin viimeksi (tupareita lukuunottamatta) voinut ystävien kanssa valvoa keskustellen pikkutunneille, mutta esimerkiksi eilisiltana opettelin kämppiksen kanssa ukulelen soittoa varmaan kaksi tuntia, jonka jälkeen valvoimme vielä neljä tuntia muistellen lapsuusmuistoja ja tutustumalla piiloviestinnän saloihin selaamalla kämäisiä YouTube-videoita kolmeen saakka.

Yhä selvemmältä näyttää, ettei minuun ole uppoutunut sellainen perisuomalainen ahkeruus, jossa työ on elämän suola. En tarkoita, ettenkö työtä ja työntekijöitä arvostaisi ja haluaisi olla yhteiskunnan hyvä jäsen itsekin, mutta tarkoitan, ettei rahan tahkoaminen ole minulle se juttu. Olen pohtinut, etten minä ainakaan tässä elämäntilanteessani millään tarvitisisi niin paljon rahaa kuin kahdeksan tunnin työpäivästä saisi. Minulle riittäisi aivan hyvin esimerkiksi puolet pienempi palkka kuin mitä syksyllä sain, jos voisin samalla myös oikeasti tehdä töitä puolet vähemmän (työllisyyskinhän siinä kasvaisi, kun joku toinen samalla tavalla ajatteleva saisi toisen puolen töistäni). Hitto musta tulee vielä oikeasti joku downsiftaaja O.O Vähemmän työtä, rahaa ja kulutusta, enemmän aikaa!

Elämäni on siis hyvää. Poikaystäväni saa mut nauramaan joka päivä. Mulla oli varsin onnistuneet tuparit, jotka sisälsivät upeita pukuja, aika hyvää heittäytymistä järjestämässäni kisailussa, ulkojuomapelin pelaamista sisällä ja soittoa ja laulua aamuseitsemään. Mulla on aikaa itselleni ja haaveilenkin tällä hetkellä itseni kehittämisestä. Toiveenani on oppia oikeasti soittamaan ukulelea ja ehkä jopa kitaraa tänä aikana, kun asustan hulppeassa muusikkomökissä. Mulla on töitä ja tuloja, vaikkei kovin suuria. Mulla on kotoisa koti. Näen rakkaita ihmisiä verrattain usein. Tykkään.


Nyt kyllä jälleen julkaisen tekstin lukematta sitä läpi. Muuten menee niin kauan aikaa, etten oikeasti saisi tätä ikinä julkaistua. Typoilla tuskin oikeasti mitään väliä. Pusmoi, ikävä teitä lukijoita ja ajatuksianne!







R.I.P. vanha blogikuvaus ja tietoja minusta. Maailma muuttuu, niin minäkin (t. Kaapo 4 v). Tässä vanhat kuvaukset talteen:

Julkinen päiväkirja harvoille ja valituille. Itsensä etsimistä opiskelijaelämän ja työelämän sekä nuoruuden ja aikuisuuden rajamaastosta. Ja miehiä. Miesten ihailua läheltä ja kaukaa :'D Eli vähän säälittävä blogi, johon puran tarvetta paljastaa asioita ja olla esillä. Blogi, jonka piti loppua alkuunsa, mutta joka kattaakin koko viisivuotisen yliopistoajan. Elämän iloja ja suruja - usein listana, koska listat ovat ihania!

tietoja minusta

Keskusteluja, hulluttelua, maailman ihmeellisyyttä, kaiken maailman omia pikku projekteja ja miehiä rakastava humanistityttö. Vähitellen oon tykästymässä vuosien tauon jälkeen myös kirjallisuuteen, ja yhä enemmän arvotan myös musiikkia ja maailman kokemista ja näkemistä matkustamalla. Etsin lisärohkeutta, itseäni ja ihmisiä, jotka ratsastaisivat yksisarvisilla kanssani kuplassa, jonka sisällä uskon kaikkeen hyvään. En usko valmiiksi kuljettujen polkujen paremmuuteen, vaan haluan olla avarakatseinen. Helpoiten minut löytää opiskelijaelämän riennoista (rastiradoilta tai baarien tanssilattioilta), työpaikalta, jota tajusin rakastavani, somesta tai sängyltäni, jossa makaan yksin tai muiden kanssa miettimässä maailmaa, nauramassa tai itkemässä.