Joulutunnelmia

Niin se vain joulu ja uusivuosi taas lähenevät. Vaikka on jo aatonaatto, ei joulufiilis ole vieläkään tullut. En tykkää. Onko se nyt niin kohtuutonta toivoa, että joulu synnyttäisi aina sellaisen mystisen riemun ja odotuksen? Ehkä se on. Olin ihan varma, että joulufiilis tulee kyllä, kun tuli eilen porukoille, mutta tulikin lähinnä ahdistus. Isä oli väsyttänyt itsensä joulukuusen haussa ihan henkihieveriin ja oli kärttyinen jo pelkistä jouluhömpötysajatuksista. Muutenkin tuntui melkein raskaalta olla kotona, kun 2/4 meistä hyvin todennäköisesti vain jupisee ja valittaa jostakin aina, kun avaa suunsa. Lisäksi olin huono tonttu ja vähän mokailin joululahjojen suhteen, ja nyt puolet isän lahjasta on naapurikunnassa ja täällä ihan eri henkilön lahjanpuolikas. Ups. Joulupukki sitä paitsi on tainnut kirjata vuoden aikana tekemäni tuhmuudet ylös, sillä lahjasaldo on huonompi kuin ikinä, ja vain yksi niistä on yllätys. Kaikenlaista aikuisuutta, tylsää. Olisi ehkä pitänyt käydä varmistamassa itselle jokin jouluyöprojekti (esim. tuhannen palan palapeli tai kirja) käymällä itse kaupassa, mutta ajattelin, että kyllä minä kestän aikuisen joulun (hehe, oletteko huomanneet, että aikuinen joulu ilman a:ta on ikuinen joulu!).

Mutta siis on mulla oikeasti ihan hyvä fiilis tänään. Porukoilta sain lahjaksi rahaa, jolla sainkin jo ostettua vuoden tärkeimmän lahjan: kahdet uudet silmälasit. Pakettiin en niitä saanut, mutta ne odottavat minua opiskelukaupungissani, ja innolla ja jännityksellä odotan, että oliko valinta todella hyvä. Lisäksi leikkasin polkkatukan. Toivomieni käytännöllisten lahjojen avaamista odotan myös kuin kuuta nousevaa. Alkaa nääs tuo kännykän asettelu laturiin olla päivä päivältä enemmän taikuutta. Sitä paitsi minulla on kämppiksen kirjoja lainassa ja kirppikseltä ostin Arvaa kuka -pelin, jota äidin kanssa ollaan pelailtu täällä kotosalla. Ja äiti lupasi pelata kanssani myös pöytälätkää. Onhan se aika jouluista! Kuusireissukaan ei tainnut rasittaa isää sairaalakuntoon, vaikka sitä pelkäsin, joten kaikki on aika hyvin. Kissojen kiinnostus kuusta kohtaan hymyilyttää minua.

On myös huomioitavaa, että vaikka varsinaista joulufiilistä ei taida tulla ollenkaan tänä vuonna, olen kuitenkin tavallaan nauttinut joulusta. Projekti-A pääsi tavallistakin pahemmin valloilleen, ja laskeskelin, että 14 lahjaa 24:stä on itse tekemiäni tai tuunaamiani. Niihinpä koko kuukausi onkin oikeastaan opintojen sijaan mennyt. Vähänhän se on kaksiteräinen miekka, kun miettii, että rakastan kyllä lahjojen pohtimista ja niiden tekemistä flow'hun asti, mutta toisaalta aikaa kuluu lopulta paljon (ideoi kutakin henkilökohtaisesti miettien, hanki matskut, suunnittele, toteuta huolella, odota jatka, mieti ratkaisuja, korjaa, paketoi...) ja sitten jää asioita tekemättä, eikä lopulta kuitenkaan mikään takaa, että lahjoista pidettäisiin tai että ne ylipäätään kestäisivät tai toimisivat. Toisaalta en kyllä aio murehtia tuota, että asioita jäi tekemättä. Hetken aikaa mietin, että jäivätkö tärkeimmät asiat tekemättä, mutta minulle tärkeimpiä asioita elämässä ovat perhe, ystävät, sukulaiset, käsillä tekeminen ja onnellisuus. Ne kaikki yhdistyivät lahjoja tehdessä. Ehkä ajankäyttöni meni sittenkin nappiin. Ylipäätään tunnen pientä painetta siitä, että pitäis valmistua ja alkaa tuottaa rahaa, että vanhanakin voisi elää mukavasti mukavilla eläkkeillä, mutta kyseenalaistan kyllä moista oletusta. Okei, mun ei oo ikinä tarvinnu tehhä rahasta isoo pointtia siksi, että sitä on aina mulla kuitenkin ollu, koska porukat on tilille rahaa antaneet, mutta toisaalta en oo silti ihan kauhee tuhlailijaluonne, vaikka oon kyl lipsunu pihiydestäni pahasti viimeisimpinä vuosina. Silti uskon, että ihminen voi olla todella onnellinen vähälläkin rahankäytöllä varsinkin, jos aina silloin tällöin on varaa sijoittaa johonkin suurempaan. Onko siis todella tarpeellista kiirehtiä työelämään ja rahantuottokoneiston osaksi ja varmistella vaurasta vanhuutta, jos sen hintana on se, että en olisi onnellinen nyt, vaan lähinnä stressaantunut? Tähän toki vaikuttaa sekin, että eihän yläkoulun opettajuus pelottaakin vähän. Mihinhän sitä työllistyy... Summa summarum, ei mulla tästä asiasta vielä mielipidettä ole, mut kyseenalaistan vahvasti tota rahan tuottamiseen ja kiireeseen keskittymistä, vaan haluan miettiä, onko mahdollista elää nauttien ja silti elää sillä tavalla, ettei ihan tarvitse leipäjonossa eläkkeellä ollessa olla.

Takaisin asiaan. Vaikka joulua en odotakaan, odotan uuttavuotta. Opiskelukaupunki ystävineen kutsuu! Yksissä tupareissa olisi tarkoitus käydä, ja sitten ehkä istuskella ystävän kämpällä, ehkäpä jotakin siemaillen. Latasin puhelimeeni juomapelin. Olen valmistautunut. Olen valmistautunut myös siihen, että Eräs on kaupungissa, mutta hän on tuonut mukanaan kavereita kotikaupungistaan, joten tuskin häntä näen. Hän on piinaavan lähellä, mutta kaukana.

Pikkuisen odotan myös uutta vuotta. Mutta aika vaatimattomasti. On mukava aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta vuosi ei kyllä lähtökohdiltaan ja jo tiedetyiltä asioiltaan ole kaikkein lupaavin: Aluksi menetän ulkomaille Erään, sitten toisen parhaista kavereistani jälleen kerran (se on niiiiin siistiä hänelle ja haluaisin olla yhtä rohkea ja pätevä, mutta mä olen vain ihannoiva ja vähän kateellinen ja arka ja valitettavan huono pitämään yhteyttä). Helmikuussa loppuvat työt ja sitten rahat. Ikuinen valmistumattomuus piinaa. Kaiken suhteen on vain epävarmuutta. Parisuhteet ahdistavat jo ajatuksena, mutta tietty läheisyydenkaipuu säilyy.

Listataanpa nyt lopuksi vielä asioita, joita odotan ensi vuodelta, niin se ei näytä vain harmaalta ja pelottavalta. Tapahtuuhan silloin varmasti hyviäkin asioita. Lapsuudenystäväni muuttaa nykyiseen kotikaupunkiini (toivottavasti minä en joudu muuttamaan sieltä heti pois). Kämppiksen kanssa ajateltiin aloitella maalausharrastus. Jotta opiskelijuus säilyy, naureskeltin myös ajatukselle, että alettaisiin pitää juomapeliperjaintaita joskus kerran kuussa tai parissa. Mä en ole eläissäni pelannut kuin ehkä kahdesti jotain juomapeliä sillee kunnolla. Haaveilen festareista, jotka olisivat jossain, jossa joutuisin olemaan telttamajoituksessa. Haluaisin käydä vielä sitseillä. Haluan valmistua. Haluan pelailla lautapelejä hyvässä seurassa. Eräs palaa aikanaan ensi vuonna (jos palaa. Ja jos se on yhtään hyvä juttu). Ajattelin nähdä viimeistä vanhaa suolaani ja katsoa, saako hän perhosia vatsaani. Ei nyt muuta tule mieleen, mutta on hyviä juttuja olemassa. Katselin nyt eteenpäin, mutta lähiaikojen postauksessa olisi sitten tarkoitus vilkaista tuttuun tapaan mennyttä vuotta.

Nyt erittäin mukavaa joulua kaikille teille :*

Unohda eräs poika -operaatio ja sen epäonnistuminen

Viimeisimmän kuukauden olette saaneet (joutuneet) lukea pienoisista säädöistäni, joita yhtäkkinen (tai vähemmän yhtäkkinen) vapaus on tuonut tullessaan. Kyllähän mä heistäkin pidän aidosti (osaan tulkoon imperfekti), mutta silti on olemassa eräs poika, jota ajattelen vähän enemmän kuin muita ja joka unohtuu vähän vaikeammin kuin muut. Poika, joka palaa mieleeni jokaisen unohtamisen jälkeen. Poika, jonka ehkä oikeasti haluaisin unohtaa, koska hän saa minut sekaisin ja tunteeni heittelevät laidasta laitaan ja se on aika raskasta varsinkin, kun en yhtään tiedä, mitä hän ajattelee minusta ja miksi. Poika, joka palaa aina mieleeni lopulta, vaikka kuinka pussaisin muita. Poika, joka lähtee maailman toiselle puolelle hyvin pian, ja tiedän, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen, ja se sattuu.

Viimeisin unohdusyritys oli perjantai, kun kävimme toista kertaa uuden kotikaupunkimme yöelämässä. Mutta en minä sitä erästä poikaa kunnolla unohtanut, ainakaan pitkäksi aikaa, vaan ainoastaan lempikorvakoruni. Tai ei kadottaminen unohtamista ole, mut kuulosti niin hienolta tuo virke. Erityisen vaikeaa unohtaminen tai unohtaneena pysyminen oli, kun Eräs sit laitto viestiä (sitä hän tekee _hyvin_ harvakseltaan) sunnuntaina ja kysyi, missä oon ja millon pelataan lautapelejä. Viimekertainen peliyrityshän meni mönkään. Sattumalta olin juuri oikeassa kaupungissa ja sopinut peliporukan kanssa, että voisi pelailla klo 23, ja kutsuin hänet sitten mukaan.

Ja sit me pelattiin kolme tuntia ja oli mukavaa. Voitin. Eräs ei ollut onneksi laittanut hiuksiaan, eikä siksi ollut taivaallisen komea, mutta valitettavasti hänellä on aina ruskeat silmät ja itsevarman ilkikurinen hymy ja olemus, josta pidän. Olen monet kerrat lyhyitä pätkiä ollut ihastunut hänen fyysisiin ominaisuuksiinsa ja tapoihinsa ja samoin olen viehättynyt hänen loistavista sosiaalisista taidoistaan, sillä hän saa ystäviä mistä tahansa ja hänestä pidetään. Usein olenkin kyylännyt facesta niitä muka huonompia kuvia hänestä, jotta alkukantainen-A ei kuolaisi miehen perään vain siksi, että hän on muka komea. Nyt kännykässäni on hänestä huono ryhmäselfie, jossa pelaamme tyhmää vanhaa tietokonepeliä neljästään ja minä istun hänen sylissään ja olemme juuri hävinneet ja hän näyttää irvistävältä pikkupojalta, ja olen silti ihan awwwww, jos katson kuvaa. Kunhan tämä ei tarkottaisi sitä, että olen ihastunut häneen (ainakin hetkellisesti, toivottavasti en jää hänestä haaveilemaan kuukausitolkulla tällä tasolla) sillä kolmannella ja pahimmalla tasolla. Että mitä jos oon ihastunut häneen itseensä, siihen, millanen hän on. Damn. Se on iso riski. Sillon voi sattua. Ja tulla mustasukkaseks. On monin tavoin ja suoraan sanottunakin selvää, ettei saada pitää toisistamme liikaa, koska siitä seuraa kaikkea paskaa. Siispä en pidä liikaa. Piste.

Voi kun tietäisin, mitä hän minusta ajattelee. Tai jos edes tietäisin varmaksi, mitä itse ajattelen. Toisaalta taas on tosi hyvä, että meillä ei ole mitään määriteltyä juttua, vaan jotain on sillon kun on ja sillon kun ei ole, niin ei ole. Ei olla tilivelvollisia vaan vapaita. Siksi tämä ehkä toimii niinkin hyvin kuin toimii. Tavallaan meillä on koko tuntemisemme ajan ollut ruman kaunis viha-tykkäyssuhde. Ollaan välillä aika aidostikin kirottu toisiamme ja toisaalta taas ei me välinpitämättömiä olla. Siksihän minä tätäkin kirjoitan ja hän sanoi kirjoittaneensa pikkuveljelleen lakkiaispäivänä kolme ohjetta elämässä muistettavaksi, ja yksi niistä oli *nainen on ansa. (tähti korvaa tässä laajan minuun viittaavan opintoalueen. En haluu, että tää blogi löytyy sitä lausetta googlettamalla 😅). En mä täysin turha tyyppi voi sille olla, jos se tollasta jossain lakkiaisissa miettii :'D en tosin tiiä, uskonko tuota, tai viittasko se tolla oikeesti muhun vai johonkin muuhun säätöönsä.

Mut nyt jatkan operaatiota. En jaksaisi olla ikävissäni sitten, kun toinen on jossain 13 000 - 15 000 kilometrin päässä ainakin puoli vuotta, ehkä kauemminkin. Hän oli tosin huvittuneen oloinen, kun sanoin, et hyvää joulua, jos ei nähhä ennen joulua tai ikinä, ikään kuin hänestä ois kuitenkin kiva nähdä vaihdon jälkeenkin. Mutta mä en luota mitenkään. Matka on pitkä ja aika myös.

Mä ärsyynnyn hänestä. Mä pidän hänestä. Mä haluisin töniä sen hankeen niin hyvällä kuin pahallakin. Haluun muistaa ja unohtaa. Well, ajalla on vastausten avaimet käsissään. Mä en ala ennustaa tai määritellä mitään, mut ennemmin pyrin kuitenkin yllättymään iloisesti, jos vielä näemme ikävöinnin ja pettymisen sijaan. En haluu ikävöidä etenkään, kun sillä tuskin on aikaa moiseen ja siellä maassa riittänee nättejä neitoja. Pitää pitää mustasukkasuuskin poissa, kun oon siinä aiemminkin ollu aika hyvä.

Hej då!

Hyvä päivä.

Eilen oli niin hyvä päivä, että ihan hämmentää.

Ensinnäkin matkustin yo:lle ekaa kertaa bussilla (ja hahaa, suhteellisen halvalla, koska Waltti toimii paikallisliikenteessä oikeesti. Toisin kuin pitkän matkan vuoroilla...) ja osasin jäädä oikeella pysäkillä pois. Jihuu! Aiemmin viikolla seikkailin kauempana keskustassa, ja lähdin ensin pysäkiltä väärään suuntaan, mutta löysin lopulta takaisin kartalle. Väsyttävää haahuilu tosin oli, ja torkahdin jo sinä iltana ennen yhdeksää.

Toisekseen sain aivan ihanaa palautetta opiskelijalta. Toki hyödyllisintä on opetukseen kohdistuvat kritiikit ja kehut, mutta kyllä itseen ihmisenä kohdistuvat kehut silti lämmittävät mieltä ihan valtavasti. Eilen uusintatenttiin viimeisenä jäänyt poika toi minulle vähän ujosti koepaperinsa ja sanoi sitten, että hän on omillaan opetellut vähän suomea joidenkin ystäviensä avulla. Sitten hänen ilmeensä muuttui keskittyneeksi, ja hän väänteli käsiään vähän hermostuneesti ja sanoi: "Miksi olet niin söpö?" Tilanne oli todella hämmentävä, mutta sentään "awwww, that's so sweet, thank you" tuli ihan luonnostaan kuittauksena. Sen jälkeen tosin en tiennyt mitä tehdä, ja takeltelin vain jotain "well, um....", enkä muista mihin aiheeseen vaihdoin keskustelun. Mutta tiedättekö, miten suloisen iloisia japanilaisten silmät ovat, kun he hymyilevät? Hirveän suloisen iloisilta. Hoidin silti asian mielestäni niin ammattimaisesti ja molempien kannalta fiksusti kuin nyt suinkaan yllättävässä tilanteessa osasin. Hyvä minä.

Myös sähköpostiini oli tullut yksi päivä kivaa palautetta, ja sen nyt kirjoitan tähän muistiin, koska sieltä se on helppo kopioida. Piristääpähän päivää ehkä tulevaisuudessakin, jos näitä juttuja selailen.
"Thank you for supporting me and all other students in class. I keep telling myself your saying: Finnish is different, not that difficult. 

I will try not to forget what you taught me. Thanks to you, Finnish seems more colorful.

Wish you the best, the beautiful and charming Finnish teacher!"

Rakastan tota työpaikkaa! ^_^ Silti eilen tuli myös sellainen hyvä(?) juttu kuin työhaastattelukutsu. Edelleen kyseessä olisi oman alan työt yliopistokaupungissa, joten oon hämmentynyt. Mun piti valmistua työttömäks humanistiks, niin mitä ihmettä tämä on? Vai just sitä. Että kun en oo valmistunu, niin töitä pukkaa. Tää on kyllä tavallaan tosi hienoo, vaikka onkin pelottavaa ja pistää pään sekasin. Onneksi haastatteluun on vielä viikko, niin voisin vaikka oikein listata, plussat ja miinukset ja toiveet ja pelot ja mitä pitäisi saada tehtyä milloinkin...

Ilta jatkui aika loistavana. Ensin vähän tein tonttujuttuja ja sit houkutelin kämppiksen kans tekee samoja juttuja ja sitten tanssittiin videolle tonttutanssi, jonka koreografioita ollaan aikamme kuluks vähän harjoteltu (nousi tässä mieleeni taas erään toverimme kysymys siitä, että mitä me oikein tehhään muka kämpällä, kun meillä ei oo aikaa tehhä kunnon ruokaa. Että tätä :''D ja listoja asioista. Sen se kyl arvasikin). Naurettiin kyyneleet silmissä. Sit tein taas tonttujuttuja ja olin niin hyvä ja flow'ssa, että aika kului hurjaa vauhtia. Kysyin kämppikseltä, paljonko kello on, ja kuulin sen muka vastaavan, että kakskyt kakskytkolme. Päätin sit soittaa äitille, ja kun se ei vastannu, tajusin kännykkää katsoessani, että olin kuullu ajan väärin, ja se olikin melkein puoli yksitoista. Hävetti ihan kamalasti, mutta onneks äiti oli ihan hyväntuulisen kuuloinen, kun soitti takaisin.

Mitäs muuta elämään... Ollaan suunniteltu sellasta meidän vuodesta kertovaa Spotify-listaa. Se on hieno. Ei tosin saaha kuunnella sitä vielä, vaan se on varattu uuttavuotta varten. Ja mä voitin yhen lehden vuodeksi, hahahahahaa. Kyllä onni nyt potkii ihan syylinki jalassa (siskosein, sanooks äiti noin? Onks se sana syylinki?? Jostain alitajunnasta se tuli, ja kyl tollanen sana on sentään olemassa, kun katoin googlesta. Alanpa käyttää tuota, on se sen verran lystikäs).

Nyt alan purkaa lipastoihin ja kaappeihin ja hyllyihin puhtaita pyykkejä. Siivottiin alkuviikosta, niin nyt on niin siistiä että. Ainakin ennen kuin mä projekteilin ja tein ruokaa, mut kuitenkin. Tää on vielä pelastettavissa.

Loistavaa viikonloppua mussukat!

häshtäg tissiviikko

Sairastan edelleen ja mulla on tylsää. Somessa on pyöriny tissiviikkojuttuja tai jotain, ja vaikken oikein opettajuuteni takia voi mitään kuvaa tähän lätkästä, niin kirjoitan jotain. En oikeastaan oman tylsistymiseni takia, vaan 14-vuotiaan A:n ja hänen nykyisten kohtalotoveriensa takia.

Jotenkin on melkein outoa lukea vanhoja päiväkirjoja ja nähdä, miten suuri ongelma pienet rinnat ovat minullekin joskus olleet. Siis ihan oikeasti, ihan kuin tietynlaiset tisulit tekisivät ihmisestä tsädäm kauniin tai ruman.

Ehkä ongelma oli se, että teini-ikäisten poikien vasta herännyt miehuus vaatii todistelua, ja mikä onkaan helpompi tapa, kuin median mallin mukaisesti ihannoida isoja rintoja. Ja siitä sitten ehkä pitää puhua, vaikka voi oikeesti olla toistakin mieltä, mut eihän se nyt olisi sen ikäisten mielestä miehekästä sanoa, että pienet rinnat on jees.

Melkein uskallan väittää, että lähes jokainen teini on epävarma, ja siksi minäkin sitten yritin etsiä suurta totuutta mistäpä muualtakaan kuin netistä. Googletin että "pienet rinnat ovat..." ja "mitä mieltä miehet ovat pienistä rinnoista". Tutkimussyistä tein nyt varmaan viiden vuoden tauon jälkeen ekaa kertaa saman (oisin halunnu nähhä, mitä google ehdottaa, mut se ei ehdottanutkaan mitään jatkoa), ja täytyy myöntää, että vaikka oon varsin sinut kroppani kanssa nykyisin, niin kyl hakujen joukosta huomio kiinnittyy niihin, joissa pieniä rintoja haukutaan, ja se tuntu pahalta. En ihmettelr, että teininä tuntu vielä kamalammalta. Mut ehkä toikin on yksi syy just. Omat aivot huijaa sua, kun googletat. Se on silkkaa psykaa. Kiinnität huomion ja muistat ne asiat, jotka tukee sun (kauhuskenaario)ennakkooletusta. Vähä samalla tavalla kun pystyt diagnosoimaan sulla kauheita tauteja, jos googlaat jotain oireita.

Mut niin. Se todellisuus. Kun se on eri juttu, kun nettipalstat. Keskusteluihin osallistuu yleensä ne, joilla on joku tosi voimakas mielipide, tai jotka haluu trollata. Todellisuudessa taas on kaikenlaisia ihmisiä, jotka tykkää erilaisiata asioista ja ihmiset voi ihastua sellaseenkin ihmiseen, joka ei oo niiden "maun" mukainen. En siis missään nimessä väitä, että kaikki miehet tykkäis pienistä tisseistä, mut jotkut taas ei tykkää isoosta. Kaikkia ei vois muutenkaan saada. Joskus toinen ei syty just sun tisseille ja joskus sitä häiritsee liikaa se, ettet osaa keskustella samoista asioista tai vaikka että oot allergimen koirille tai et hyväksy metsästystä. Tissit on aika pienessä osassa, kun mietitään kokonaisuutta, vaikka voihan ne yksittäisille tyypeille olla kynnyskysymys. Mut sit kannattaa vaan keskittyy persemiehiin 😂

Ongelmoin itse asiaa varmaan vielä yliopiston alussakin, 19-vuotiaana. Voin sanoo, että olin ekojen säätöjeni ja ekan poikaystäväni kaa aika arka aluks. Mut kyseiset poitsut osaskin sanoo paljon fiksumpia asioita kuin yksikään muistamani nettikeskustelija (on muuten tosi tärkeetä olla lukematta niitä keskusteluja jossain vaiheessa, kun ei niistä iloo oo, eikä ne vastaa todellisuutta, onnellisuua alkaa, kun niiden lukeminen loppuu). Yks mm. sano, että jos mies haluu niihin koskee, niin ei niissä ainakaan vikaa oo. Pikkuhiljaa pääsin yli siitä rintojen pienuuden tuskasta, koska käytäntö osoitti, et hyvin mä tunnuin kuitenkin miehiä kiinnostavan, eikä kohdalle oo sattunu niin suurta kusipäätä, et joku ois jotain oahaa niistä sanonu (mut sellasiakin on olemassa, varokaa! Mut muistakaa, et niiden sanat ei taas oikeesti määritä teidän kauneutta yhtään).

Kyllähän tissivako ois tosi nätti (sitä oon aina vähä kadehtinu) ja kyllähän se voi harmittaa, ettö tissit katoaa kokonaan kuin taikaiskusta, jos makaan selälläni, mut aina voi nukkuu vaikka kyljellään, niin kyl ne sillon jo ihan somasti piirtyy esiin, ja en mä tiiä miltä kainaloihin rötkähtävät suuret rinnatkaan näyttää. Sitä paitsi kyllä mä sanon, että kliseinen käytännöllisyysjuttu on ihan tosi: pääsen halvalla rintaliiviostoksilla, kun ei mitään erikoislaatusia tuotteita tarvii käyttää, selkä ei oireile ainakaan tissien takia, liikunta on ongelmatonta ja pienistä ja terhakoista nyt ei varmaankaan tuu ihan ekana riippurintoja. Mulla on siis mahdollisuus pysyä nuorekkaana, jos en hanki ryppyjä murehtimalla turhia. Kaikkein ensimmäinen oma lohdutukseni aikanaan oli se, että jos joku muhun rakastuu, niin mun ei tartte murehtia, ihastuuko ne muhun vai mun tisseihin.

Mut niin, vaikka oon pienirintanen rillipää (mikä klassinen äikän ope! Pienenä vihasin myös lasejani), niin ei mun omasta mielestäni ole miespulaa tarvinnut kärsiä (koputan toki puuta). Tykätkää itsestänne, koska viha ei auta mitään. Hymyilkää, koska ette koskaan voi tietää, kuka ihastuu hymyynne. Ja tissit - niin pienet kuin isotkin - on oikeesti pieni juttu elämässä. Jos ei onnaa ihastusten suhteen just nyt, niin ehkä myöhemmin ja ehkä jonkun vielä ihanamman suhteen. Jokainen kukoistaa ajallaan eri ihmisille. Ootte ihania kaikki <3

peikkotyttö sairastaa

Ei nämä nykyajan kuumemittarit ole kyllä yhtään mistään kotoisin. Ennen vanhaan kun elohopeamittaria pari kertaa ravisti, niin se meni nätisti nollille. Mutta elohopea tappaa ja on pahaa kaikille jne, joten eihän sellaisia enää myydä (?). Digitaalisiin mittareihinkaan en oikein usko, kun niillä on tapana alkaa temppuilla jossain vaiheessa. Siksi minulla on mittari, jonka sisällä on jotain outoa ainetta, joka ei ole elohopeaa. Tämä on muuten mainio, mutta... Nollaaminen. Mahdoton tehtävä. Tätä tapausta saa ravistella niin kovaa ja kauan, että alkaa pelottaa, että saan sydänlihastulehduksen rasituksesta, ja silti mönjä malttaa laskea ehkä maksimissaan 39:stä 37:ään.

Oon tosiaan kipeänä. Jostain iski ärhäkkä ja oikein klassinen flunssa, jonka ekana päivänä jaksoin käydä hoitamassa työni, sillä olihan kepeä koepäivä, ja kun opiskelijat poistuu tunnin sisään, vaikka aikaa on varattu kolmen tunnin verran, niin tuntiliksa on jees. Kevyttä oli myös siksi, kun sillonkaan ei tarvii käytännössä mitään ees puhua, tarkkailla vaan ja vähä lukee feissarimokia ja uutisia. Viime yönä kuume sit nousi 39:ään ja sitä olisi voinut sanoa jo tukalaksi.

Nyt sit vaan pötköttelen, vaikka pitäis pyykätä ja tiskata ja siivota ja miettiä uusintakoepäivää. Mut ei kyl pysty. Edes joulu-A ei pysty tekemään haluamiaan asioita, vaikka pursuis ideoita, ja vaikka jouluaattoon on KUUKAUSI. Ei vaan riitä energiaa.

Viime viikko oli aika hektinen, kun piti ravata koulutusten ja töiden takia kahden kaupungin välillä. Oli tavallaan aika raskasta, vaikka bussissa istuminen ei sillee oo mulle ongelma. Sitä paitsi en päässy haalaribileisiin, vaikka tein kaikkeni seuran saamiseksi. Harmitti aluks. Onneksi mentiin kuitenkin ilmasiin improihin, ja sehän oli oikeestaan vielä parempaa. Illan kruunuksi tuli vielä Samurain pelailu, kun siihen tuli mahdollisuus. Sen sijaan Risk, josta olin koko viikon intoillu, peruuntu. Suretti kyl pikkasen, varsinkin kun yks ihana ois ihan vapaaehtoisesti tullu hengaa mun kaveriporukkaan ja pelailee. Ja nyt en ehkä näe sitä enää ikinä ennen kuin se katoaa maailman toiselle puolen ja unhoittaa minut.

Myös kavereiden tuparit oli ihan hauskat, vaikka se ilta jotenkin pääty kamalaan porukan karsiutumiseen, kun erinäisistä syistä ihmiset joutu jättää leikin kesken (ilmainen seinäkiipeily, paha olo, riidat, väsymys, kiinnostavien miesten löytyminen, kavereiden kadottaminen...). Teologi sattu olee samassa paikassa. Ilahduin ja kävin juttelee. Tanssinkin jonkun verran, mut en pidä kyseisen paikan musiikista.

Maanantaina näin muuten ekaa kertaa täällä ollessani täkäläistä vanhaa ystävääni. Sillä on asuntovelka, vakityö omalta alalta ja kihlat. En silti oo kateellinen sen seesteiselle idyllielämälle. Kaikki aikanaan. Onnellinen olen hänen puolestaan.

Eipäs kai oikein muuta nyt jaksa kirjottaa. Meen syömään pinaattilettuja, koska ne on ainut ruoka, jotka saan alas. Jogurtti ei nyt maistu, banaanit on loppu ja luumut ja persimonit on raakoja viel.

Jatkoraportti pyhäinpäivän bileistä

Viime tekstissä listaamiini eroihin/muutoksiin parisuhde-elämän ja sinkkuelämän välillä kuuluisi myös se, että sinkkuna taidan kirjoittaa blogia enemmän. Ihanhan tämä menee villiksi, kun katsoo, miten sinkkuna kirjoitin 60 päivityksen vuositahtia (??? Mitä ihmettä mä oon siellä selittänyt? Ihan kun mun jotkut yläkouluaikaset päiväkirjat, joissa on uskomaton määrä kaikkee kuolettavan turhaa :D), vuonna 2014 parisuhteen ekana vuonna kirjoitin vielä 22 postausta. Sittemmin vuosikohtainen päivitysmäärä on ALLE KYMMENEN. Ja nyt sentään kirjoitan kolmatta päivitystä eron jälkeen. Se on jo puolet koko vuoden 2015 kirjoituksista.

Mutta siis tunnen pakottavaa tarvetta päivittää tilannetta vähän tänne jopa ennen päiväkirjaa ihan siksi, että tämä niin mukavasti on jatkoa edelliselle päivitykselle. Me nimittäin käytiin siellä pilleissä, joista mainitsin. Ja mä näin ihanaisen vanhan suolan. Olin jo unohtanut, miten ka-ma-la kiusaaja mun ystävä on sinkkuystäviään kohtaan. Olin ehkä hitusen ystävilleni maininnut, että voi olla, että saatan vähäsen ajatella sitä suolaa, kun janottaa. Kaveri sitten jo puhelimessa ilmoitti, että hän teki ystävälleni vierasvuoteen, mutta ei jaksanut tehdä mulle, koska on riski, että se on turhaa työtä. Hieman pyörittelin silmiäni suoranaiselle vittuilulle, mutta olin huvittunut.

Bussi oli kaupungissa aika myöhään, mutta puettiin ja meikattiin ja päätimme ottaa bilepaikalle taksin, jottemme ihan koko bileitä missaisi, ja koska ulkona on KYLMÄ ja väsytti ja nälätti jne. Itse olin tosin vähän sitä mieltä, että on turhan näyttävää tulla kotibileisiin taksilla, sillä sellaisiin tapahtumiin tullaan huojuvasti pyörällä, josta tippuvat ketjut, mutta koska minulla oli kiire pippaloihin ja jalassani oli melkein rakko, olin oikeasti ihan mukana tuossa mukavan lämpimässä kyydissä.

Omakotitalon ovelle tullessa kuulimme huudon, joka oli aika lailla tuttu narkkinaapurimme takia, mutta tämä huuto oli iloisempi eläimellinen ölvähdys. Kyseessä oli beer bongin viimeiset erät. Astuttiin sisään ja istuttiin patjalle ja katseltiin menoo ja juteltiin. Jotain viinapullon etsintääkin siellä oli ja saunaan ois päässy, mut ei me niihin osallistuttu. Kovin tuttuja tyyppejä ei hirveästi ollu, humanistiliikunnasta tunnistettavia tyyppejä ehkä lähinnä. Se mun vanha suola pyyhälsi ohi ja tervehti meidän kaverijoukkoo sanomalla "moi *ainejärjestömme edustajat*. Ystäväni jatkoi kiusaamistani mielestäni ihan liian kovaan ääneen ("siellä se sun unelmas nyt on") ja olin vaan että nyt hiljaa, ei mua ees kiinnosta niin paljoo. Vaikka kyllähän mua vähän kiinnosti. Kattelin sitä salaa, ja melkein oisin ehkä päässy jutuille, kun me tanssittiin iloisesti Keinutaan, kun koko muu tylsä juhlaväki istui ja litki kaljaa. Mut sit siihen pyyhälsi joku poika, joka oikein sysäs mut pois vitsillä mennessään juttelee sille.

Yläkerrasta löysimme meidät kutsuneen keltaisen miehen, mutten hirveästi ehtinyt hänelle jutella. Illalla hän kävi kuitenkin moiskauttaa mulle poskipusun ja kuttu mua hyväks ystäväks tms, ja mulle tuli hyvä mieli, vaikka se saattaa käyttää aika paljon korukieltä ja kehua turhaan. Yläkerrasta löydettiin myös pöytäfudis. Se oli lystiä se! Pelasin yksin kahta kaveriani vastaan ja pärjäsinkin, kunnes vedenjuontireissulla näin sohvalla tutun vuosien takaa. Siinä istui yksin ja reppanana ystäväni vanha ja ilkeä kaveripoika. Viimeinen muistikuvani tyypistä oli vuosien takaisesta rokista, jolloin istuimme jossain piirissä ja hän sanoi aika ilkeään sävyyn jotain huonosta näöstäni ja siitä, että jos me oltais evoluutiossa, niin mä kuolisin paljon ennen sitä. Olin kuitenkin täynnä rakkautta ja hyvää mieltä, ja kyykistyin hänen viereensä, että miksi sinä täällä yksin istut, ja tahdotko tulla pelaamaan pöytäfutista. "Sua vastaanko?", se kysyi, ja sanoin, että ei, vaan mun puolelle. Oikeestaan yllätyksekseni se sano, että voisi hän tullakin. Olin tyytyväinen, mutta ystäväni ei niinkään. Hänen ilmeensä ja ajatuksensa kertoivat kutakuin samaa tarinaa: "Et nyt v*ttu oo A tosissas, etkö sä tunnista kuka tuo on?" :D No, anyway, pöytäfutis oli kivaa ja hyppelin riemusta aina kun saatiin maali ja kannustin häntä ja luulen, että meillä kaikilla oli oikein mukavaa pelatessa. Juttelin kyllä pojalle jossain vaiheessa pakosti vähän enemmänkin, koska tiedän nyt esim. että hän opiskelee muualla. Lytätty myyrä-A sisälläni oli iloinen, koska olin ollut hänelle kiva, ja hän oli ollut minulle kiva ja btw kyllä mä evoluutiossa paremmin saisin geenejäni eteenpäin kuin se. Ehkä :D

No joo, mutta ilta eteni (ja niin etenee tää tarinakin. Sori, en voi mitään sille, että selitän piiitkästi) ja alakerrassa taas kattelin vanhaa suolaa. Olin varma, että eiköhän juttu ollut tässä, kun hän oikeasti jossain vaiheessa ravisti mulle päätään, kun katsoin sitä. Se vaikutti just siltä, että sori, myöhästä hypätä tähän junaan. Mut ei se sit ihan niin kuitenkaan mennyt. Jossain vaiheessa lähempänä yhtätoista ja poistumisaikaa se kulki ohitsemme ja kiiteltiin vissiin oikein porukalla sitä juhlista. En muista mistä minä sille jotain jäin selittämään, mutta kaverini olivat katsoneet tietäväisin katsein toisiaan ja luikkivat pois jättäen meidät kahden. Jotain hänelle höpötin ja saatoin pienestä hänen käsivarttaan sivellä syvästä kiitollisuudesta sitä kohtaan, kuinka hienon värinen talo heillä onkaan. Hän kävi välillä hoitamassa DJ:n tehtäviään, mutta palasi kuin palasinkin aina luokseni. Ahtaassa tilassa hän seisoi aika lähelläni ja tarttui mua pienesti ja huomaamattomasti kädestä ja tilanne oli äkkiä hyvin samanlainen kuin st. Patrickin päivän aikaan. Ja sitten hän suuteli mua ja mä olin onnellinen. Hän oli hyvä suutelija. Ja ihana. Ja täydennys listaani olemalla ysinelonen, vaikka sitä en siinä miettinyt. Oooooonhan hän vähän nuori, mutta ei se hänestä tehnyt tippaakaan vähemmän kiinnostavaa. Ja kuten hän sanoi joskus myöhemmin, hän tekee niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut haluaa.

Mun ystävät oli kadonnu tai olivat muuten vain tekemättä lähtöä. Talossa oli porukkaa, vaikka tarkotus oli saada se tyhjäks. Mä aloin kiskoa takkia päälleni, ja lähdettiin pojan kaa kahestaan kohti jatkopaikkana toimivaa baaria. Matka oli jotenkin tosi mukava. Puhuttiin koko matka jotain, naureskeltiin ja välillä se pysäytti mut ja suuteli mua. Olin aika sulaa vahaa. Maksoin törkykalliin sisäänpääsyn, kun taas sen nimi oli jollain vip-listalla niiden bileiden takia. Baarissa katseltiin vaan pitkään toisiamme ja oltiin lähekkäin ja mietittiin, että miks ylipäätään oltiin tultu tänne, ja pohdinnan seurauksena käytiin vähän leikkimässä sosiaalisia ihmisiä sen kavereiden luona. Pikkusen tanssittiinkin, kunnes lähettiin takasin pakkaseen.

Kaverini kettuilu toteutu, enkä menny hänen luokseen yöksi, vaan pojan. Hänen vieressään oli hyvä nukkua, kun hän otti mut lusikkaan ja pujotti sormensa mun sormien lomasta ja hän pussaili enemmän kuin muut pojat yhteensä pitkään aikaan.

Valitettavasti tämä kaunis tarina saa yhtä karun lopun kuin muutkin, sillä kuten usein tuntuu käyvän, eivät pojat ole selvinpäin eivätkä varsinkaan krapulassa ollenkaan niin puheliaita kuin humalassa. Halattiin ja pussattiin aamulla, mutta ei puhuttu mitään pehmeitä. Emme todellakaan puhuneet näkevämme kuin "ehkä joskus". Mun täytyis kyllä ehkä muuttaa taktiikkaa, koska haluaisin pysyä hyvissä väleissä tyyppeihin. Toisaalta en haluaiskaan edes tapailla ketään, mutta jokin kiva pikku juttelusäpinä kyllä kelpaisi. Lisäksi vähän harmitti, etten unohtanut tyyppiä, vaan saatoin jopa jauhaa hänen suloisuudestaan koko viikonlopun. Ups. Mut saatoin ehkä tyriä jutun. Ois pitäny vaan pysyä kylmänä ja salaperäisenä ja etäisenä ja mennä ystävän luo yöksi. Mutta kun halusin uniseuraa. Pöh. Pienesti silti harmittaa.

Seuraavana päivänä muuten jatkettiin juhlaputkea. En ikinä ikinä ikinä juhli kahta päivää putkeen, mutta nyt siihen oli raskauttavia syitä, joihin ystävyys ja vipattava tanssijalka velvoittavat. En tosin juonut lainkaan eivätkä oikeastaan ystävänikään, joten sinällään ongelmaa ei ollut. Käytiin useamassa istuskelupaikassa, mutta poistuimme niistä, sillä kaikissa oli outoja vanhempia miehiä (ensimmäisessä mies oli tosi töykeä, kun tultiin istuu samaan pöytään, joka olikin sitten varattu. Tosin hän koki käytöksestään niin huonoa omatuntoa, että pyysi sitä myöhemmin anteeksi. Toisessa tuli ensin limainen mies pyytämään tanssiin ja toinen pöyhöttämään tukkaa ja lähes istumaan syliin, ja silloin pomppasin rivakasti pois. Kolmannessa paikassa mies luuli, että otimme kuvia hänestä, kun otimme selfieitä, ja tuli vaatimaan kuvien poistamista.) Ehkä tämän takia viihdyn tanssipaikoissa. Siellä törmään harvemmin ongelmiin (vaikka monet muut kyllä törmäävät) ja sitä paitsi en ole nukahtamassa pöytään, niinkuin tuolla.

Jostain randomista syystä jatkoimme meidän vanhojen random-tuttujemme (muistattehan ne, joiden kanssa menimme lautapelijatkoille keväällä?) ja heidän kavereidensa kanssa johonkin kommuuniin, josta hekään eivät oikeastaan tunteneet ketään (tai joku tunsi ehkä jonkun), mutta minä itse asiassa tunsin yhden talon asukkaan (meidän fuksi), mutten nähnyt häntä siellä. Siellä oli ehkä mageimmat koskaan livenä näkemäni Halloween-koristeet. Ei jaksettu olla kauan, mutta kiva oli käydä.

No mutta joo. Sellainen viikonlopun saldo. Kahdet kotibileet ja ihana mutta jo menetetty poika ja pari kyyneltä sen ja elämän takia. Rakkaita ystäviä, hyviä tanssimuuveja ja paljon naurua. Huomenna viilailen vähän tiistain oppituntia ja meen kurkkaamaan opiskelijasähköpostia. Pelottaa mitä kaikkea työjuttuja sieltäkin löytyy... Nyt luen vähän ja sitten käyn unille. Öitä!

P.s. Mua huvittaa, kun majoittajaystäväni kämppis alkaa olla tottunut siihen, että yövymme viikonloppuisin siellä. Hän puhuu pienelle vauvalleen usein: "Oo, look, L's friends are here. Party! Dance! Ilona! Do you wanna dance?" :''D Onneksi hän ehkä oikeasti kuitenkin pitää siitä, että käymme siellä. Vakuuttavasti hän oli siitä ystävälleni selittänyt, ja hän lähetti Facessa minulle kuvia viikonlopulta ja sanoi samalla, että hänellä oli oikein hyvä viikonloppu meidän kanssamme.

Sinkkuelämää

J:n ja minun erosta on nyt jo yli kuukausi. Voin hyvin ja J:kään ei ole varmaan pariin viikkoon mitään ikävästä puhunut. Lupasin aiemmassa blogitekstissäni kertoa tarkemminkin, millaista sinkkuelämää olen vuosien tauon jälkeen elellyt. Tässä siis tulee.

No, siis tosiasiassahan suurta eroa sinkkuelämän ja parisuhde-elämän loppukauden välillä ei ole. Monissa asioissa se ei näy lainkaan. Olen tehnyt töitä normaalisti. Uusi kurssi alkoi, ja kun juttelin opiskelijoilleni ja sain heidät nauramaan, mietin luokan edessä, että rakastan tätä työtä. Jos tekisin juuri nyt unelmakartan, jonka tekeminen on jo kauan ollut projektilistallani, saattaisin hyvinkin laittaa yhdeksi unelmaksi sen, että saisin jatkossakin opettaa kutakuin itseni ikäisiä ulkomaalaisia.

Opiskelut ovat tavallaan yhtä jumissa kuin koko tämän syksyn ajan muutenkin, koska pyhitin ensimmäisen työpätkän graduvapaaksi. Mutta kyllä minä olen sentään viimeisiä informantteja metsästänyt. Yhden löysin kaupungin yöstä, ja löysinpä hänet Facestakin. Ei hän vain humalassa houraillut, vaan suostui harkitsemaan haastatteluun osallistumista parin viikon päästä myös selvin päin.

Sukua olen nähnyt sillä tavalla enemmän, että vihdoin ja viimein sain käytyä veljen perheen luona Lappeenrannassa. Pitäisi varmaan käydä useammin siellä. Sen verran suloisesti pojat leikkivät kanssani ajatustenlukuleikkiä:
Veljenpoika 6 v.: Arvaa, mikä mun lempilelu on.
Minä: Mursu.
V *näyttää pohtivalta, koska tuo on yksi hänen rakkaimmisa leluistaan*: Niin no mutta toinen!
M: Ööö...
V: Se on kultainen. Me kaikki saatiin se.
M: ??
V: Se on A!
Täytyy myöntää, että olin aika awww, vaikka vähänhän minua tuossa esineellistettiin, mutta eihän sillä ole väliä. Lapsen pääpointti tuli selväksi.
Toisaalta lähellä olevia sukulaisia olen nähnyt nyt ihan kamalan vähän kaikenlaisten kiireiden vuoksi. Onneksi pian on isänpäivä!

Kavereita olen nähnyt jonkin verran. Olen ravannut entisessä kotikaupungissa melkein joka viikonloppu erilaisten tapahtumien perässä. Savonlinjalle kiitos, matka maksaa parhaillaan euron, ja varaa oli matkustaa jopa viime kuun lopun ennennäkemättömän tiukassa rahatilanteessa. Ja tokihan ystävän kanssa asuminen edistää sosiaalista elämää. Välillä itketään ja välillä nauretaan kippurassa kaiken maailman typerille jutuille.

Olen tavallaan innostunut lukemaan kirjoja. Aloitin lukuprojektin, kun tajusin, ettei keskittymiskykyni riittänyt edes takakansien lukemiseen. Päätin lukea joka päivä keskittyneesti jotakin vilkuilematta kännykkää tai mitään muutakaan. Kirjastokorttia minulla ei ole uuden kotikaupungin kirjastoon, mutta lainasin kirjoja kavereilta. Kahden kirjan jälkeen projekti oli ylittänyt odotukset: Minulle tuli suorastaan pakottava tarve lähteä etsimään kolmatta mielenkiintoista teosta. Palasin ystäväni kirjalaatikolle, ja yks kaks jotain outoa oli tapahtunut: viimeksi laatikkoa selkatessa en jaksanut kiinnostua mistään, mutta nyt pinosin kirjoista valtavan potentiaalisten kirjojen pinon, ja jouduin oikeasti tekemään valintaa, minkä lukisin seuraavaksi ja mitä malttaisin jättää myöhemmäksi.

Bileissä olen käynyt melkein vähemmän kuin parisuhteen aikana, mutta työt ja vieras kaupunki ovat vaikuttaneet siihen enemmän, kuin ero.

Projekteja olen vääntänyt. Tällä viikolla tuhlasin ensimmäisen palkkani Eurokankaaseen ja tein itselleni överin tyllihameen. Haaveilemme kaksivärisistä tupareista, ja jos olen tomera, saatanpa tehdä meille värien mukaiset hameet. Tosin joulu-A:kin on kuoriutumassa...

Missä ero sitten on näkynyt? No ehkä nyt kuitenkin vähän pojissa. Enhän mä niitä ole unohtanut. Enää ei ole tarvetta yrittää kontrolloida omia ajatuksia ja saan täysin siemaukin nauttia poikien flirtistä. Paitsi että sitä ei hirveästi ole ollut. Itse asiassa vähemmän kuin parisuhteen aikana, tai sitten silloin se on tuntunut tuskaisemmalta ja voimakkaammalta, niin mielikuva on jotenkin vääristynyt. Täällä uudessa kaupungissa käytiin kerran baarissa. Siellä meitä lähestyi hieman vanhempi mies, joka hyvin sinnikkäästi yritti saada meitä luokseen juttelemaan, mutta emmehän me joutaneet, kun oli kiire tanssimaan tai karaokeen tai vessaan tai tiskille. Lopulta hän kuitenkin tuli juttelemaan niin rauhallisessa välissä, että kohteliaisuudesta puhuimme. Hän oli vähän rasittava lopulta, mutta muuten ihan mukava, muttei kylläkään kiinnostava. Silti mieltäni vähän lämmitti, kun hän kehui minua kauniiksi ja sanoi, että olin ollut ensimmäinen, jonka hän oli baarissa nähnyt. Kotona kikatimme kämppiksen kanssa, että se näkeminen ei varsinaisesti ole ihme: Vaikka alussa katselimme tyhjää tanssilattiaa arasti ja sivistyneesti, Macarenan kutsu oli liian voimakas ja ryntäsimme lähes paniikissa tanssimaan, ettei biisi vain ehdi loppua. Loppuillan tanssimmekin (aina silloin, kun emme olleet karaokehuoneessa) iloisesti ja toinen toistaan typerimmin tanssiliikkein lähes tyhjällä tanssilattialla niin, että varmasti näyimme - eikä sen sanominen välttämättä edes ole kehu. Lisäksi tosiaan lauleskeltiin vähän semmoisten kommeiden lekuripoikien kanssa, mutta en mä niihin koskenu, vaikka yksi niistä sanoi mua Chisun näköiseksi, ja vaikka oisin ehkä saattanu halutakin vähä pussailla, mut siinä nyt oli sit kaiken maailman häslinkiä.

En mä silti ihan kaukana miehistä oo pysyny, vaikka ei asiat ihan oo sujuneetkaan. Näin maailman komeinta poikaa, joka kutsu mut pelaamaan luokseen Änäriä, mutta ei sitten edes pelattu, vaan katsottiin jotain kuolettavan tylsää leffaa ja ei ilta muutenkaan yhtään jännä tai onnistunut ollut. Sääli. No hyvä vain, jos en kyseistä heppua kaipaile, sillä kun kaipaan, se on kamalaa.

Ja voi olla, että pikkuisen saatoin nähdä myös vanhaa teologisuolaani, johon en koskaan ole saanut koskea, vaikka voi pojat voin sanoa, että mieli on kyllä tehnyt toisinaan. Hän oli kyllä tavattoman suloinen, kun katsoi mua baarissa, kun kerjäsin suudelmaa, ja sanoi, ettei voi suudella mua siellä, vaikka tahtoisi. Selityksenä oli, että hän haluaisi sen olevan jotenkin erikoisempaa tms. Ja hän tarjosi mulle takkiaan kylmyydessä ja tarttui kädestäni, mutta ei siitäkäään sitten tullut yhtään mitään. En ole iskussa. Haluaisin kyllä nähdä hänet uudelleen, mutta en ihmettele, jos hän ei tahdo nähdä minua :(

Tänään menen bileisiin, joissa on vanha suola 3/4 ja vanhoilla suoloilla tarkoitan miehiä, joita olen haikaillen katsellut parisuhteen aikana jossain vaiheessa. Oon oottanu pippaloita ihan liian kauan, ja jos vanhat merkit pitää paikkansa, tulen pettymään tai tyrin jotain. Ja itse asiassa häneen mulla ei ole kyllä välttämättä mahdollisuuksiakaan, koska hän ei välttämättä edes muista lähestyneensä mua St. Patrickin aikaan, ja siellä kyllä riittää kauniita neitosia.

Ohhoi, ei auta, sanoi nauta. Eiköhän kaikki tavalla tai toisella hyvin tuu olemaan.

Mun pitäis kyl miettiä taas vähä syvällisemmin, että kuka mä olen. Mikä olisikaan parempi aika kuin näin eron jälkeen. Mun täytyis kehittyä ihmisenä. Ehkä siinä on aihetta seuraavaan blogipäivitykseen.

Puspus, hauskaa viikonloppua!

Nytten koittaa uusi aika

Vuoden 2016 ensilumi satoi. Symbolisesti voi ajatella, että se on myös elämäni uusi tabula rasa. Otan askelia ensilumessa. Lumi on kaunista ja ihanaa, mutta myös vähän harmillista (miettikää nyt, kun räntää sataa naamaan ja se painaa väkisin leuan rintaasi, laittaa tippoja linssiin urakalla, ja kenkävalinnatkin muuttuvat vaikeiksi, kun yleensä vaan paleltaa tai sukat kastuu. Olipa kyl huono vertaus :'D). Saan itse päättää lähdenkö kulkemaan jo poljettuja polkuja, vai raivaanko omaa tietäni (eteenpäin, san mummo lumessa - sanonta).

Erosimme J:n kanssa muutama viikko sitten. Edelleen tulee tyhjä olo, kun asiasta kirjoittaa ja tänään meinasi taas vähän tulla ikäväkin, mutta en ole katunut päätöstä. Kyllähän tätä prosessoitiin kauan ja valtaosan eroitkuista ainakin itse itkin jo viimeisimmän vuoden aikana. Ja muuttaessa. Ja sitten se toinen puoli itkuista tuli kyl varmaan erohetkellä. Vihaan vihaan vihaan vihaan eroamista. En ehkä siksi tähän ala siitä sen enempää kertomaankaan. Niille, jotka eivät asiasta kuitenkaan tiedä: vaikeuksia oli ollut jo kauan, muttei mitään dramaattista. Suhde kuihtui ja olemme tällä hetkellä oikein hyvissä väleissä ja kavereita, ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, mutta juuri tällä hetkellä tämä oli AINOA oikea ratkaisu. Olimme umpikujassa, johon jääminen olisi kuihduttanut meidät molemmat pystyyn ja katkeroittanut meidät.

Täytyy myöntää, että pelkäsin etukäteen porukoille kertomista. Turhaan. Äiti yllättää mut joka kerta. Rakastan mun äitiä. Vaikka se on vanhoillinen, hän onnistui näkemään erosta ne hyvät puolet, enkä kuullut puhelun läpi suuttumusta tai halveksuntaa (te ette ehkä tajua, mutta oikeesti jouduin pelkäämään sitä, sillä vanhempani ajatukset ovat joskus oikeasti aika vanhanaikaisia, ja äiti esim. yhteenmuuton yhteydessä pelkäsi kovasti, että maineeni menee, ja että meidän ei oikeastaan enää pitäisi erota, kun kerran yhteen muutetaan). Haluun kiittää myös teitä muita rakkaita ihmisiä, jotka ootte mun tukena ja kuuntelette ja puhutte ja ymmärrätte ja nauratatte mua ja keskustelette mun kaa kaikesta.

Mun piti kirjotella eron jälkeisestä elämästä pitemminkin, mutta jotenkin kyllästyin blogini ulkoasuun juuri kun piti alkaa kirjoittaa, ja sitten sen uudistamiseen tuhraantuikin aikaa aika paljon, ja loppuillan ajattelin kuluttaa katsomalla ainakin Noin viikon uutiset ja ehkä jotain muutakin (Tähdet, tähdet, Vain elämää... Mä katon nykysin telkkarisarjoja o.o), niin en sitten enää jaksakaan.

Tässä vielä screenshottina vanha ulkonäkö ja vanhat kuvaukset (nekin muutan, kunhan jaksan ja kunhan tietäsin, mitä mä muka nykyään olen ja millanen tää blogi on). Eniten tässä on ehkä aina ärsyttänyt lintujen lennon suunta. Ihailen niiden vapautta, mutta miksi ihmeessä ne lentää takaisin päin? Ei se tuo edistystä! Ja mä haluan just nyt edistystä elämääni. Ehkä. En minä tiedä, mitä haluan.

P.S. Oisin halunnu otsikoksi jonkin uudesta ajasta kertovan biisin sanoja, mutta löysin Spotifystä laiskalla etsinnällä vain tähän huonosti sopivan Tiisun biisin Uusi aika. Mutta itse asiassa biisissä oli jotain menevää, iloista, uhmakasta, päättäväistä ja surullista ja haikeaa ja se sopii fiilikseeni. Ja kun biisin jälkeen soi Sinkkuelämää, tulin siihen tulokseen, että taidanpa lisätä molemmat biisit vastaluodulle soittolistalleni. Sinkkuelämää on muuten biisi, jonka musiikkivideon katsoin jo silloin, kun joku siitä uutisoi (video on täynnä sinkkuja tms uutisoinnin arvoista), mutta en biisistä silloin edes välittänyt. Nyt se sitten ykskaks kuulosti merkittävästi paremmalta. Oon kyl aina ollu niitä yksinkertaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki alkaa kuulostaa paremmalta, kun kuulee monesti.

Tätähän me haluttiin
et villeinä ja vapaina
voitaisiin aivan kenen tahansa
sinisilmiin ihastua
ja siirtyy seuraavaan.

P.P.S. Oon tosi tyytymätön tähän tekstiin, mut kuuntelinkin koko ajan musiikkia, ja jos kuuntelen, en osaa kirjottaa. Antakee anteeks elekeekä tuomitko minnuu surkeaks kirjottajaks. Vaikka sitä kyllä oon, jos en keskity. :D

hyvvee ja pahhoo

Pahhoo:

- Kone, joka hajoaa käsiin. Ensin hävisi työpöytä, sit se suuttui Skypestä sit ei antanut enää avata Wordia, eikä käyttää hiiren oikeaa näppäintä, sammuttaa konetta, siirtää mitään ulkoiselle kovalevylle tai avata nettiä. Tietenkin juuri silloin, kun piti tehdä ahkerasti töitä. Onneksi se kuitenkin parani itsestään hiukan, ja on taas vaan siinä tilassa, että työpöytä on kadoksissa.

- Pöydälle yöksi unohtuneet tortelliinit. Ei mahtanut kinkku-juustosisus tykätä.

- Elämän epäreiluus, kun huono-onnisille kasaantuu huonoa onnea (enkä tarkoita itseäni)

- Tietotekniikan opettelu, että sitä voi käyttää opetuksessa.

- Englannin kirjoittaminen, kun ei osaa.

- Ihmiset, joille pitää vääntää rautalangasta joka ikinen juttu, kun he eivät ymmärrä yhtään, mitä tarkoitat. On toki tosi mageeta ja harvinaista, jos joku ymmärtää sua puolesta sanasta, mutta ei kai nyt ois liikaa vaadittu, että ihmiset ymmärtäis vaikka lyhyen selostuksen jälkeen asian ilman, että siitä pitää tehhä vileä pitkä selostus.

- Pieni palkka, huoli toisen kurssin toteutumisesta, Kela-asiointi

- Ihmiset, jotka eivät vastaa ryhmäkeskusteluihin ja kahdenkeskisiin keskusteluihin. Ei nyt hel-vet-ti voi olla niin vaikeaa lukea keskustelua tai edes lyhyesti kommentoida asioita suuntaan tai toiseen, kun ei aikatauluista ja teemoista voi muuten sopia ja ei toisten ajatuksia ja menoja voi muuten tietää. Vielä puolen kuukauden jälkeenkin uhoon, että kaupunkisuunnistus oli muuten vika tapahtuma, johon yritin saada joukkueen kasaan. Se olis ollu mulle oikeesti tärkee, ja kaikki meni ihan perseelleen ja itkin kotona ja yliopiston pihalla sen takia, kun kaikki meinas mennä tosi pieleen ennen kuin ystäväenkeli pelasti tilannetta minkä pysty. Enkä muuten muutenkaan aio jutella enää liiaksi ihmisille, jotka ei priorisoi mua arvolistassaan sen verran korkeelle, että voisivat keskustella muillakin kuin emojeilla. Murmur mur! Oon nälkänen ja siks kiukkunen ja tämmönen. Oikeesti tykkään kaikista kai.
- Kun kurssi- tai edes tuntisuunnitelmat ei valmistu

Hyvvee:

- Auringonkukat pihalla

- Olkkarin tapetti. Ja eteisen. Ja makkarin.
- Liitutaulusienä ja jääkaappurunous

- Ihanat sisustusideat toteutettuna käytännössä.

- Huikeet kollegat
- Opetusmateriaalien teko
- Kiva naapuri
- Iltahöpöttelyt
- Ihmiset, jotka ymmärtää puolesta sanasta, mistä puhun
- Onnistunut Moodle-alustan teko ja Kelan ilmasen puhelinpalvelun varaaminen.
- Sänky ja peitto
- Fuksit
- Ihmiset, jotka kestää mua, vaikka kiukkuan, kun ne ei tajuu mua niinkun niiden pitäis mun mielestä
- Kun palkka on isompi kuin luulin
- Apulanta-leffan kattominen
- Se, että tän kirjottamisella saan raksia to do -listasta yhen kohan pois, wuhuu!

Minne elämä vie?

Elämä on hyvää ja elämä on pahaa. Elämä näyttää monet kasvonsa ja monistaa omianikin. Elämä yllättää ja on tylsää. Elämä satuttaa ja parantaa. Elämä pettää ja kantaa. Elämä kiehtoo ja pelottaa.

Käyn läpi yhtä elämäni henkisesti raskaimmista loppukesistä. Oon saanu pahoja kokemuksia ja stressinsietokykyni on laskenu juuri sopivasti tilanteeseen, jollon stressiä pitäisi sietää: gradu on kamppailua, jonka eriä en voita. Tentti vaatii kirjojen lukemista tahdissa puoli kirjaa per päivä. Opintotuet loppuivat. Sain Savosta oman alan töitä, joka kiehtoo ja kammottaa - se on ihan oikea vakava ja vastuullinen työ! Ei mikään opetetun apinan homma. Ja mua niin jännittää ja epäilyttää osaamiseni... Työn takia myös muutto oli järkevä ajatus, ja joudun jättämään kaupungin, joka on viidessä vuodessa muuttunut rakkaaksi. Uuden asunnon hankkimistakin ehti stressailla viikkoja, mutta se onneksi selvisi parhaimmalla mahdollisella tavalla (muutan huikeen ystävän kaa yhteen ihanaan ja kohtuuhintaiseen kämppään, joka on ihan suhteellisen järkevällä paikalla). Parisuhde tuntuu vaikealta. Kommunikaatio ei toimi ollenkaan ja erinäiset asiat ovat hiivuttaneet piiloon musta niitä hulluttelun piirteitä, joista olen itsessäni pitänyt. Toisen potentiaalinen kipu sattuu. Ihmisten toiminta hämmentää vähän ainakin, jos ei ihan lailla myrskytuulien (Anneli Mattilaa! Soi tuossa äsken, niin jäi soimaan päähän, niin tällee tungen sen tähän. Oon nyt ihan lava(tanssie)ntaudissa, ehheheheheheheheeee, oon niin hyvä puujaloissa, että mulla täytyy olla puupääkin).

Silti minä elän ja hengitän, enkä suostu luopumaan siitä toivosta, että tästä tulisi elämäni paras vuosi. Edelleen rakastan elämän ihmettelyä, vaikka siihen sisältyykin itkua. Pakkasin tavaroitani ja itkin noin joka kolmannen tavaran kohdalla. Meinasin sanoa, että ette tiedäkään, kuinka kamalaa on pakata esimerkiksi päiväkirjoja (saatikka niiden alta paljastuvia lappusia!!!), jotka sisältävät koko elämäni tässä kaupungissa, ja tietää, että nyt jätän tämän, enkä tiedä kuinka lopulliseksi ajaksi. Mutta valtaosa teistä tietää takuulla tunteen. Olette muuttaneet, eronneet, luopuneet, astuneet uuteen ja arvaamattomaan elämänvaiheeseen, jättäneet asioita taaksenne. Muistelkaa niitä repiviä tunteita ja toisaalta sitä hämmennystä, kun muutokseen liittyy myös positiivista jännitystä ja kaikkea hyvää, niin alatte olla mun fiiliksissä. Sitten lisätkää päälle joku tunteikas kappale, niin voilà!

Mulla se biisi oli biisi kaukaa seurakuntanuoriajoiltani. Exitin Minne elämä vie otti minut mukaansa. Se oli biisi, jonka sanat minulla oli kirjoitettuna korttiin, kun muutin tähän kaupunkiin, ja nyt se oli tsemppibiisinäni pakatessani poismuuttoa varten.

Minne elämä vie, jos tartun tuulesta kii, jos annan virtausten viedä ja leijailen ylle näiden pelkojeni?
Ethän hylkäisi silloin, jos lentäisin itseni eksyksiin, jos tuuleen jäisi kipinä vain särkyneistä unelmistain?
Ethän hylkäisi silloin, jos lentäisin liian lähelle aurinkoa ja pilviin jäisi pisara vain sankaritarinastain?
Minne elämä vie, jos tartun tilaisuuteen?

Hyviä kysymyksiä, joihin saan lähiaikoina mahdollisesti vastauksia. Mä tartuin tilaisuuteen ja aion voittaa pelkoni.

Sitä paitsi olen edelleen nähnyt elämässäni hurjasti kaikkea hyvää:

Pidän tosi paljon kaupungista, johon muutan. Eikä mun tartte muuttaa yksin! Suunnitelmia sisustukseen on enemmän kuin pienessä kämpässä neliöitä, mutta maltan tuskin odottaa narua, jossa puiset pyykkipojat pitävät kiinni valokuvia, joita pienet valot valaisevat.

Syksyni keskellä olen ymmärtänyt jälleen, kuinka upeita ihmisiä mulla on elämässäni. En vaihtaisi heitä/teitä kehenkään! Mulla on maailman ihanimmat ystävät ja maailman paras sisko ja maailman parhaita muitakin ihmisiä. Niitä ovat kehuneet useaan otteeseen muutkin ihmiset tänä kesänä, ja olen vain nyökkäillyt, että niinpä. Ootte tukiverkko, joita ilman elämä ois enemmän kuin kurjaa ja välillä sietämätöntä. Happoradiota mukaillen voisin sanoa, että saan itkeä silmäni sameaks, purra halki punaiset huulet ja huutaa ääneni käheäksi, ja te ette lähde luotani mihinkään (tää ei silti oo mikään vaatimus, jos just olitte miettimässä, että ette jaksa enää nähhä mua, niin ei oo pakko :D). Ja ennenkaikkea te saatte mut lopettamaan tommoset itkut, ja nauramaan. Ja pidän kovasti myös siitä, että ainakin toivoakseni minä voin olla teidän apunanne myös, kantaa yli pimeiden aikojen.

Synttärini olivat tosi hauskat. Pääsin kokeilemaan huonepakopeliä ensimmäistä (mutta en viimeistä kertaa, jos se on minusta kiinni!) kertaa, mulle tarjottiin pitsa, johon tein taas jännittäviä kokeiluja (persikkaa) ja sitten vielä pelailtiin lautapelejä. Hauskaa oli myös se, miten paljon sain enemmän tai vähemmän randomeita privaonnitteluja Facen messengerissä. Selvästi vaikutti se, että messenger ehdottaa onnitteluviestin lähettämistä, mutta silti oli jotenkin ihanaa, kun kuulin pitkästä aikaa elonmerkkejä esimerkiksi tyypistä, johon olin ihastunut joskus... apua, en edes muista, milloin! Yhdeksän vuotta sitten? Kahdeksan? Seitsemän?

Mun kesän tekemislistani on edenny varsin hyvin. Olen tehnyt yli puolet 52 jutusta, joita haaveiiln tekeväni. Olen siis ainakin 28 kertaa ollut oman onneni seppä (sanonta...) ja tietoisesti tehnyt asioita, joista olen unelmoinut. Ja esimerkiksi lavatansseissa olen uskaltanut käydä jo kahdesti! Kyseessä on olleet naistentanssit, ja minä olen jopa uskaltanut hakea miehiä. Tai lähinnä yhtä vanhusta, joka tanssii hyvin ja on hirveän kiva ja opettava, ja se puhu itekin jotain siitä, että eiks oo kiva tanssia (vanhempien miesten kaa siis ilmeisesti), kun poikien (nuorien miesten) kanssa tanssiessa joutuu miettii, että mitähän ne miettii :D

Jaja. No, siinä suurimmat. Kesälistan kohtia voisin eritellä enemmänkin, mutta ehkä se ei maksa vaivaa (sanonta?). Nyt vielä loppuun vähän näihin epävarmoihin aikoihin sopivaa soundtrackia, kaivakaahan Spotify-tunnukset tai Youtube esiin ja kuunnelkaa :)

"Sano, oletko valmis
Kerro, tuntuuko siltä,
että vuodet on riviin jo asettuneet
Sano, oletko valmis,
onko sydämen äänet,
jotka kysyy ja empii,
jo tasoittuneet
Vai ootko sä valmis,
valmis vain kyselemään?"
(Hurma - Valmis. Sen siitä saa, kun käy lavatansseissa. Lupasinpa itselleni opetella polkankin ennen kuin täytän 30. Mut valmius tai keskeneräisyys teemana muutenkin kiehtoo minua juuri nyt suuresti, joten myös SMG:n Valmis on todella kuuntelemisen arvoinen.)

"Mistä tiedän, kuka minä oon,
jos en mä kerro sitä edes itsellein.
Ei voi tietää, kenen harmaat hiukset leikkaan,
ei voi tietää, mitä numeroa mä veikkaan,
ei voi tietää, mistä maani minä ostan,
mutta tietää voin, etten vielä minä osaa rakastaa.
Mistä tiedän, mitä sinä tunnet,
jos et sä koskaan kerro mitään minulle."
Lily - Ei voi tietää. (Voi kun voisikin)

Kuulin 21-vuotiaana kappaleen, jossa laulettiin jotakuinkin: She's only 21 looking for some fun to find out who she really is.
22-vuotiaana keksin siihen muistaakseni jatkon, joka meni näin: She's only 22 and she still have no clue who the hell is she / She's only 22 and she still don't have a clue of who the hell she really is. (kaksi vähä eroavaa versiota, toinen on pitemmälle mietitty)
23-vuotiaana taisin missata nää mietinnät, mutta en oo pahasti myöhässä, jos nyt siihen keksin näin:
She's only 23 and she wants to be free to live this life and laugh / She's only 23 and she needs to be free to live the life she really wants.
Tän vuoden pätkä vois vaikka kuulua seuraavasti:
She's only 24 and she still wants to know more about life and world. / She's only 24 and still wants to know more about living in this crazy world.

En nyt tietenkään oo muusikko (näitä ei voi varmaan laulaa lainkaan, kun pituudet ei täsmää), enkä edes englannin puhuja (puolet artikkeleista puuttunee ja kielioppi kussee jne. jne. jne.), mutta tavallaan oon hyvin pienesti ylpee omista säkeistäni :DD

Jjjjoooo, nyt ehkä iltapalalle. Huomenna tiskikone toivottavasti irti. Vaikka kämppä oottaakin Savossa, niin pois muuttaminen stressaa myös aika ikävästi. Ugh! Kiire siivota ja roudata kamoja.

Mut puspuspus, ootte ihania ja rakkaita <3

Mä tahdon nähdä kaiken ja jokaista rakastaa

Oonpa hävettävän kirjottanu tänä vuonna o.o Se on sinällään hävettävää, sillä oon tässä jopa mietiskelly, että vuosi 2013 oli elämäni paras, mut tää lukuvuosi ja kesä ovat jo kauan pistäneet kunnolla kampoihin, ja taitavatpa viedä näillä näkymin parhaan vuoden tittelin. Joskin ainahan voi sattua jotain kamalaa, mikä pilaa tän vuoden, mutta jospa ei! Ja mun blogin kävijämäärät on noussu yli 10000 käyntikertaan. Hyvä työ!

Olen siis reissussa, kuten te kaikki tiedättekin. Tästä piti tulla puolivälin päivitys, mutta Pulassa roikkuminen on aiheuttanut sen, että tästä tuleekin melkein kaksi kolmasosaa takana -päivitys. Kännykällä on vaikea kirjoittaa, mutta tässä lyhyitä listoja (<3) jutuista:

Mitä olen oppinut arvostamaan:
1) Puhdasta vettä. Pullovesi ja veden keittäminen rasittaa.
2) Suomalaista asiakaspalvelua. Suomesta poistumisen jälkeen ehkä kaks tai kolme kassaneitiä tai hostelli-ihmistä on hymyilly meille. Tsekki oli kamalin, mut myös Italia ja Kroatia on pärjänny hyvin töykeydessä.
3) Puhtaita vaatteita. Taivaallista oli saada pyykkikoneessa pestyjä vaatteita.
4) Suomalaisia tienviittoja. Täällä ei katujen nimiä turhan usein sanota, ja jos sanotaankin, niin niin pienellä, että et takuulla näe kuin kahden metrin päästä.

Top3 tähän mennessä nähnyt kohteet (tää jännittävästi päinvastaisin numeroin, että jännitys vaan tiivistyy):
3) Kroatian rannikot. Paratiisimaisia välillä, vesi kauempaa katsottuna turkoosia, läheltä kirkasta. Kalliot tosi komeet. Plussaa sileistä pikkukivistä. Miinusta siitä, että on karmaisevaa kävellä veteen niiden kivien yli. Ja palamisesta myös miinusta.
2) Venetsian kanaalit ja pikkukujat. Tosi erikoisen näköstä, sillat symppiksiä myös. Miinusta helposta eksymisestä ja kuvitelluista mafiapomoista ja epäilyttävistä katukauppiaista.
1) Innsbruckin vuoret. Tiesin jo Norjan perusteella, että rakastan vuoria, mut wau silti. Ja vielä helposti ylös, mut silti saatiin itekin patikoida.


Top4 kohtaamiset (tässäkin jännityselementti):
4) Itävallan kaapelihissin siivoojapoika, jonka lähellä olin n. 10-15 min, kun hissi meni alas. Vilkuilin sitä ja hymyilin, kun se oli komia, ja se katteli vähä takas ja hymyili myös. Tämä potentiaalinen rakkaustarina kuitenkim kaatu siihen, kun en uskaltanu kysyy siltä, missä on lähin pankkiautomaatti :'D

3) Nuori herrasmies (varmaan jotain 17-19-v.) Tsekin junassa. Hän kysyi, tarvitsenko apua rinkan kanssa, ennen kuin edes ehdin yrittää epätoivoisesti nostaa rinkkaa junan yläosaan. Hän sit lueskeli kirjaa, ja pitkin matkaa hymyili mulle aina välillä. Juuri ennen kuin hänen asemansa tuli, päätin rohkaistua ja päättää pyytää häntä kirjoittamaan jotain randomia matkapäiväkirjaani muistoksi. Hän hymyili leveästi ja kirjoitti jotain tsekiksi(?) ja vielä englanniksi hyvää matkaa, ja että olen todella kiva. Kivaa tehdä hyvä vaikutus vähällä työllä.

2) Brasilialainen pleijeri täällä Pulassa. Tätä mun täytyy pohjustaa sen verran, että mähän puhuin itelleni J:ltä luvan pussata poikia reilillä, jos mahis tulee, koska oon haaveillu eri kansalaisuuksien pussailusta:'D myönnettäköön, että en oo hirveen paras tyttöystävä, ja en ees tiiä muistaaks J antaneensa lupaa, sillä kysyin sen sillon, kun puhuttiin vakavasti mein suhteen ongelmakohdista ja voiks niitä korjata ja miten, mut lupa mikä lupa. Reili on ainutkertainen mahis, ja J kyl varmaan tietää (ja jos ei hyväksy, niin avais suunsa), että pusuttelu on mulle kevyttä huvia, jota teen myös kavereiden kaa. Kaikki ei kyl tätä ymmärrä, mut noh, se on ehkä heidän ongelmansa.
Mut niin! Täällä kohtasin elämäni parasta silmäpeliä. Hädin tuskin sitä voi kuvailla, mut se oli täydellistä. Kirjotin sen jo tähän pitkästi, mut se vaan kuulosti tyhmältä, joten sanon vain, että se lähti ihanan pienesti niin, että nippanappa havaitsin, että katseessa saatto olla jotain erikoista, se oli ehkä liian pitkä, ja en voinu olla varma oliks se pitkä siks, että mussa oli jotain hyvää vai siks, että mussa oli jotain pahaa. Sit se eteni perfecton hämmentävän silmäniskun (täydellisen huomaamaton, multa ei ikinä onnustuis, yleensä vääntyy koko naama) ja yhä pitenevien katseiden kautta hetkeen, jolloin se puri mulle huultaan ja yritti ääneti sanoo jotain (en osannu lukee englantia huulilta) ja kipinät mein välillä oli ilmiselviä, mut muilta salassa pidettäviä. Sit siihen sisälty vähä korttipelipöydän alla huomaamatonta jalkapeliä ja lopulta se, että se tuli samaan aikaan mun perässä pois keittiöstä, missä muut oli, pysäytti mut käytävässä, näytti sormustaan (oikeessa kädessä, niin en tajunnu aiemmin varmaks, mitä se meinaa) ja sano, että sillä on vaimo (kihlattu, kyyläsin), eikä sen kaverit saa tietää. Luonnollisestikaan myöskään mun "mulla on poikaystävä" ei sitä vaimon olemassaoloo enempää pysäyttäny, vaan se suuteli mua ennen kuin ehin tehhä mitään, ja mä olin vahaa. Sit tää kaunis pienen hetken lomaromanssi vähän menetti viatonta kauneuttaan, kun se sano, että haluu nussia mua, kun muut on menny nukkuu, mut kieltäydyin tästä toimenpiteestä :'D. Se palasi keittiöön ennen kuin sen kaverit alko epäillä mtn, mut K sano mulle myöhemmin, että oli aika läpinäkyvää käydä samaan aikaan vessassa. Kivaa silmäpeliä jatku viel tuonkin jälkeen kuitenkin ja seuraavankin päivän, mut vähemmän, koska nähtiin vähemmän. Eilen se sit lähti ja kävi nopsaan halaa mua, kun kukaan ei nähny. Ja tiiättekö mitä mä tein sen aamun? Itkin. V*ttu. Reilin rasitukset oli tehny mut yliherkäks, enkä kestäny ajatusta, etten näe sitä enää ikinä, enkä saa puhuu sille enkä osoittaa, että oon ihmisenä ihan kiva oikeestikin, enkä vain potentiaalisena iskun kohteena, en tykänny siitä, että olin ollu paha ihminen (varattuja ei sais pussailla, ei varsinkaan varattuna) ja pelkäsin samalla zikavirusta ja kaikkee, kun oltiin K:n kaa jo aiemmin päivällä yritetty selvittää, että tarttuuks se miten, kun se oli ainut asia, mitä tiedettiin yleisesti Brasiliasta (syljen osuudesta ei oltu varmoja!! :( ) :''''D (miettikää nyt, millanen pitkä versio olis ollu, kun tää oli lyhyt versio. Ja voi mun matkapäiväkirjaparkaa). Älkääkä muuten J:lle lipsauttako. En oo viel päättänyt, kerronko. Onks se oikeasti kenenkään kannalta järkevää. Sanon luultavasti, jos hyvä hetki tulee, ja voi olla, että hän kysyykin.
Surullista (?) on muuten se, että nähtävästi vaikka matkustaisin maailman ääriin, mun ajatukseni ovat miehissä. Luulin, että se on vaan joku vaihe, mut äh, se olenkin minä itse...

1) Newyorkilainen tyttö ja hänen siskonsa ja isänsä. Piirtelin Venetsiassa junaa odotellessa maisemia vihkoon. Kuulin takaani, miten miesääni sanoi englanniksi, että katso Anah, sinustakin tulee isona tuollainen taiteilija. Käännyin kurkkaamaan, kuka puhuu, ja silloin mies selitti, että hänen tyttärensä rakastaa myös piirtämistä. Tyttö istui sisarustensa viereen (joista nuorin puheli K:lle jotain) ja hymyili mulle. Kysyin, tahtoisiko hän piirtää vihkooni ja tehdä mut iloiseks, ja hän kysyi vanhemmiltaan luvan. Sit hän piirsi itsensä minut oikein kukkahattuineni ja totta totisesti tulin iloiseksi ^_^

Huonoimmat hetket:
1) Seuraavaa yösijaa ei meinannu millään löytyä mistään, kun oltiin lähössä Prahasta.
2) Paloin ikävästi Kroatiassa.
3) Rinkan paino ja nälkäkiukut kaikkialla.



Aaargh. Näinköhän tätä kehtaa ees julkasta:D mut oon käyttäny tähän reilusti aikaa, niin pakko. Älkää halveksiko muaaa! Täällä lukikin jossain taulussa, että älä vihaa sitä, mitä et ymmärrä. Vaikka ette tajuis mua, niin älkää vihatko.

Voi Pyhä Patrikki (ja muut ihanat miehet)

Onpas tämä tänne kirjoittaminen taas jäänyt pahemmin kuin muistinkaan. Ei kai hirveästi mitään ole tapahtunutkaan. Kaikkea pientä kivaa ja pientä pahaa. Tenttejä ja graduhaastatteluja, zumbaa ekaa kertaa elämässä, kauan odotettu päiväkirjaklubi (hulluna tyttönä intouduin jopa lukemaan siellä), improjen katsomista, omasta ja toisten parisuhteista keskustelua, sukulaisten tapaamista (ihan uusienkin <3), vatsasta puhumisen opettelua ihanalla käsinukella, sijaisuuksia Kansalaisopistolla, ”iltahaasteita” (yritän keksiä mulle ja J:lle iltasin jotain ihan umpihullua tekemistä piristääkseni arkea), ompelua, tankotanssia, tapahtumiin osallistumista jne.

Niin no joo. Eli kai sitä kaikkea kirjoitettavaa kuitenkin on tapahtunut… Mutta enhän minä ikinä kirjoita kuin yhdestä asiasta. Se on jatkunut vanhojen päiväkirjojen perusteella ikiajat: kautta aikojen minulla on ollut vain yksi ainoa asia, josta olen aina jaksanut kirjoittaa tasaisin väliajoin: pojat. Tämä kiinnostuksen kohde selittänee myös blogipäivitysteni vähenemisen. Kun on parisuhteessa, ei ole hirveästi poikajuttuja kerrottavana. Nyt aion kuitenkin pitkästä aikaa pikkuisen kertoa ihanuuksista, joita maa päällään kantaa. Ei parisuhde nimittäin heitä hävitä. Heistä puhuminen ainoastaan muuttuu vähän vääremmäksi, mutta ei se silti kamalan väärin ole, jos heitä viattomasti ihailee. Kevään(?) takia huomaan kaikkien hurmaavuuden (ainakin yhtenä päivänä kävi niin. Joskus on puolestaan niitä päiviä, kun huomaan kaikissa vain jotain huonoa, ja yleensä suhtaudun vaan neutraalisti kaikkeen). Mutta seuraava selitys siis oikein sisältämällä sisältää miehiä, joihin olen taas opiskelijaelämässä törmänny.

Viime viikolla olin sitsaamassa. Etkoilin koulujuttujen parissa naapurissa asuvan kaverini luona. Hänen poikaystävänsä on tosi kiva. Hän juttelee aina kaikille vieraille tosi taitavasti. Ystäväni puolestaan teki mulle ihanan silmämeikin. Koulujutut ei edenny juurikaan, mutta ainakin vähän, ja oli kivaa. Illalla St. Patrickin kunniaksi järjestetyt juhlat olivat varsin hyvät, vaikkei rankkuja juurikaan jaettu. Muutamia oodeja ja muutamia raakojen perunoiden syömistä ihmiset joutuivat tekemään. Edes se, että istuin tyttöjen keskellä, ei pilannut pippaloita. Hyvä ystäväni oli sijoitetut viereeni, ja meillä oli hulvatonta. Vähän liiankin, sillä perunoiden ylistys aiheutti MEILLE rangaistuksen, vaikkei rikottu yhtään sääntöä. Mutta sainpahan syödä raakoja perunoita, kuten lapsena. Ne ei ole ollenkaan hullumman makuisia! Luulin, että olin penskana vain typerä, mutta kun nyt ekaa kertaa vuosiin maistoin raakaa perunaa, tajusin että ihan se on melkein kuin porkkanakin. Ei ehkä ihan yhtä hyvää, mut ei pahaakaan.

Juhlissa oli myös kaveripoikani, keltainen mies (illalla tietysti mahtavasti illan vihreään teemaväriin pukeutuneena), jonka kanssa olen tänäkin vuonna käynyt lounaalla, mutta emme enää viikoittain. En tiedä, miksi pidän hänestä, mutta hänessä on jotain tavattoman ihanaa (kaveritasolla). Ehkä pidän siitä, miten hän elehtii selittäessään, tai ehkä siitä, että hän ei oikeasti ole kovin ihmisistä pitävä ihminen, mutta pitää silti minusta. Silti tavallaan pelkään, että menetän hänen ystävyytensä muille. Mulla ei ole kamalasti kaveripoikia, joilla ei ole mitään taka-ajatuksia, mutta tällä ei kyllä ole pienintäkään. Siitä huolimatta hän antoi mun halata itseään baarissa. Aina, kun olen ees vähän humalassa, mulle tulee ihan valtaisa halu halailla kaikkia tuttuja miehiä. En tee sitä mitenkään härskisti, kysyn vaan kiltisti, että saanko halata ja sitten pidän kiedon käteni toisen ympärille ja pidän hellästi kiinni. J tietää tavastani, koska on nähny mun tekevän niin, ja oon halaillu sen kavereistakin ainakin yhtä :’D Joka muuten oli tosi kiva juhlien jälkeisenä torstaina, kun pelas mun kaa pöytäfutista!

Sitsi-illan yllättäjä oli keltaisen miehen pikkuveli (eli mua varmaan pari vuotta nuorempi, mutta ikä ei oo mulle oikein millään tavalla tavalla rajaus ihanuuden näkemiseen, toisin kuin ystävilläni)! Hän oli täysin blondi (myöhemmin kaveri sano, ettei ollu, oon siis vähän kiiltokuvaa parannellu mielessäni) ja tosi ujon mutta silti itsevarman oloisesti katsoi mua ja hymyili mulle ja tanssi kanssani. Sydämeni särkyi, kun jouduin toppuuttelemaan häntä sanomalla, että olen varattu. Voin vieläkin nähdä vihreät farkut edessäni, kun jouduin laskemaan katseeni alas, etten olisi hymyillyt hänelle liikoja lupaavasti.

Tanssimme tosiaan ystävieni kanssa iloisesti, kunnes jossain vaiheessa keltaisen miehen kaveri (ihan kiva tyyppi hänkin, mutta vähän erikoinen) yritti raahata mua röökille, koska testaaminen ja kovan röökaajaan esittäminen ois ollu hänen mielestään loistava idea. Mulla on kuitenkin aivan valtavan negatiivinen suhtautuminen tupakkaan, ja vaikka arvostan uusien asioiden kokeilua, en ollut idiootti. Tyyppi epäonnistui surkeasti, eikä saanu mua lähellekään ulko-ovea. Jäin koomaamaan jonnekin baarin sivukolkkaan ja jokin alkoi surettaa mua. Ystäväni löysi mut siitä, ja sit menin itkemään hänelle kaikesta baarin lattialle. Onneks näen usein humalaisia naisia itkemässä, muuten ois nolottanu vielä lisää.

Romahduksen jälkeen piristyin kovasti. Ystäväni aikoivat vaihtaa baaria, mutta minä en jaksanut enää moista. Juuri kun he olivat lähdössä, näin vanhan teologituttuni, jolle en ollut jutellut ikuisuuksiin, joten tahdoin vaihtaa kuulumisia. Hän oli hyvän ystäväni entinen säätö, ja olin itsekin joskus ollut häneen ihastunut, sillä hänellä on koko kasvot kirkastava aurinkoinen hymy, mulle sopivat arvot jne. Hän tilasi mulle veden ja menimme sohvalle istumaan. Keskustelu oli todella hämmentävä. Hän kertoi, miten oli aikoinaan ollut myös minuun todella ihastunut (onhan tuollainen kiva kuulla, mutta silti se hämmentää ja ärsyttää, kun näkee kaikki mitä jos -mahdollisuudet mielessään, miksi ylipäätään tuollaisia juttuja tullaan kertoo? Olisin aikoinani ihan oikeasti voinut haluta hänestä jotain vakavaa, mutta hänen olisi pitänyt osoittaa kiinnostuksensa hitusen aiemmin selkeästi. J ehti sit ensin.) ja että nyt hän on parisuhteessa ja että kyseinen tyttö ei luultavasti tykkää yhtään, että jutellaan. Sitten keskustelu alkoi muuttua ärsyttäväksi, sillä hän alkoi laukoa jotain aivan käsittämättömiä ohjeita mun parisuhteen parantamiseen ihan kuin olisi jostain jotain tiennyt ja aloin kokea hänen puheensa oikeesti mua ja J:a loukkaaviks. Todettiin, ettei varmaan kannata enää jutella, mutta käsittääkseni hän sanoi vielä, että palataan toiste asiaan. En tiedä kuinka vahvassa humalatilassa hän oli, mutta luulen, ettemme palaa asiaan, ellemme vappuna taas istu yhteisten ystävien kämpän lattialla höpisemässä kaikkea. Kaikesta huolimatta hän on kuitenkin jees, joten mainitsen hänetkin nyt ihanien miesten joukossa.

Tässä vaiheessa olin siis ekaa kertaa elämässäni yksin baarissa, sillä ystäväni olivat lähteneet ja teologikin palannut naisensa kainaloon kaiketi. Olin mielestäni aika hurja, mutta todellisuudessa vaan edelleen vittuuntunut keskustelusta. Olin lähdössä, mutten jaksanut. Istuin yksin ja ensin yksi ja sitten toinen mies yritti tulla juttelee mulle. He eivät kiinnostaneet mua pätkääkään, ja ekaa kertaa elämässäni olin suorastaan töykee ihmisille, jotka yritti tulla juttelee. Tiuskin, etten nyt jaksa jutella enkä ole hyvällä tuulella ja menkää pois, takaisin omaan pöytään. Tämän jälkeen huidoin käsilläni heidän omaa pöytäänsä kohti, enkä jutellut enää. Toinen uskoi nopsaan, mutta ärsyttävämpi tyyppi jäi istumaan niin pitkäksi aikaa, että takaisin palaava ystäväni tuli pelastaa mut. Sitten siihen tuli pari poikaa, jotka oli ihan kivoja ja kysyivät mistä ollaan tutun näköisiä. Totesimme, että meillä on yksi yhteinen tuttu, mutta emme silti keksineet, mistä oikeasti tunnemme.

Tästä päätimme lähteä jatkoille keltaisen miehen tai oikeammin hänen pikkuveljensä talolle. Se oli sinällään virhe, koska älyttömänä ideana se oli kyllä hulvaton, mutta paikan päällä oli tosi tylsää, kun ei kuuluttu varsinaiseen porukkaan. Lisäks oltiin niin ulalla siitä, missä ollaan, ettei uskallettu lähtee kotiin ennen valoisampaa aikaa :D Tulin kotiin 20 minuuttia ennen kuin ahkeran poikaystäväni aamuherätys soi. Hänellä oli aikainen tenttiaamu. Mä nukahdin niin sikeästi, etten edes herännyt siihen J:n herätyskelloon tai siihen, kun hän oli tullut sanomaan moimoi.

Myöhemmin samalla viikolla eräs toinen vanha kaveripoika pyysi mua kahville. J oli juuri lähtenyt kotipaikkakunnalleen ja mulla oli vähän tylsää, joten ajattelin, että miksipä ei. Tiiän, että kyseinen poika tykkäisi kyllä tehhä lähempääkin tuttavuutta kanssani, mutta tiiän myös, että hän on hyvin hyväsydäminen, ja pitää mua niin hyvänä tuttunaan, ettei halua ikinä mulle mitään pahaa, eikä siksi oikeasti yrittäisi esim. rikkoa parisuhdettani toimillaan. Kysyin hyväksynnän vierailulle J:ltä ja ystävältäni ja sitten menin. Ilta oli tosi kiva, juteltiin, syötiin iltapalaa ja jumin vielä kattoo yhen leffankin, kun sen alku oli lupaava ja jäin koukkuun.

Alkuviikko meni epätoivoisen tenttiinluvun ja tentissä käymisen parissa. Toivon, että myös tentaattori ois yksi ihanista miehistä ja päästäisi meidät läpi. Vaikken lukenut varsinaisesta tenttialueesta kuin 1/178, luin luentodiat kaverin kanssa TODELLA huolella ja niitä miettien. Tentissä osasin ihan vähän jotain ja puppugeneraattori ja selvästi suurennettu käsiala hoisivat loput siinä, että sain konsun täyteen, kun vastasin kahteen kysymykseen. Toivon niiiiiiiin kovasti, että pääsisin läpi. Siihen on ihan pienet mahdollisuudet.

Tiistaina lapsuudenaikainen bestikseni tuli käymään. Se oli kivaa! Puhuttiin reilisuunnitelmista, suunniteltiin pääsiäistapahtumaan asuja, tehtiin tupsuja (pupupukuihin hänniksi!) ja käytiin kaupungilla. Lisäksi söimme aivan kamalasti munakkaita, että saisimme niitä maalattua lahjuksiksi. Iltapalaksi tonnikala-feta-tomaatti-pinaatti-munakasta, aamupalaksi banaanimunakasta ja lounaaksi kinkkumunakasta. Arvaa alkoikoi tulla korvista :’’D Opin kuitenkin puhaltamaan munat tyhjiksi (viime vuonna ei vielä onnistunut!) ja maalattiin niistä tosi hienoja! Ne olivat oikein onnistuneita lahjuksia.

Keskiviikkona oli siis se itse pääsiäistapahtuma. Olin haalinut ympärilleni ihanaisen joukkueen, ja olimme rasteilla aivan mielettömän hyviä sekä suorituksien että lahjuksien osalta, vaikka itse sanonkin. Se näkyi myös täysissä pisteissä, joita saimme KAIKILTA kiertämiltämme rasteilta. Mä toimin monella rastilla puhemiehenä ja pisteiden kinuajana ja heittäydyin kaikkeen täysillä mukaan. Mulle tuli seuraavana aamuna sikahyvä mieli, kun lapsuudenbestikseni aidosti sanoi, että hän niin ihailee kykyäni heittäytyä, että se oli aivan uskomatonta. Että kyllä hänkin vähän, ja yrittää opetella lisää, mutta mulla se oli 110 prosenttista se heittäytyminen ^_^ No, voi kyllä sanoa, että heittäytyminen on helppoa, kun rastit olivat kivoja ja mä olin jo valmiiks pukeutunu todella typerän näköiseksi pulleaksi tipuksi, kun muut olivat söpöjä pupuja :D tyhmässä asussa on helpompi irtautua arasta itsestään.

Jatkotkin olivat onnistuneet. Ennen baaria istuimme ystäväni luona ja kuvasimme älyttömän musiikkivideon taas (se on jo pitkä perinne, vaikka alkuperäinen musiikkivideoystäväni ei olekaan nyt Suomessa :’( ). Baarissa tanssimme pilkkuun, ja seuraamme liittyi (ehkä siksi, että halusin taas halailla :’DD) tanssikurssilta tuttu mukava, pitkä, laiha, vaalea, miellyttävän näköinen ja maailman kunnollisimman oloinen mies. Illan aikana mulle tuli jotenkin halu muistaa myös erästä tuttua, jonka sukunimi on niin taivaallinen, että voisin naida hänet vain sen takia. Lähetin hänelle typeriä viestejä, mutta onneksi hän kesti ne kuin mies. Illan jälkeen vielä hengattiin baarin ulkopuolella, ja siinä oli jotain randomeita tyyppejä. Toisen äitiongemia kuuntelin ja toiselle saarnasin tupakasta. Sitten tanssittiin sutsisatsaata ja pumppulaulua. En tiedä miksi, mutta luulen, että se on ollut mun idea.

Kiltti tanssijamies saattoi minut ja lapsuudenystäväni kotiin. Tehtiin hänelle kiitokseksi tupsu ja voileipiä. Monet mun kaverit on nyt viettäny aikaa kuukausitolkulla ulkomailla, ja hankkineet sikahienoja elämyksiä. Mä oon siitä huolimatta aika tyytyväinen kotoiseen elämäänikin. Opiskelijatapahtumat on parhautta.