On napatyrä, aivokuume, astmaa ja luukato, salmonella, hinkuyskä, rutto ja lapamato, laukooma, kirroosi, herpes ja yskä ja sydämessä vähän tykytystä.

Muutaman päivän takainen päämäärätietoinen kuljeskelu sateessa taisi kostautua: olen kuumeessa. Tai ainakin toivon, että tämä pieni lämpö johtuu siitä sateessa kuljeskelusta ja että tämä olisi siten ihan tavallista flunssaa. Olen kuitenkin hyvä kehittelemään pienessä päässäni toinen toistaan pahempia skenaarioita ja diagnosoin itselläni aina kaikki lääkärikirjojen taudit ( http://www.youtube.com/watch?v=KT8mbojPRVQ - Epäterveysjenkka. Hyödynnän sitä otsikossakin.).

Mutta siis, ei mulla edes ole kun ihan vähän lämpöö (37,1), mutta tosi kipeen hidas olo. Eilen ja toissapäivänä kuumetta oli vähän enemmän, mutta ei sillonkaan hirveesti (37,4). Välissä se kävi jo poissa, mutta tuli takasin kun piti olla ahkera ja käydä yliopistolla syömässä ja hakemassa artikkelipaketti kesäopintoja varten. En edes tiedä jaksanko lähteä tänään kotiin, vaikka niin oli tarkoitus. Eilen en jaksanut mennä herrankaan luo, vaikka meillä oli tarkoitus kattoo viimein loppuun asti Hitchcockin Linnut. Herra kuitenkin nostatti pisteitään ilmottamalla, että kun oli kerran mulle Toblerone-leivoksen luvannu, niin voi se tuoda sen tännekin. Niin se sitten saapui töittensä jälkeen mukanaan kaakaota, kermavaahtoo, leivos ja Linnut. Sain sitten parannella itteeni kermavaahdolla kuorrutetun lämpimän kaakaon voimin. Kelpas! ^^

No ainakin kuumeessa on se hyvä puoli, että mua on nukuttanu mukavasti. Esimerkiksi eilen nukuin reippaat kymmenen tunnun yöunet ja kahdet päikkärit. Siten olen päässyt myös ihan suhteellisen hyvin eroon känkkäränkkä-olosta, joka mulla oli kolmisen päivää huonosti nukuttujen öiden takia. Anteeks vaan kaikille, joille olen kiukunnut. Eikä se ärtymys vieläkään täysin olen kadonnut, eilen meinasin oikeesti menettää hermoni pieneen ihmislapseen bussipysäkillä. Juttu olisi niin pitkä ja turha, että en ala sitä selittää. Nyt voisin napsaista voimattoman Buranan ja painua pehkuihin kattomaan Buffyn neljättä kautta (Näkijä loppu ja Supernatural on kotipaikkakunnalla). Hehheh, sehän on vähän niinkuin kahden B:n ohje. Olen vitsikäs, tiedän.

Siperia opettaa - niin minäkin

Vähän pohjustusta: http://www.youtube.com/watch?v=PT5OuSIxA40 Kummeli – opettaja

http://www.youtube.com/watch?v=sezJYzZ1vDs&feature=related Kummeli - Speedy ja saku: biologian tunti

http://www.youtube.com/watch?v=OukizIivVqA Marko Kämäräinen – Homo on ope

(Otsikko taitaa olla peräti SOOL:in joku lause.) Kyllä vain, tuohon soppaan olen sukeltamassa (mutta toivottavasti en hukkumassa); meikä oli saanut kirjeen, jossa ystävällisesti ilmoitettiin, että minut on valittu opiskelijaksi opettajan pedagogisiin opintoihin ^^ Minusta tulee aineenopettaja. Ainakin jos äitin ja isän lukutaitoa on uskominen, itsehän olin taas vaihteeksi juuri toisessa paikassa kuin minne kirje saapui. Oli kyllä tuskasta ja jännittävää oottaa kun porukat rauhallisesti puhelimen toisessa päässä avas kirjettä käskystäni :D

Mitäs muuta minä osaisin kirjoittaa. Elämme vielä toukokuuta, mutta selviä kesän merkkejä alkaa olla havaittavissa. Luultavasti valtaosa näistä asioista ei merkitse kesää teille, mutta minä en olekaan te. Joten täältä tulee:

1. Löysin neliapiloita. Paljon JA - mikä vielä suurempi ihme - ennen äitiä. Hah. Toisaalta tämä ei ole varsinaisesti kesän merkki, koska tämä on aika harvinaista. Yleisesti ottaen olen huono löytämään mitään muita kuin niitä hei tuossa TÄYTYY olla neljä lehteä... Ai siinä olikin vain kaksi apilaa yhdessä -apilanlehtiä.

2. Kylvin perunaa (oon landespede<3), mutta tällä kertaa semmosen kylvökoneen kyydistä käsin ja se oli kivaa :'D

3. Rakastan ihan hiiiiirmuisen paljo hiirenkorvien vihreyttä auringossa. Se on täydellistä. Yksi maailman kauneimmista väreistä.

4. Kotona sain tuntea ensimmäistä kertaa tänä vuonna vastaleikatun nurmen tuoksun <3 Tykkään siitä jopa Facebookissa, kertoohan sekin jo jostain.

5. Postin hakeminen on aina operaatio, joka ilkkuu minulle. Kotona posti ei tule nätisti eteisen lattialle, vaan se pitää hakea itse muutaman sadan metrin päässä olevasta postilaatikosta. Yleisestiottaen AINA kun meen hakemaan sitä, se ei ole saapunut. Sen saapumisaika on täsmälleen silloin, kun palaan ensimmäiseltä hakureissulta ja olen avaamassa kotimme ulko-ovea, josta näkyy nätisti postilaatikolle. Silloin sinne kaartaa postiauto ja eipä siinä auta muu kuin palata. Ei ole iso kriisi, mutta jotenkin niin ironista, että AINA käy noin.

6. Kuljin kesäisen kaupungin läpi shorteissa ja lyhythihaisessa paidassa, ja pelkkä sää ja vihreet puut sai minut hymyilemään ihan väkisin. Haluun kävellä tätä kaupunkia ympäriinsä, kaikkialla on niiiiin nättiä. Herrakin oli aatellu vähän samaa, sano eilen, että oli suunnitellu että ois voinu viiä mut yökävelylle, jos olisin kyllästyny Euroviisuihin ennen sen todellista loppua. Tosin kesäsään aiheuttama onni on aika satunnaista, esim. tänään oon ollu vähän ahdistuneempi.

7. Kuuntelen salaa niitä kaikkein kauheimpia euroviisubiisejä, joista kukaan muu ei pidä.

Olen tosiaan nytten taas opiskelukaupungissani, koska tahdoin tulla katsomaan Euroviisuja kaveriporukalla (joka ei itse asiassa ollu ees niin kivaa kun oletin. Liikaa melua, en voinu kuulla kappaleita kun ihmiset puhu niin paljon ja suurin osa ihmisistä vaan haukku niitä kappaleita. Mut hyvää ruokaa siellä oli ja hyviä tyyppejä, niin ei mtn vikaa sinällään :) ). Pari ekaa päivää meni tosiaan mainiosti: Ensinnäkin herra Liituraitaherra kävi luonani. Tai kävi ja kävi, ennemminkin vietti 10 tuntia täällä puol kahesta puol kahteentoista, se on uus ennätys ^^ Herralla oli nimipäivät, mutta hemmottelu meni vähän väärin päin, kun ensin raukkaparka teki mulle ruokaa (vaikka minä hieman epäilin uskallanko päästää sen vajavaiseen keittiööni) ja illemmalla se vuokras leffan (Shutter Island (Suljettu saari), semmonen leffa, josta valtaosan kattoin sille joo-o joo-o, ihan jees, mutta jonka loppu muutti sen nerokkaaks (EI, EI saa lukea juonipaljastuksia! Kannattaa kattoo)) ja sillee. Anon armoa seuraavan lauseen suhteen, ei, älkää tuomitko minua naurettavaksi ihq teinipelleksi, eieieieiei en ole sellainen, koska ihan oikeesti ei ollu tarkotus. Palkakseen herra sai fritsun kaulaan -.- EN EES TEHNY MITÄÄN, sillä täytyy olla yliherkkä iho. En oo ikinä eläissäni pahaa jälkee tehny (en varmaan jälkee ollenkaan) eikä herrallakaan kuulemma fritsua oo ennen ollu (se ei oikein arvosta niitä, sano sen jo kauan sitten), joten minä olin kauhuissani kun näin sen ja herrankin sanat tuli aika tunteella kun se katto peiliin (vaikka ei siis se jälki mikään kamala ollu. Itse asiassa varsin pieni, mutta kyllä kai työkaverit oli vähän kuittailleet). Minuu hävetti vielä siinäkin vaiheessa kun se ite naureskeli (vaikka kyllä minäkii nauroin, mutta se oli hysteeristä paniikkinaurua :D), mutta rauhotuin kun se sano leffaa kattoessa, että ei siis oo mulle vihanen tai mitään. Tjaa. Tämän tarinan ois kyllä ehkä voinu jättää kertomattakin, mutta menkööt.

Sitten oli ihan mahtia nähhä vanhaa kaveria, jota en ole nähnyt sitten syksyn -10. Vaihdettiin vuoden -10 joululahjat ja juteltiin ja syötiin jäätelöä auringossa. Yöllä käytiin auttaa kaveria, kun se tarvitsi kameramiehiä. Kuljettiin päämäärätietoisesti (ensin meinasin kirjotitaa harhailtiin, mutta se ei olisi ollut ollenkaan oikein) pari kolme tuntia sateisessä yössä ympäri kaupunkia, mutta oli se ihan kivaa just sen takia että se oli niin järjetöntä.

Eilen sitten euroviisuilin ja menin viisuhuuman jälkeen punkkaamaan kaverin sohvalle, kun yöllä ei enää paikallisliikennettä kulje. Tänään sitten ei ollukkaan enää niin kivaa, ehkä juuri sen takia, että kotona täydelliseksi muotoutunut unirytmini heitettiin katapultilla kilometrien päähän, kun menin kahtena peräkkäisenä yönä edellämainittujen syiden takia nukkumaan vasta joskus kolmen jälkeen. Aamulla kävin nopeesti pyörähtää herran luona ennen sen töitten alkua ja sitten kävelin yhen kaverin luo vielä kauemmas keskustasta (trampoliinin kutsu oli vastustamaton), mutta lintissä sitten alko surettaa siinä määrin, että värisin ja näytin maani myyneeltä ja kyyneleetkin meinas nousta silmiin. Mut tää kirjottaminen helpottaa (anteeks muuten aivan kamalat lauserakenteet! Kielenhuolto tuhosi minut syöttämällä silmilleni aivan kamalia lauseita, jotka tarttuivat minuun :( ) ja muutenkii toivon, että kun surku iski nopeesti, niin se lähtee poiskin nopeesti. Lääkkeeksi tohtori A määrää itselleen Näkijän katsomista.

P.s. Näkijä toimi mainiosti ^^ ja kavereille juttelu<3

Tiedän, mitä teit fuksivuonna.

Sano KOO, sano EE, sano ÄS, sano ÄÄ, sano KESÄ! Että minä rakastan kevättä. Lintujen laulua, kevään tuoksua, hiirenkorvia, kuivaa nurmikkoa… Viime viikkojen aikana ollaan juhlistettu ihanaista vuodenaikaa kavereiden kanssa jo useampaankin otteeseen viettämällä aikaa yhdessä: viime viikolla syötiin jäätelöä torilla ja istuttiin auringossa (kylläpä Valiolle tavalla tai toisella työskentelevät äitimme saisivat olla minusta ja eräästä kaveristani ylpeitä, kun johdatimme koko köörin Valion jäätelöpisteelle). Tällä viikolla ollaan pelattu mölkkyä puistossa, istuttu aurinkoisella parvekkeella ja pelattu sulkapalloo (tai no lähinnä kiikuttu), 2/3 tapahtumista järkättiin todella nopealla aikataululla.

Minulla oli eilen todella urheilullinen päivä, sillä pelasin sulkapalloa myös herran kanssa (kräääh, kilpailuhenkisyyteni oli tappaa minut, kun yritin raivoisasti pelata itteeni kahdeksan kertaa parempaa miestä vastaan. Oli silti kivaa :) ). Keväisessä säässä oli kiva hypätä herran tarakalle, jotta voisimme edetä nopeammin ja helpommin. Se oli mukavaa niin kauan kunnes poliisit ohi ajaessaan kuuluttivat, että tyttö pois pyörän kyydistä välittömästi. Se oli kyllä pelottava ääni, tunsin itseni hirveäksi kriminaaliksi :’D En kyllä silti ymmärrä noita ihmeellisiä sääntöjä enkä sitä, miten poliiseilla on aikaa tuommosiin huomioihin. Ihan oikeesti hmh.

Hei hei, fuksivuosi. Kesä läheneminen tarkoittaa myös sitä, että meikän fuksivuosi alkaa olla takana. Jotkut teistä ovatkin kenties lukeneet syksyisen kolumninkyhäelmäni (josta itse asiassa olin harvinaisen ylpeä) viimeisistä ajatuksista ennen yliopistoa, ja nyt voisi olla oikea hetki katsoa mitä todella tapahtui, kun pikkukylän pikkupimu muutti ensi kertaa elämässään kaupunkiin ja kerrostaloon.

”Allekirjoittaneen pitäisi viimein oppia lukemaan hepreaa, jota myös vaatteiden pesuohjeiksi kutsutaan, käyttämään taloyhtiön pesukonetta, joka näyttää siltä, että syö sukkien lisäksi myös varomattoman pyykkääjän ja tekemään edes jotain ruokaa ilman, että palohälytin alkaa huutaa.”

Ensinnäkin olen elossa ja minulla on vaatteita sekä päällä että vaatekaapissa (myöskin repussa, laukussa, lattialla ja tyylikkäässä mopinvarsi-kuivaustelineessäni), vaikka olenkin joutunut huolehtimaan itse syömisestäni äidin ruokapöydän ja pyykkäyspalvelun jäätyä 160 kilometrin päähän. Pyykätessäni olen tuhonnut vain yhden paidan, enkä sitäkään totaalisesti. Se vain hieman tuntuu menettäneen joustavuuttaan jouduttuaan mahdollisesti väärään pesuohjelmaan. Pesukone näyttää edelleen hirviöltä, mutta on varsin ovela sellainen: minulla ei ole kaapissa parittomia sukkia, mutta eipä siellä ole sukkia muutenkaan riittävästi. Pesukone-pirulaisen on täytynyt syödä niitä aina kaksi kerralla niin, että minä raukka en ole huomannut yhtään mitään. Ruuanlaittotaitonikaan ei ole mitään huippuluokkaa, vaan se perustuu edelleen hyvin pitkälti ystäviini Pirkka-pastaan ja hernekeittoon (mutta kun molemmat on oikeasti ihan valtavan hyvänmakuisia!). Luojalle kiitos myös yliopiston ruokalasta, josta saa aterian niin halvalla, että se kannattaa. Summa summarum: voin itse tehdä ruokani ja pestä pyykkini, mutta te muut ette kyllä saa edes katsoa kuinka säälittävästi toimin kyseisten askareiden parissa. Onneksi herra liituraitaherra on puoliksi tiedostanut asian: ”Mää taidan olla meistä kahdesta parempi kokki. Voin tehhä sulle joskus täällä ruokaa. Tai miks ei munkin kämpällä.”

”Minun, pikkukylän pikkupimun pitäisi suunnistaa kämpältä yliopistolle – vieläpä oikeaan luentosaliin – eksymättä. Minusta se on hiukan liikaa vaadittu ihmiseltä, joka eksyy jo kauppaan, jonka market-sanan eteen on laitettu jokin etuliite superista cityyn.”

Siitäs sait syksyinen minäni, aliarvioit minua aivan turhaan! Olen löytänyt tieni kaikkiin luentosaleihin varsin ansiokkaasti, vaikkakin todellinen syy selviytymiseeni on tietenkin se, että fuksit ovat laumaeläimiä. Olen kuitenkin kehittynyt muiden tavoin pyöreäsilmäisestä, hämmentyneennäköisestä ”minne nyt mennään, tuo yksi menee tuonne, seurataanko sitä, seurataan, joo minäkin seuraan, ai minne te menette, minäkin tulen”  -eläimestä akateemista vapautta ylistäväksi luennoille koomaamaan raahautuvaksi ”minä en mitenkään jaksa tulla tänään sinne luennolle, viititkö kiltti ottaa mullekin monisteet?” -eliöksi. Tai no, en minä oo ikinä ollu pahis, enkä ole sitä vieläkään yhtään sen enempää kun ennenkään. Luennot, jotka ole skipannut, olen skipannut ihan oikeasti hyvistä syistä. Lukuun ottamatta kielenhuollon ”käyttämättömiä vapaita” eli sallittuja poissaoloja, mutta menkääpä itse istumaan niille tunneille ja tulkaa sitten saarnaamaan minulle, nih. Mites sananlasku menikään... ennen kuin alat arvostella jotakuta, sinun täytyisi kulkea kilometri hänen kengissään. Eli ennen kuin alat arvostella minun kielenhuoltolusmuiluani, istu kaksi ja puoli tuntia minun paikallani tuolla kurssilla. Kauppoihinkaan en ole eksynyt kovinkaan pahasti, mitä nyt kauppakeskuksen käytävien hämärä kaava ja useat ulko-ovet hämmentävät minua edelleen. En oikeastaan koskaan ole varma, mihin kohtaan kaupunkia putkahdan mistäkin ovesta.

Kolumnissani olin ohimennen vitsillä pohtinut, olisiko toinen pääainevaihtoehto sittenkin parempi, ja nyt ajatus olisi vielä suurempi vitsi. Matematiikkaa en ole kaivannut. Tai no vähän logiikkaa ja lukuteoriaa, hitusen todennäköisyyksiä ja tämmöisiä muita kivoja pieniä juttuja. Mutta mikään ei silti voita sitä tunnetta, että saa puhua murteista muiden suomen kielen opiskelijoiden kanssa, miettiä tosissaan miten sana palvelin taipuu m2p:ssa (aivot jumi!), miettiä facebookpäivitysten optimaalista muotoa, bongata katuliiduilla kirjoitettu glottaaliklusiili, ja osata päätellä mistä Juotikinsuo on saanut nimensä. Olen ”pääsimme samalta varasijalta sisään” -ystäväni kanssa moneen otteeseen kiittäneet erästä toista ystäväämme, koska hän oli kesällä hyljännyt saamansa suomen kielen opiskelupaikan toisen aineen vuoksi (katuen sitä myöhemmin) – mahdollisesti avaten yliopiston järkyttävän raskaat (ihan oikeasti!!) ovet meille pienille tytöille.

”Myyntipuheille herkkänä ihmisenä marssin kauppaan varmana 90 cm leveän sängyn ostajana, ja sieltä pois 120 cm sängyn omistajana - - - sänky on varattu minulle ja itkupotkuraivarille eikä minulle ja komppanialliselle miehiä.”

Sänkyvalintaani en ole katunut hetkeäkään, se on suuri rakkauteni. Suunnitelman mukaisesti se on saanut syödä kyyneleitäni, ottaa vastaan vihaisia käännähdyksiäni ja kuunnella sitä vasten epätoivoisesti murahdeltuja sanoja, mutta ei kuitenkaan määräänsä enempää. Se sai kuitenkin tutustua yhteen barettipäähän, joka kävi iltalomillaan loikoilemassa luonani ja syömässä toinen toistaan parempia tarjottaviani: raakoja nakkeja, keksejä ja dipattavia vihanneksia. Namskis. Nykyään sängylläni lojuu mahdollisesti herra liituraitaherra ihmettelemässä milloin mitäkin: ”Mitä?? Äänestitkö sinäkii oikeesti sitä?” (Äänestyspäätökseni on sille oikeesti joku ihme, ja kun se kolmatta kertaa hämmästeli asiaa, sanoin sille etten ikimaailmassa kuvitellu, että asian kertominen vois olla iskurepliikki. Siihen herra virnuili että ”Voi kuule, jos oisit sillon lavatansseissa sanonu äänestänees sitä, minä olisin.. no toiminu varmaan samalla tavalla, mutta vielä innokkaammin.” Mitä tästä opimme? Politiikka on hot.)

”Ostin myös työpöydän. Tai ainakin laatikon kyljessä olevassa kuvassa se näyttää pöydältä, kämppäni lattialla on vain epämääräinen kasa levyjä.”

Työpöydästäni tuli todella työpöytä (voi kiitos teille kokoajille ^^), ja vain yksi osa (tietenkin juuri se, jonka kääntäminen olisi vaatinut koko pöydän purkamista) meni hieman väärinpäin. Kuitenkin pöytä on oivallinen ja se edustaa nykyisin olohuonetta ja elektroniikkakeskusta. Perinteisiä käsin kirjoitettavia juttuja en sen lähellä tee, mutta koneella istun liikaakin.

”Vielä muutama sana asunnostani. Se on kuuma, kaukana keskustasta ja korkeimmassa kerroksessa. Valitettavasti minusta tuntuu, ettei ”näin hankit hyvän opiskelija-asunnon” -ohjelistassa ollut mainintaa tällaisesta viiden K:n säännöstä.”

Kämppään olen tottunut, vaikka se sijaitsee edelleen samassa talossa, joka näytti syksyllä harvinaisen rumalta (eikä ollut muuten vain minun mielipiteeni! Vierailulla käynyt vanha ystäväni totesi taiteilijasilmillään että on muuten seutukunnan rumimmat kerrostalot), mutta naapurirapussa asuva kaveri on tuonut tähän omat hyvät puolensa. (Viime viikolla tajusin että asutaan oikeasti lähekkäin, sillä vaikka asumme eri rapuissa eli aivan eri puolilla taloa, ystäväni netti toimii minun pienessä soluhuoneessani asti :’) Se oli aika jännää, mutta ei siis mikään niistä hyvistä puolista, mitä tarkoitin.) Lisäksi tässä yksi päivä melkein tutustuin yhteen tyyppiin, joka asuu samassa rapussa kun minä! Ei mennytkään kuin puoli vuotta. Olen sosiaalisuuden ihmelapsi.

Talvella kämpän kuumuus muuttui kylmyydeksi, mutta näin keväällä sekin tuska on taaksejäänyttä elämää. Sisustuselementtejä täällä ei ole vieläkään, paitsi se omaperäinen taulu, joka onkin saanut kahdelta kaverilta ansaitsemansa kiitoksen.

Yleisesti ottaen yliopiston ensimmäinen opiskeluvuosi nähdään ryyppäämisenä, mutta itse tutustuin baareiluun lähinnä sen verran että totesin, että se ei ole minun juttuni (toisin kuin esim. lentopallo, joka oli paljon kivempaa ^^) lukuun ottamatta istuskelubaareja, joissa voi pelailla lautapelejä eikä itse tarvitse juoda mitään (ainiin, ysäribileet oli myös kyl kivat). Ainoat juomat mistä pidän, ovat toinen toistaan kalliimpia ja typerämmännimisiä drinkkejä, joita en ikinä raaski tilata, koska niihin menisi rahaa ja en edes pitäisi niistä lopulta. Herra liituraitaherra kuitenkin totesi kerran, että hänhän on baarimikko ja että hän voi tehhä mulle drinkkejä. Osa kavereistani olisi vakaasti sitä mieltä, että mies on löytö :DD Itselleni herran ammatti ei ole se asia, jota siinä ihannoin, vaikka tarjous oli sinällään hauska.

Hmh, kyllä tästä fuksivuoden tiivistelmästä olisi pitänyt parempi saada, mutta ei nyt vaan onnistunut. Lempiluennoitsijani sanoin, se siitä, eteenpäin.

Tieto laajenee. Tuttuun tapaani en ole hirveästi kertonut nopeasti muuttuneista asioistani edes kaikille kavereille, en ainakaan suoraan. Vihjeitä tarjoilen aina anteliaasti. Ajattelen, että jos ihmisiä kiinnostaa, he kysyvät. Ja vähän kyllä hävettää muutenkin hypätä yhden miehen kainalosta toiseen, eli ei se ole asia, jolla kehuskelisin. Vielä viikko sitten opiskelukaupungissani asuvista ystävistä vain yksi tiesi asiasta, mutta sittemmin tieto on alkanut laajeta. Ensinnäkin naapurissa asuva kaverini osasi kysyä kysymyksen, johon vastaaminen johti siihen, että vaikka olin jo ulko-ovella lähdössä, niin jäätiinkin molemmat istumaan eteisen lattialle reippaaksi puoleksi tunniksi ja puhumaan miehistä ja kaikesta syvällisemmästäkin. Lopulta ystäväni mies tuli kotiin ja aihe lipui jonnekin muualle. Oli kuitenkin vähän pelottavaa, että seuraavana päivänä ystäväni osasi havainnoida puhettani. Oikeasti täysin vahingossa suustani lipsahtanut ”mennähän” sai hänet hihkumaan: ”MIKÄ OLI?? Näinkö nopeasti se tarttuu!?”. En kyllä usko, että tuo lipsahdus johtui herrasta. On mulla ennenkin ollut tapana sanoa tietyissä tilanteissa mennähän, samaan tapaan kuin saatan sanoa rientäkäämme syömähän tms. Sen sijaan se oli aidosti pelottavaa, että mutisin yksi päivä puoliksi itsekseni ottavani maitua O.O

Eilen sen sijaan istuttiin kavereiden kanssa iltaa yhdessä viimeistä kertaa ennen kesälomaa. Tehdessämme lähtöä käytiin kuitenkin seuraava keskustelu:

-Ystävä 1, edellä mainittu naapuri: Tuutsä kyydillä?

-Minä äänensävyllä, joka ei ollut normaali: No mä soitan yhen puhelun ja sitten tiiän…

-Ystävä 2, osittain vitsinä: A:lla on poikaystävä!

-Ystävä 1, ilmeisesti tietämättä muiden tietämättömyydestä, pontevasti todeten: Mä tiiän.

-Ystävä 2 yllättyneenä: MITÄ?! Onko oikeesti??

-Minä: No siis.. ei oo poikaystävä mutta…

-Ystävä 2: Poikystäväkanditaatti!

Tilanne oli kyl hauska, enkä voinu kun nauraa, kun ystävä 1 oli vielä sillee ”sori, en tiiä voiko tätä enää mitenkään korjata!” :D:D Kuten ystävien kuuluukin, he alkoivat kysellä armottoman paljon asiasta ja minä vastailin parhaani mukaan. Alaovella soitin herralle nopsaan, ja sovimme näkevämme torilla, mutta kuinkas kävikään. Torin reunoille kyyläämään jäämistä suunnittelevat ystäväni tekivät suunnitelmiaan turhaan, koska herra tulikin pyörällä nurkan takaa jumiessamme eräässä kadunkulmassa. Kolme ystävääni seisoivat naamoillaan toinen toistaan leveämmät hymyt ja muutenkin ihanat ilmeet :’D Jotain lyhyesti siinä puhuttiin, kunnes lähdettiin kuka minnekin (minä ja herra rannan kautta kohti mun kämppää). Illalla kuitenkin helpotti, kun sain kaverilta viestin, joka sisälsi mm. seuraavan tuomion: ”Ei ollu lähelläkään sitä lopulta, don’t worry :D. Kovin oli rennon, kohteliaan ja oikeesti sun oloisen näköinen :).” Koska niinä minuutteina, joina ehdin miehestä selittää, kyseinen ystävä pohti voisiko tyyppi olla eräs hänen tuntemansa henkilö, joka ei ilmeisesti ollut paras mahdollinen mies.

Tämän jälkeen todistin jälleen lakia, jolle kukaan ei ole keksinyt (kai?) vielä nimeä: Sitä, että törmäät joka armas kerta tuttuihin silloin, kun olet liikkeellä jonkun ns. salaisen ihmisen kanssa. Seisoskellessamme rannassa meidät ohitti vähän matkan päästä kaksi lenkkeilijää: Ystävä 4 (joka tosin on se ystävä, joka on tiennyt herrasta jo jonkin aikaa) ja hänen kämppiksensä (samainen neiti, joka näki mut aikoinaan D:n kanssa kahvilassa). Eilen taas olin juuri noussut bussiin herran jäädessä vielä juttelemaan kaverilleen bussipysäkille. Torilta päin rientää ystävä 5 ja kysyy, että mistäs olet tulossa. Näin parhaaksi kertoa, että sulkapalloa pelaamasta, ja jatkokysymys paljasti loput. Koska sain tänään kuulla samaisilta ystäviltä erään toisen kaverin uudesta parisuhteesta, oletan että minunkin juttuni kantautuu ennemmin tai myöhemmin loppujenkin ihmisten korviin. Lähestulkoon harkitsen vakavissani, että otan herran aveciksi Euroviisuvalvojaisiin. Sitä ei kyllä ehkä hirveesti kiinnosta (ja otan ehkä muutenkin sinne yhden kaverin, jota en ole nähnyt melkein kahteen vuoteen :O)… Sitä paitsi kesän tilanne on muutenkin varmasti erilainen kuin tämänhetkinen tilanne. Toissakerralla tavatessamme saatiinkin puhuttua asiat suhteellisen selviksi, tai niin selviksi kun ne voi taas tämmösessä tilanteessa puhua :P

MMMMMMMMMMM. Mielettömintä ikinä. Toteutin viime viikonloppuna unelmani ja kävin jääkiekon MM-kisoissa. Kisoja edellisenä iltana tanssin siskon kanssa tyytyväisenä (ja viimeisen paikalla olevan ihmisen myötähäpeäksi) lätkäbiisien tahdissa ja lakkasimme kyntemme Suomi-teemalla. Liput oikeuttivat neljään peliin, Kaz-Usa, Fin-Can, Blr-Slk ja Fra-Sui. Olin jo ennen ensimmäistä peliä ihan fiiliksissä: Istuin lähes tyhjässä katsomossa toistellen puoliääneen ”tämä on siisteintä I-KI-NÄ!”. Kaikki pelit oli yllättävän upeita, mutta kyllähän se Suomi-pelin fiilis oli sanoinkuvaamaton, edes lopulta kohdannut tappio ei voinut viedä sitä kokonaan pois (ihan sama vaikka hävittiin, rakastan Leijonia ja myös jääkiekkoa ja muitakin jääkiekkomiehiä joka tapauksessa). Katsottiin kyseinen matsi sitten viikonlopun jälkeen telkkaristakin ja juontaja kovasti kehuikin yleisön toimia. Sitä paitsi minäkin näyin telkkarissa, olen tv:stä tuttu! Hetkeni julkisuudessa olivat vain 1,5 + 6 sekuntia, mutta kuitenkin :D Naamaani olin värjännyt siniristilipun, vaikka jokin viimeaikainen uutinen taisikin kertoa, että se tappaa miesten halut :’D

Pelien seuraaminen oli niin upeaa, että harkittiin siskon kanssa ihan vakavasti, että oltais ostettu vielä jostain liput lauantai-illan Kaz–Can-peliin. Siskon poikaystävä kuitenkin piti järjen päässään, ja vastusti riittävästi ideaa ostaa liput trokarilta. Harmittamaan jäi lähinnä se, että valaistuin tiettyjen asioiden suhteen vasta lauantaina ja että kaupunkikuvassa faneja ei tosiaan hirveämmin näkynyt, vaikka minusta se olisi ollut hauskaa. Olisi voinut tuntea yhteenkuuluvuutta muiden kivojen fanien kanssa. Nyt kontaktini muihin faneihin jäivät minua ohikulkiessaan hetken Suomen lipullaan sateelta suojanneeseen mieheen (katse on kontakti! :D), ja samassa hotellissa yöpyneisiin oululaisiin humalaisiin hissimatkustajiin.

Kisareissun aikana yövyin tosiaan Omena-hotellissa siskon ja hänen poikaystävänsä kanssa. Huone oli minusta aika siisti, mutta se ei tarjonnut hirveästi vaihtoehtoisia paikkoja puhua puhelimessa, joten lopetettuani erään ikkunan luona käymäni puhelun, kävimme seuraavan aavistuksen verran huvittavan keskustelun:

- Kuka soitti?

-(Minä, tietäen että blogikyylääjinäni teillä mokomilla pikku höpöillä todennäköisesti oli oma oikeaan osuva veikkauksenne:) No villejä veikkauksia…

-Ville ja Veikko?????

Alan epäillä, että puhun nykyään liikaa miehistä myös perheenjäsenille, jos he kuulevat minut noin väärin…

Fakta on kuitenkin se, että kovin kovin kovasti tekisi mieli päästä kisoihin toistekin, sillä vastahan minä opin kaikki niksit miten matseista saa kaiken irti. Löytyykö vapaaehtoisia kiristämään kanssani vyötä sentti sentiltä (ja euro eurolta) vielä vuoden?

Soveltuu, ei sovellu, soveltuu… (päivänkakkarat, alkakaa kasvaa!) Soveltuvuuskokeet odottivat minua melkein heti kisojen jälkeen. Hyvänä puolena oli tietenkin se, että en ehtinyt asiaa stressailla viikkotolkulla, kun olin niin täpinöissäni jääkiekosta. En oikein osaa sanoa, onko minusta nyt tulossa aineenopettajaa. Ei haastattelu ja ryhmätilanne täydellisesti menneet, mutta en varmaan olisi parempaankaan kyennyt. Haastattelussa mies oli ihan kiva, mutta muistiinpanoja tekevä nainen sen oloinen, ettei se tykänny musta. Good cop, bad cop -tilanne siis. ”Mites on päivä mennyt? Mitä harrastat? Oletko työskennellyt nuorten kanssa? Miten aikaisemmat kokemuksesi voisivat auttaa opettajan työssä? Mitäs sitten kun olisi vaikeaa, miten toimisit? Preppasko siskos sinua kovasti (tässä vaiheessa mies oli kivan rento ja naureskeli omalle kysymykselleen :D)? Millainen on hyvä opettaja? Miten sinä täytät nuo hyvän opettajan piirteet (onneks se kysy noin päin, eikä sillee, että mitä hyvän opettajan piirteitä sinussa on)?  Mitkä on tähänastisen elämäsi huippuhetkiä? (no, elämäni on ollut aika tasapaksua... tää on vähän tyhmä vastaus, mutta pakko sanoo, että viime viikonloppuna toteutin ison unelmani ja kävin kattomassa lätkän MM-kisoja) Onko opettajalla mielestäsi kasvatuksellinen tehtävä? Mitäs sitten, jos sinua ei valita opettajakoulutukseen? Oletko tutustunut opettajan pedagogisiin opintoihin? jne. jne.” Nyt kun kirjottelin noita kysymyksiä, niin vähän harmittaa, että osaan olisi voinut vastata fiksumminkin, vaikka suurimpaan osaan vastauksistani olin ihan tyytyväinen, vaikka yhdessä vaiheessa jäädyin ja monesti meinasin unohtaa kysymyksen ekan vastauslauseeni jälkeen. No mennee miten mennee, tulokset tulee kuun loppupuolella.

Taustamusiikkina olen sen sijaan kuunnellut parina viime viikkona toinen toistaan karmeampia biisejä, vai mitä sanotte? :D

http://www.youtube.com/watch?v=rnqUW4D80Ts&feature=related Pelipäivä

http://www.youtube.com/watch?v=4MzuOoEk7DQ Suomi voittaa, haittaaks se?

http://www.youtube.com/watch?v=3WHydO5lCwc  J-P

Jooh, olisikohan tämä teksti tässä. Nyt odottelemaan kummin tuloa ja illan Suomi-matsia. Kaikkia asioita en tässä tekstissä saanut kerrottua, mutta ehkä se ei aiheuta maailmanloppua.

“I am good, but not an angel. I do sin, but I am not the devil. I am just a small girl in a big world trying to find someone to love.”

Otsikossa Marilyn Monroeta. Ei nyt taaskaan ihan perfecto otsikko, mutta minkäs teet, oon kuluttanu muutenkin tarpeeks aikaa tähän, koska nyt tulee taas pitkä teksti, mutta siitähän te tykkäätte. Yritän lähestyä asiaa operaatioiden näkökulmasta, joten tekstiä ei ole pakko edes lukea kerralla (TEKSTI on varmasti vaikein sana kirjottaa, oikeestiiih...).

Operaatio salaa suudelma. En ole tästä ylpeä. Mun ei todellakaan ollut tarkotus antaa herra liituraitaherran suudella mua, ja naureskelin jopa halveksivasti (vaikka aavistin kyllä riskit), kun se arveli että hyvin todennäköisesti niin tulee tapahtumaan, jos näemme. Alun perin meidän ei ollu edes tarkotus nähhä, ja mies itekin sano, että se ei aio tavata mua ennen kun puhun asiat selviks D:n kanssa. Kuitenkin kävi niin, että päätettiin lähtee yhessä kävelee, mutta jäätiinkin jumimaan mun kämpälle (kyllä, kerroin sille missä asun. Ystäväni oli sittenkin oikeessa, kun aikasemmin epäili, että luotan tutun kulttuurin edustajiin enemmän).

Mutta ei ilta senkään osalta menny täysin suunnitelmien mukaan. Se naureskeli miten se oli suunnitellut saapuvansa itsevarmasti ovesta sisään, mutta eikä mitä; oven takana mua odotti mies, joka sano jännittyneenä hei. Joka tapauksessa juteltiin jotain joutavia, mutta johtuen mahdollisesti siitä että mun kämpässä ei oo juurikaan muita istumapaikkoja kun sänky, päädyttiin lopulta suuteluetäisyydelle. Jos mietitään sitä, että näytin herra D:n jäähyväissuudelman jälkeen siltä että olin tippunu rapuista alas, niin nyt ei menny kovin paljoo paremmin: Sen parransänki hankas meikän leukaan haavan ja loppuviikko ei sallinu sen parantua. Tuijotin jälkeä kauhuissani aamuisin peilistä miettien uskottavia selityksiä, koska tiesin että kotopuolessa odottavat porukat ja naapurinmiehet eivät ole ollenkaan niin hienovaraisia kuin koko viikon asiasta hiljaa olleet yliopistokaverini. Kaikki selitysehdotukset kuulostivat naurettavilta, koska en minä käy lenkillä ja kompastu juuriin. Sinällään olisi ollut mielenkiintoista testata lausetta ”pussailin neljä tuntia pojan kaa”, joka olisi mitä todennäköisemmin kirvoittanut kommentin ”niinniin, mutta mitä oikeesti tapahtu?”, mutta jätin sen kuitenkin käyttämättä.

Loppujen lopuksi operaatio oli riemuvoitto. Sisko bongasi jäljen tietenkin heti, mutta skippasin myöntämättä tai kieltämättä hänen veikkauksensa todenmukaisuuden ja hämäsin hänet selittäen siitä, miten olin tiennyt koko ajan että se ei ole ollenkaan niin hienovarainen kuin kaverit. Tässä vaiheessa jäljen alkuperäisen syntysyyn kysyminen unohtui (sori M, en vaan osannu ruveta selittää asiaa varsinkaan kun tajusin miten surullinen olit siitä, miten puhuin D:lle :D Tosin olisin kyllä kertonu sulle totuuden, jos olisit kysyny uudelleen hämäykseni jälkeen. Vaikka varmaankin olisin ensin testannu suhun, että miten porukoille suunnittelemani selitys olisi mennyt läpi, tai olisin käskeny sua veikkaamaan jäljen syntysyytä, jotta olisin voinut napsia siitä kenties jonkun vielä paremman selityksen… Sitä paitsi sinäkin taisit luottaa siihen, että en pettäis D:lle antamaani lupausta ja nyt tuotin sullekin pettymyksen :( mutta enpä kyllä muistakaan millon olisin viimeks syöny sanani, en minä läpeensä paha ole, ei tämä ole minulle yleistä käytöstä.) ja riensimme vaihtamaan vaatteet lentopalloa varten.

Myös veikkaukseni naapurinmiesten toiminnasta osui varsin lähelle oikeaa. He eivät tulleet pelien tauoilla tökkimään leukaani udellen mitä sille oli tapahtunut, mutta pelin loputtua olin pienen hetken kaksin naapurinmies K:n kanssa (kamala lauserakenne! Kielenhuolto ei taida riittää, tilanne huutaa tekstinhuoltoa. No yritin korjata sitä paremmaksi, nyt se ei ole ihan niin kamala, mutta jätän tämän tekstin silti tähän osoittamaan että opin tällä viikolla tekstinhuollon ja kielenhuollon eron jotenkuten). Kysymys kuului: ”Pojatko ne on pussailleet kun on leuka tuossa kunnossa?”. Eipä tainnut mies itsekään tietää miten oikeaan osui, mutta onnekseni olin niin touhukkaana etsimässä kadonnutta (joka ei sitten ollutkaan kadonnut) tavarapussia, että pystyin ohittamaan kysymyksen reagoimatta.

Päästyäni illalla kotiin valmistauduin seuraavan päivän koitokseen laittamalla äärimmäisen übertyylikkäästi laastarin leukaani. Seuraavana aamuna äiti kysyikin ruokapöydässä mitä oli tapahtunut. Selitin että leuassa oli rokama, jonka olin sitten repinyt kun mulla ei ollu kämpällä laastareita, mutta että hyvä että täällä on, niin etten pääse sitä repimään lisää. Äiti sanoi minun olevan aivan veljeni kaltainen, isä valisti siitä, että ei niitä saisi repiä ja minä myöntelin heitä. Haluan korostaa, että kyseessä ei varsinaisesti ollut valhe. Rokama oli ehkä vähän väärä ja lievennetty sana, mutta kyllä minä haavan oikeasti revin kerran auki :( ja kukaan ei taaskaan kysynyt sen alkuperää, joten mitäpä sitä selittämään.

Myöhemmin viikonloppuna laastarista oli vain haittaa: suloisen kummipoikani kasvot vääristyivät ja se purskahti lohduttomaan itkuun, kun näki minut vähän liian läheltä. Se siitä rakastetun tädin asemasta sitten… Nimeni ei kuulu varmaan tule kuulumaan kyseisen pikkuherran sanavaraston alkupäähän.

Nyt leuka alkaa kuitenkin olla lähes kunnossa, kun olen sitä hellästi Bepanthenilla hoitanut ja kun herra liituraitaherrakin on ajellut leukansa paremmin. Jee. AINIIN muuten. Edellisen tekstini otsikkohan kertoin myös aivan ilmiselvästi samoista tapahtumista: Kohta Saan Suudella Pelkästään Raajoja Koska Saat Naamaan Mun Viiksistä Haavoja. Elikkäs siis Kymppilinjan Minä feat. Mariska. Varmaan tunnistatte sen paremmin kohdasta "Muru hei, takki auki, täältä tulee hauki, joka susta tykkää".

Operaatio kaikkiin koskee. En kuitenkaan siis aivan täysi kusipää ole, joten juttelin herra D:lle heti kun sain tilaisuuden (kiireellisyytemme takia niin kävi vasta viikonloppuna). Ei ollu kivaa, ei yhtään. En puhunu D:lle herra liituraitaherrasta (en ainakaan suoraan, sanoin vaan että odottaminen alkaa käydä tosi vaikeeks ja että tarviin vapauden), vaan yritin selittää ne syyt, jotka olivat jo mielessäni aikaisemmin. Omatunto ja tuska ylipäätään repivät aika raastavasti sydäntä, kun se sano, ettei ollut suudellut ketään muuta ja että oli selittäny kavereilleen mun olevan täydellinen sille. Samaan aikaan sisko hyppi koko ajan katsomaan konetta ja kiljui että "EIIII, et sinä saa noin kirjoittaa!". Oon tainnu ylistää herraa täällä vähän liikaa, kun oot kultamussu herra D:hen jo niin kiintynyt. (Illan paras oli muuten ehkä se, kun sisko yritti auttaa mua tekemään valintaa, jonka olin jo tehny: "Pelaako kumpikaan niistä lentopalloo??" Katoin siskoo no-mieti-missä-D:n-kanssa-tavattiin -ilmeellä niin pitkään, että lopulta hän tajusi reveten nauramaan :'D) Tallensin keskustelun, mutta en edes kärsi lukea sitä uudelleen, vaikka herra otti asian suhteellisen kypsästi (haluan melkein uskoo sen, mitä herra liituraitaherra sano asiasta: "Ei kai se sua kohtaan kovin syvästi voi tuntee, kun eihän se muuten ois hiljaa. Se ois niinkö minä ja soittelis monta kertaa päiväsä v*ttu."). Kivusta ja kaikesta huolimatta tiedän ihan aidosti ja oikeasti tämän olleen oikea päätös. Siirsin jo tarpeeks myöhemmäksi asiaa, joka ois tapahtunu ennemmin tai myöhemmin, koska en voi oikeesti nähdä itteni vanhenemassa tyypin kaa, jonka kanssa en voi puhua suomee kotona. Tuun kyllä tämän takia myös paljon menettämään, koska en pääse nyt tutustumaankaan erilaiseen kulttuuriin, mutta niin. Haluan herrallekin kaikkea hyvää, se on uskomattoman hieno tyyppi. Kuitenkin itken sen perään syksyllä kun kaikki muu romahtaa niskaan, mutta joo, ei murehdita siitä nyt.

Operaatio älä anna Matkahuollon estää matkustamista. Viikonlopun jälkeen rakas julkinen liikenne meinasi tuhota vapunviettoni. Odotin kotikyläni sydämessä AINA viisi yli viiden kulkevaa linja-autoa, mutta epäilykseni kasvoi hetki hetkeltä. Lopulta soitin kaverilleni ja pyysin häntä tarkistamaan kulkeehan kyseinen vuoro tänään. Kun hän ei vuoroa löytänyt, epäilin hänen olevan VR:n sivuilla tai kirjoittaneen kotikyläni nimen väärin. Olin hämilläni, kiitin avusta ja soitin herra liituraitaherralle (tätä vartenhan miehet ovat. Siskon poikaystävä oli ulkomailla, joten emme voineet tukeutua häneen) arvellen edelleen, että jutussa täytyy olla joku väärinkäsitys. Hän ilmoittikin ihmetelleensä jo edellisenä päivänä, että ei minun mainitsemaani vuoroa ole olemassakaan, vaan ainoa vaihtoehto oli tyyliin joku naapurikaupunkiin ajaminen ja viisi tuntia kestävä vaihtoja sisältävä matka. Kävimme kiivasta keskustelua aiheesta (ja mies oli ehkä maailman suloisin ^^) ja herra yritti ettiä vaihtoehtoja. Lopulta näin kuitenkin parhaaksi hypätä siskon kyytiin, jatkaa matkaa hänen kotiinsa naapurikuntaan ja ihmetellä ihan omin silmin Matkahuollon aikatauluja.

Toden totta kaikki kaunoiset vuorot kotikyläni ja opiskelukaupunkini väliltä oli siltä päivältä peruttu jostain käsittämättömästä syystä (EI VIELÄ OLLU VAPPU EIKÄ EES VAPPUAATTO). Kaksi vaihtoa sisältänyt juna olisi lähtenyt puoli kahdeksalta, mutta loppujen lopuksi tajusimme, että ehdimme ajaa lähikaupunkiin, josta lähtisi ihanan vaivaton linttivuoro opiskelukaupunkiin (Kiitti vielä siskosein, sun ansiosta en missannu vappua ollenkaan). Paikallisliikennettä siihen aikaan ei kuitenkaan enää kulkenut, joten yöksi menin keskustan tuntumassa asuvan kaverin luo, kiitoksen sana myös hänelle (porukat olikin jo sitä ennen huolissaan, että tilaa kuule taksi, älä tähän aikaan lähde kävelemään neljää kilometriä kämpälles. Raukat ovat varmaan sydän syrjällään siitä puukotusjutusta :( ).

Operaatio wauhdikas wappu. En siis sittenkään missannut ensimmäisen yliopistovuoteni vappua ja hyvä niin. Oli tosi kivvaa. Ensimmäistä kertaa yliopistossa joukkueeni (joka oli muuten mitä mainioin, kun sain suurimman osan läheisimmistä kavereista joukkueeseeni ^^ <3) voitti jotakin (halloweeninahan sijoituin asukilpailussa, mutta se ei ollu joukkuekilpailu) ja minä kilpailuhenkisenä tyttönä olin riemuissani. Pärjättiin niin biisikärpäsessä, vaateketjussa (ei yhtään hullumpi tulos tyttöjoukkueelle) & pussihyppelyssä, still-kuvien teossa ja biisin uudelleensanoituksessa ja etenkin varaslähtökisassa, joka sitten ratkaisi voiton meille :) Tosin voitettiin vaan kaupan kalliita tippaleipiä, jotka ei olleet lähimainkaan niin hyviä kuin kotona tehdyt, mutta myö voitettiin! JEEEE.

Voittomme jälkeen istuksittiin lisää nurmella ja katsottiin (ja yritettiin osallistua, mutta minusta nyt ei ainakaan ollut mitään apua) kostajaisia. Johtuen rastien nesteytyksestä ja kaverin tarjoamasta ehkä ainoasta hyvänmakuisesta siideristä ikinä, olin vastoin tapojani hiprakassa, ihan vain sen verran, että kuulin miten puhuin tavallista enemmän ja tavallista typerämmin. Sitten oli vappumarssi ja ja istuskelua jossain muualla. Sitten mentiin muutaman kaverin kanssa Raxiin syömään ^^ Koska klassikkokurssini deadline oli kuitenkin siirtynyt hienosti vappuaattoiltaan ja koska oli täysin mahdotonta palauttaa kyseistä työtä yhtään aikaisemmin (varsinkin kun Matkahuolto esti minun pääsyni kämpälle sunnuntai-iltana), palasin kiltisti kämpälle joskus kuuden–seitsemän aikoihin. Tein työtä aika tarmokkaasti lähestulkoon flown vallassa ja palautin sen Moodleen. Tämän jälkeen kiskoin haalarit takaisin niskaan ja olin jo lähdössä lupaukseni mukaisesti takaisin kaupunkiin, mutta soitettuani kaverille selvisi, että he kaikki ovat baarissa ja sinne on aivan järkyttävän pitkä jono. Päätin siis jäädä sittenkin kämpälle odottamaan mahdollisesti hetkeä, milloin he vaihtaisivat paikkaa. Minähän en yksin pitkissä jonoissa jonota. Keksin jotain muuta.

Olin juuri tarttunut neulaan, lankaan ja haalarimerkkiin, kun herra liituraitaherra kuuli äänettömän ”vietän todella tylsää vappuaatoniltaa” -viestini ja soitti ja kysyi missä olen. Hän ilmoitti että oli kyllästymässä kännissä olevien jääkiekkoilijakavereidensa seuraan, ja voisi tulla käymään. Ajatus herran seurasta voitti haalarimerkkien ompelun 3-0, joten jonkin ajan kuluttua sitten kipitinkin avaamaan sille alaoven.

Ilta meni ihan mukavasti rupatellessa ja makoillessa tyypin kainalossa (voi kun mulla on kotosa olo siinä), mutta sitten minuu alko surettaa se, miten huono tuuri meikäläisellä oli käyny ihmiskunnan piirrearpajaisissa. Mutisin herrallekin, että musta tuntuu niin vialliselta. Ihan sama kuin tehtäisiin miljoona (tai ainakii 800) kaunista kumiankkaan, ja yheltä niistä puuttus pää, niin minä olisin se päätön. Tämän jälkeen (kypsän aikuisen tavoin) käänsin sille selkäni, käperryin sikiöasentoon ja tuijotin seinää murheellisena. Varovasti mies kietoi kätensä mun ympärille ja oli hetken vaiti, kunnes sano hiljaa jotain että: ”Minä en aattele että sinussa on mitään vikaa… ennemminkin – tämä nyt on vähän huono vertaus – mutta tiiäthän sinä sen tarinan Rumasta ankanpoikasesta? Sehän olikin joutten.” Melkein liikutuin. Ehdottomasti kauneinta mitä mulle on sanottu aikoihin, ellei peräti kauneinta ikinä.

Itse vappupäivästä ei oo paljoo kerrottavaa, istuin vaan kavereiden ja muun haalarikansan kanssa rannalla.

Mutta ollaan tosiaan nähty herra liituraitaherran kanssa enemmän kun laki sallii. Oon pohtinu mitä tunnen sitä kohtaan. En oo samalla tavalla ihastumisesta sekaisin kuten kaverin kämppis (näin sen sillon sunnuntai-iltana/yönä kun yövyin siellä nimeltämainitsemattoman MATKAHUOLLON TAKIA), mutta ei sekään tunne mua kohtaan samalla tavalla kun eksäänsä (sitä naista ei tule kukaan ikinä päihittämään tuolla menolla...). Ja muutenkin kun tässä on näitä muuttujia. Tykkään siitä kuitenkin paljon ja voisin kuvitella rakastuvani siihen ajan kuluessa ja tänään on heti surettanut, kun ei olla nähty ja eilen kuitenkin puhuttiin aika vakavasti asioista. Ehdotan edelleen ihmisiin semmosta pientä korjausta, että Sen Oikean ympärillä hohtais valo. Mutta en kyllä tiiä, pakko vaan antaa ystäväni ajan näyttää miten juttu etenee. Oishan se hirmu symppistä, että voisin olla se, joka täyttää sen toiveen yhdessä vanhenemisesta ja vanhana pariskuntana olosta (äitillä ja isällä muuten oli hääpäivä ja isä oli taas ollu hirmu sulonen ja ne on yhessä sulosia ja tuituituituitui, tuli heitä ikävä <3), mutta toisaalta se on ihminen, joka ei tyydy kehen tahansa etsiessään sitä oikeaa. Voin kai kuitenkin kaikesta huolimatta nauttia hänen seurastaan: Huomenna käydään kaupassa ja järkätään kisakatsomo (MM MM MM MM MM MM MM!!!!), lauantaina mennään sulkapalloon ja sit kattoo streamina Ruotsi-Tshekkiä. Sitä paitsi siinä vaiheessahan epävarmuuksien pitäs hävitä, jos on Iltalehden uutista uskominen: http://www.iltalehti.fi/urheilu/2012050215520669_ur.shtml ”-- mutta jos olet intohimoinen fani, en tiedä, se tulee jo siihen pisteeseen, että se vie halut.”

Loppuun vielä tämmöinen tylsempi operaatio:

Operaatio klassikkokurssi. Esittelin pienoistutkielmani tänään, ja olin siihen ihan ok-tyytyväinen, vaikka viimesilaus jäi sattuneista syistä tekemättä. Tunnilla käyty keskustelukin oli mielenkiintoista, vaikka tuli olo, että mun pitäs oikeesti repiä tutkielman suunta taas henkirikokseen (johon asti en siis ees varsinaisesti päässy, kun tuo paisu jo valmiiks), koska se ois mielenkiintosta. Se tietäs niin paljon työtä, että en ehkä jaksa. En edes vaikka se opettaja on ihana oikeesti :D:D

p.s. terve vaan kaikki uudet (vanhat) kyylät, jotka olette täällä koska siskoni on urpå :) alko heti tuntua typerältä kirjottaa shaibaa tunnetekstiä, liian tytöille suunnattua.

p.p.s. tajusin että oon aika rasittava ihminen välillä. Tai siis semmonen, että ite en jaksais kuunnella omaa puhettani ja selityksiäni :D onneks kuitenkin jotkut ystäväiset ja muutkin ihmiset tykkää ^^