jokinhienositaatti

Tervehdys molemmille ahkerille kyylääjilleni (ei, älkää tulkitko sanaa loukkaavaksi ja jättäkö minua, sillä se merkitsisi monen prosentin katoa lukijakunnassani)! Tässä toinen päiväkirjatyylinen päivitys, pidittepä siitä tai ette (tämänhetkinen päiväkirjani ei houkuttele minua lainkaan kirjoittamaan. Pitäisi varmaan hankkia sellainen upea 8 euroa maksava magneettikirja tms.)

Mutta siis iloksenne voin ilmoittaa minä ja mr. Joululoma olemme viimein yhdessä ja olen täten päässyt äidin ruokapöydän ääreen (maailmassa ei ole herkullisempaa leipää kuin äidin tekemä!). Valitettavasti minun ja rauhaisan Joululoman liittoa vastustaa varsin sitkeästi nyrpeä eukko nimeltään Taide sos. järj. (siis kurssi, jonka koko nimeä kukaan ei muista), joka jätti minulle hoidettavaksi neljä esseetä. 4! Aivan kuin yhdessä ei olisi tarpeeksi. Aiheena on mm. ”taide yhteiskunnan osa-alueena järjestelmäteorian mukaan”. Miten sattuikaan, aihehan melkein kuuluikin vahvuusalueelleni…

Kaikesta huolimatta olen saanut joululahjatkin hankittua ja paketoitua (osan jopa toimitettua) kutakuinkin onnellisesti ja sen seurauksena työpöytäni lainehtii joulupapereita. Kaipa sitä yleisen viihtyvyyden takia olisi hyvä huomenna hieman raikota ja sen lisäksi minua taitaa odottaa myös operaatio ”tyhjennä vaatekaappi turhista vaatteista”. No, se kuitenkin kuulostaa ihan siedettävältä tekemiseltä, ja ainakin siinä vaiheessa kun mieleeni nousee operaatio TEE-ESSEEET (heh-heh, tein siitä melkein palindromin), niin minun tekee todella suuresti mieli avata komeroni ovi.

Viimeinen kouluviikko meni suhteellisen hyvin, mitä nyt tyrin aivan täysin viimeisen tentin, johon kuitenkin yritin lukea. Mieleni oli kertakaikkisesti sekoittanut barokin ja klassismin piirteet niin totaalisesti, että minulla ei ollut toivoakaan vertailla niitä. Kaiken kruunasi se, että onnistuin jotenkin menemään lukkoon myös niinkin helppojen aikakausien kuin romantiikan ja realismin kohdalla. Eikä se tekstikatkelmien tunnistus, kirjailijan nimeäminen, oikeaan aikakauteen sijoittaminen ja aikansa tyypillisiä piirteitä ilmentävien kohtien luettelukaan mitenkään vahvasti mennyt. Mutta onpahan jotain mitä ensi vuodelta odottaa; uusintatentti, täältä tullaan!

Viimeisien seitsemän päivän aikana olen myös epätoivoisesti etsinyt viimeisiä joululahjoja (lähinnä muutamille kavereille jotain pientä) ja viettänyt lomanalottajaisia. Loman alkamista tosiaan juhlimme luonnollisesti viimeisen tentin jälkeen torstaina. Shoppailtuani ensin pari tuntia kaverin kanssa kaupungilla, suunnistimme toisen keskustassa asuvan kaverin luo, jonne illan mittaan saapui myös kolme muuta kaveria. Leffana meillä oli Tim Burtonin Painajainen ennen joulua, tosin ilman tekstejä, mutta onneksi se oli minulle ennestään tuttu. Melkein tuli aikuinen olo siinä vaiheessa, kun puhuimme asiallisesti mm. lasten kasvatuksesta ja kaikista syvällisistäkin asioista. Sekä sitten mm. ärsyttävistä facebookpäivityksistä, se on myös yksi mainio puheenaihe!

Vaikka minulla ei ollut alun perin tarkoitus lähteä baareihin, päätin kuitenkin lähteä porukan mukaan mukavan alkuillan innoittamana. Onnistuneesti kuitenkin säästin rahaa ja olin huono asiakas, kun en tilannut mistään mitään. Kämpältä suunnistimme pikaisen Murussa pistäytymisen kautta Palaveriin, jossa tapasimme kaksi muuta kaveria ja heidän poikkiksensa. Palaverin pienen pöytäkoon takia suuren ryhmän keskustelu oli lähes mahdotonta, joten siinä tulikin juteltua lähinnä yhdelle kaverille (pahoittelen saman sanan toistamista, mutta toveri kuulostaisi venäläiseltä, ystävä liian läheiseltä, tyyppi epämääräiseltä, heppu mieheltä jne.) Myöhemmin illalla joukostamme 4 tyttöä päätti suunnata tanssibaareihin, kun me loput taas ryhmittäydyimme viimein yhden pöydän ääreen puhumaan niinkin henkevistä asioista kuin ylihelpoista töistä ja autolaskureista. Palaverin näytettyä valomerkkiä yhden (?) aikoihin lähdimme etsimään seuraavaa halpaa istuskelupaikkaa (koska ei takuulla makseta kalliista paikasta, jossa ei voi keskustella normaalisti, vaan mieluummin vaikka ”maksetaan siitä, että saadaan keskustella normaalisti”). Public Corner tuntui vastaavan kriteerejämme, joten valloitimme sen hämyisen nurkkapöydän. Päädyimme pelaamaan mukanani rahtaamaa Imagoa (koska sitä oli tosiaan tarkoitus pelata jo kaverin kämpällä, mutta siellä yritys jäi hieman latteaksi) ja se oli varsin kivaa, vaikka en mitalisijoille sijoittunutkaan. Kolmelta suunnistimme kukin koteihimme, minä kaakaolinjalla pysyneen kaverin kyydillä.

Kronologisen fiksusti voinkin mainita seuraavan päivän eli perjantain osalta sen, että heräsin kaikesta huolimatta kohtalaisen fiksuun aikaan (peräti ennen 11??). Illalla suunnistin toiveikkaana lentopalloon, mutta loma oli syönyt pelaajat ja jäljellä oli 7 henkee, joiden joukossa ei ollut kuin yksi vaihtari, eikä sekään kukaan toivomistani. Täten jouduin (huomaa: ei ”pääsin”) toista kertaa koko yliopistoaikana suomalaisten miesten keskelle, jotka ottivat pelin niin tosissaan, että aluksi ei oikeasti edes ollut kivaa. En edes tarkoita, että pelit olisivat olleet epätasaisia tai että he olisivat olleet superhyviä (pari kolme kotikenttäläistäni voittaisi ne mennen tullen) mutta kuitenkin he olivat sen verran hyviä, että tunsin oloni aika huonoksi, edessäolevaksi ja ulkopuoliseksi.  Vaikka olihan intialainenkin ja se yks suomalainen vähän heikompia, mutta silti… Harkitsin jopa lähtöä ennen seiskaa, mutta ihan hyvä kuitenkin että jäin: Jostain joukkueiden vaihdosta eteenpäin mulla oli jopa aika hauskaa, kun pelasin sillä kolmen hengen puolella ja tyypit jotenkin rentoutu ja alko kehua toisiaan. Ja ennen kaikkee minua helpotti valtaisasti se, että aluksi tosi tosikolta vaikuttanut mies muuttukin paljon naureskelevammaks, joka helpotti tosi paljon varsinkin siinä vaiheessa, kun en onnistunu ja lähetin sille anteekspyytävän hymyn ja se vastas siihen. Loppuiltaa kohti alko taas olla tylsempää, mutta kuitenkin tässä vaiheessa voisin sanoo, että ”pääsin” siis tohon lentopalloon. (Mutta ei niiden jutut oo kyllä yhtä hyviä kun muissa porukoissa, missä oon pelannu. En siedä mikkihiirimäistä vaatimattomuutta, jossa sitä vaatimatonta kommenttia jatketaan ja korostetaan niin kauan, että se on itsekehuvaa. Jonkun onnistumisen vois ohittaa aina välillä vaikka ihan vaan riemukkaalla ilmeellä…)

Lauantaina pakkasin ja siivosin ja suuntasin muuttokuormani kanssa puol kolmelta linttiin, jossa vaihteeksi hyvällä tuulella oleva lempikuskini kysyi myhäillen, että kotiinko oot menossa. Eipä siinä oikein muuta voinu kun vastata huvittuneesti joooo (vaikka ois kyl pitäny sanoo että näyttääkö siltä). Selvittyäni tuskaisesti (lahjapussien venyttäessäni käteni tuplamittaan) myös aataminaikuiseen (mutta hyvin toimivaan ja AIKATAULUSSA PYSYNEESEEN) pikkubussiin köröttelin reippaat kaksi ja puoli tuntia kohti kotikylää. Sinne päästyäni suuntasin kämpälle, jossa odottelin kaveriani ja totesin mm. että minun psyka4:n kirja on jossakin muualla kuin missä sen pitäisi olla. Vanhan kaverini tultua puhuimme mm. politiikasta: lisää todisteita siitä, että alan kuulua pikkupikkuhiljaa ryhmään, jonka jäseniä kutsutaan aikuisiksi. Kuitenkin tapaamisemme jäi loppupeleissä varsin lyhyeksi, kun kaverini joutui kiiruhtamaan siskonsa kyytiin. Minä jäin miettimään asioita ja piakkoin isä tulikin hakemaan minua. Tajusin ensi kertaa, että maaseudulla on oikeasti ihan järjettömän pimeää talviaikaan. Mutta ei pakosti sillee pahalla tavalla.

Kotona minua odotti mm. Pikku-Misse (ent. Mölli-Einari, äiti totesikin sen nartuksi), joka valloitti sydämeni ihan täysin. Että voi pieni karvakasa olla niin viihdyttävää ja sydäntä sulattavaa katseltavaa!

Tänään näin kummipoikaani ja pidin sitä sylissäkin (tosin aika vaikeasti, en vain hallitse :<) ja pelasin Imagoa ja Bandua poikien kanssa.

Lisäksi sanon, että olin tällä viikolla huolissani autokoulun kakkosvaiheesta. Se ihan aidosti ja oikeasti ahdistaa minua aivan valtavan paljon melkein joka kerta kun sitä mietin. Mutta onneksi ahdistukseen auttaa jälleen uusi lapsuudessa kaverin luona pelattu peli: http://nintendo8.com/game/159/circus_charlie/

Kappas, näinhän tässä tulikin kaksi sivua täyteen. Kyllä se esseenkin kohdalla onnistuu, aivan varmasti…

(Fontiksi valitsin Tempus Sans ITC:n, sillä onhan tempus opiskelemani aineen termi. Hehhee, olen niin superovela.)

It’s hard to be a yliopisto-opiskelija.

Mietittyäni kauan mistä oikein kertoisin, päätin tarinoida joulukuun tapahtumista. Eli VAARA: Päiväkirjamainen selittävä pitkä teksti.

Ensinnäkin: Minulla on siniset opiskelijahaalarit, olen siis suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Toisin sanoen monikäyttöiset haalarimme saapuivat viimein. Oma haalarini oli tietenkin sittenkin koon liian iso, mutta kuten ystäväiseni äsken sanoi: ”vähän liian isot on sexyt.” Onpahan ainakin enemmän tilaa haalarimerkeille, joita rakastan suuresti. Mikä voisi olla hienompaa kuin julistaa olevansa humanisti tai kielipoliisi? Ei mikään! Haalarimerkit ovat nerokkaita. Sitä paitsi on mahdollista, että minunkin suunnittelemani haalarimerkki ”toteutuu”. Siinä tapauksessa teen valmiin haalarimerkin viereen kuvan siitä, millainen kyseinen idea oli minun päässäni (suloisempi ja herttaisempi). Tussi ja haalari kohtaavat muuallakin haalarissa, sillä minun täytyy ehdottomasti kuuluttaa olevani savolainen.

Joulukuun alussa myös 3. ja 4. periodin kursseille ilmoittautuminen alkoi. On edelleen hitusen vaikea sumplia lukujärjestystä fiksuksi, haalia tarpeeksi opintopisteitä, muistaa ottaa mukaan kaikki pakolliset kurssit ja yrittää vielä ujuttautua luennoille, joilla olisi muutama kaverikin. Joka tapauksessa ensi vuonna minua odottavat todennäköisesti ainakin lauseoppi I, suomen murteet ja muu puhekieli, suomalaisen kirjallisuuden klassikot (Lempiopettajani johtamasta kurssista tulee varmasti viihdyttävä. Toivottavasti opinkin jotain.), semantiikka ja kielenhuolto ja mahdollisesti myös ÄMO (äänne- ja muoto-oppi siis) II. + sanoisinko todennäköisesti myös ÄMO I tentin uusinta. Ei nääs tänään mennyt segmentointi, tavupainot, käsitteenmäärittelyt ja sanavartalojutut ihan putkeen (sen sijaan osasin sanoa jotain erottavista artikulatorisista piirteistä tai jostain vastaavasta). Syy saattoi kukaties ehkä kenties mahdollisesti a) viikonlopun laiskuudessa b) maanantaina ja tiistaina olleista lakkiaisista c) eilisistä pikkujouluista. 

Tosiaan, palataanpa ajassa taaksepäin. Mm. siirtynyt tentti mahdollisti menoni parin lukiokaverini lakkiaisiin. Perjantaiksi menin kotiin ja pelasin lentopalloa kotipuolen porukassa. Pelaajia oli käsittämättömän vähän (4 vs. 4?), mutta oli ihan mukavaa, tein muutaman lyönninkin (tuon sanan ympärille kuusuisi ehdottomasti lainausmerkit...). Tosin hämmennyin nähdessäni vanhan kaverini piiiiitkästä aikaa pelaamassa. Toisaalta en pistäisi pahakseni, vaikka tuttuja menneisyydestä näkisi useamminkin.Mutta oli se silti yllättävää!

Maanantaina siskoni kyyditsi minut rakkaan lukioni eteen, josta yritin sitten paniikissa soitella ihmisille, että saisin sopimuksen mukaisesti heitettyä tavarani heidän autoonsa. No eihän minulle edes suvaittu (ehditty) vastata, ja harkitsin jo kolmannelle (hieman etäisemmäksi jääneelle) tutulleni soittamista, jonka numeron olin saanut edellisenä päivänä, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta päätin marssia lukiorakennukseen sisälle bongailemaan tuttujani. Tuttuja naamoja näkyi hiiirmuisesti ja tuli höperö olo kun tajusin laittavani takkini automaattisesti siihen samaan naulaan kuin aina ennenkin. Etsimiäni henkilöitä en kuitenkaan nähnyt, mutta entinen äidinkielen opettajani putkahti auditoriosta eteeni ja kysäisi, mitä minulle kuuluu. Vastasin, että hyvää, mutta että minun pitäisi saada tavarani jonnekin. No, tämä hieno lukioaikainen (kovasti harmaantunut) opastajani tarjosi luokkaansa tavaroiden säilytyspaikaksi, ja suostuin tarjoukseen ilomielin. Tietokoneen sisältävää reppua, kun ei mielellään jätä ihan minne sattuu. Hitusen kyllä loukkaannuin, kun hän kysyi, että monettako vuotta opiskelen YLIOPISTOSSA (ei siis yläasteella kuten äsken epähuomiossa kirjoitin :'''D Kiitos neiti T, kun ilmoitit asiasta...): hei halooo, olen viime kevään ylioppilas. Törmäsin myöhemmin myös rakkaaseen psykologian opettajaani, joka kysyi, että matematiikkaakos minä opiskelen. Silloin aiemminmainittu opettaja hyökkäsi luokastaan ja huikkasi että ”on sitä kuule tärkeämpiäkin aineita kuin matematiikka, kerros!” Ja kun tunnustin alani, oli psykan opettaja että kyllähän minä sen tiesin.(Olen tyytymätön tähän selityksen epäselvyyteen. Pitäisi osata karsia juttuja pois).

Itse juhlasalissa meinasin herkistyä, kun siellä ne minun naiseni napottivat ja rehtori puhui tuttuakin tutummalla äänellään. Musiikkiesityksetkin olivat varsin onnistuneita. Juhlan jälkeen riensin eteen halailemaan ystäviäni, ja sitten ystäviä (yllättäviäkin) tuli lisää näköpiiriin, ja se oli kiva fiilis ^^ ♥

Maanantai meni ensimmäistä ystävää juhliessa ja illalla suosittiin suomalaista ja katsottiin sekä Rare exports että Napapiirin sankarit. Napapiirin sankareissa sydämeni suli päähenkilöille: Samassa leffassa Jasper Pääkkönen (ensirakkauteni Saku Salinina joskus vuonna 0), ihana Jussi Vatanen, herttaisen yksinkertaista esittävä Timo Lavikainen ja syötävän suloinen Kari Ketonen (no okei, sen tuo rooli on aika inha, mutta kattokaa sitä miestä Vedetään hatusta -sarjan ekalla kaudella! ♥_♥). Ja se murre! Hyväksyn miehikseni vaihtareiden ja jääkiekkoilijoiden lisäksi tällä hetkellä myös lapin murretta puhuvat heput. Aamulla heräsimme joidenkin ystäväni sukulaisten kälätykseen, tuntui, ettei myöhään valvominen ehkä sittenkään ollut niin hyvä idea...

Tiistaina (joka oli muuten rakkaan isänmaamme itsenäisyyspäivä!) suunnistimme toisiin lakkiaisiin, missä istuksimme ja kirjoitimme vieraskirjaan kauniin tekstin. Totesin jälleen kerran kahden päivän jälkeen olevani maa-il-man huo-noin tutustumaan kavereideni kavereihin. He eivät vain pidä minusta. Sen sijaan 2. vierailupaikassa jotain juttelin kaverini keski-ikäiselle(?) sukulaismiehelle, joka kertoi myyvänsä huonekaluja. Olen ehdottomasti syntynyt väärälle vuosikymmenelle, ikäiseni eivät vain halua tutustua minuun, HMHPH.

Tiistai-iltana ystäväni heitti minut naapurikylään, josta minun piti lähteä erään lukioaikaisen kaverini kyytiin. Matkan varrelta poimittiin kyytiin myös toinen inttipoika, ja niitä kahta kuunnellessani en kyllä tajunnut niiden puheesta mitään. Sotilasslangia... Sääli, että etteivät kuitenkaan loppupeleissä olleet kovin puheliaita, ihan noin opiskelumielessä olisin mielelläni kuunnellut herrojen puolessa vuodessa laajentunutta sanavarastoa. Matkustamisen takia missasin siis linnanjuhlat ja täten myös komeat juhlavieraat juhlapuvuissaan :(

Eilen sen sijaan oli pikkujoulut. Pukukoodin mukaisesti pukeuduin punaiseen ylipukeutumisen uhallakin: hiimailin juhlapaikalla kirkkaanpunaisessa mekossa, tummanpunaisessa flanellipaidassa, tonttulakissa, villasukissa ja mustissa sukkahousuissa. Mekkoni keräsi jonkin verran kehuja juhlapaikalla, jeijj. Olinkin paikan päällä varsin touhukas, ja liitelin koristelemassa paikkaa muiden ryhmäläisteni kanssa juhlakuntoon. Harmittelin alani naisvaltaisuutta, mutta oli paikalle muutama poikakin eksynyt... tosin heistäkin suurin osa luonnollisesti varattuja. Juttelin ensimmäistä kertaa edes jotain vähän enemmän eräälle luokkalaiselleni hepulle, mikä oli kai hyvä. On kivaa, jos on jutteluväleissä.

Pikkujoulut meni aika hyvin: koristelut, ruoka ja ohjelma onnistuivat. Piirileikit olivat ihan hauskoja (tosin olin samassa kohti piiriä koko ajan, koska olen nuori, pienijalkainen ja nimeni alkaa A:lla), lahjanavauspeli vaikutti siltä myös ja musiikki sai porukan laulamaan. Vaikka aika sivistyneestihän me juhlittiin. Fukseina jouduttiin jäämään siivoamaan paikka, mutta siitäkin taidettiin selvitä, kun aamulla ei ollut tullut valitusta ja laskua perässä. Sen sijaan aamulla oli se tentti. Tai no aamulla ja aamulla, klo 12, mutta kuitenkin. En ole eläissäni jättänyt noin täysin lukematta tenttiin tai kokeeseen, ja nyt odotan kauhulla tuloksia. Kaikeksi onneksi en ollut ainut osaamaton, tentin jälkeinen keskustelu luentosalin ulkopuolella oli varsin helpottavaa kuultavaa. Tammikuun uusinnat odottavat, vaikka se läpällä menisikin läpi, niin enköhän yritä saada numeroa nousemaan, jos sieltä 1 tulee (vaikka hylsy on kyllä edelleen todennäköinen).

Hmm, vielä olisi kerrottavaa joululahjojen ostamisesta ja unista. Ehkäpä ne on parempi jättää seuraavaan kertaan? Nyt alkaa jo uuvuttaa tämä kirjoittaminen enkä taaskaan ole tyytyväinen tekstiini saatikka sitten fonttivalintaan : <

Kaikesta huolimatta totean: Loppujen lopuksi it’s good to be a yliopisto-opiskelija ^^

p.s. alle 1 päivä huomiseen lentopalloon (jos nyt sinne pääsen, luvassahan on myös kaverin synttärit)

16 päivää jouluaattoon

145 päivää vappuun, haalarikansan luvattuun juhlaan.

148 mm kisojen alkuun

155 siihen että pääsen itse katsomaan MM-peliä paikan päältä

pps. en takaa laskinko päivät oikein

Päivä ilman sotaa ♥

Minun oli tarkoitus kirjoittaa jostain aivan muusta (jostain angstisemmasta), mutta mieleni muuttui. 

Löysin muutama päivä sitten antikvaarisesta kirjakaupasta Päivä ilman sotaa (Joyeux Noël) -elokuvan neljän euron hintaan. Osoitin dvd:tä riemuissani ja hihkuin ystävälleni, että tämän minä ostan. Olen nähnyt kyseisen elokuvan pariin otteeseen, ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten. Rakastuin siihen siinä määrin, että olen yksi sen 11 081:stä facebooktykkääjästä. Kuten tykkääjäluvusta huomaatte, elokuva ei ole jostain syystä kovinkaan tunnettu tai pidetty yleisesti, sillä esimerkiksi Speden Pikkupojilla on enemmän tykkääjiä (eipä siinä, sekin on oikein mainio!). Siitä huolimatta Päivä ilman sotaa on upea ja ajatuksiaherättävä. 

Minulla oli tänään vapaapäivä, ja nukuttuani viikon aikana kertyneet univelat pois ja selailtuani hetken luentomuistiinpanoja ensi viikon tenttiä varten, päätin kääriytyä somaan vaaleanpuna-valkoiseen shaaliini ja keskittyä katsomaan vuoden ensimmäistä jouluelokuvaa. Päivä ilman sotaa kertoo saksalaisten, skotlantilaisten ja ranskalaisten tulitauosta 24.12.1914 ensimmäisen maailmansodan aikana. Herkkänä ihmisenä taisin kyynelehtiä ja ennen kuin 15 minuuttia oli kulunut (en muista miksi, luultavasti sen tähden, että muistin miten se tulee jatkumaan), eikä valtaisa tunneryöppy kadonnut, vaikka leffahetkeni katkesi kahteen otteeseen eri ystävieni soittaessa minulle (ihan hyviin kohtiin soittivat :D).

Elokuva on sodanvastainen ja kaunis, ja se paranee joka katselukerralla (ainakin minun kohdallani, koska pikkuhiljaa alan muistaa millaisissa asuissa minkäkin maan sotilaat ovat, ja se helpottaa elokuvan ymmärtämistä). Ensimmäiset 90 minuuttia se saa itkemään siksi, että on niin ihanaa, kun sodassa olevat ihmiset tekevät sovintoa. Seuraavat 20 minuuttia se itkettää siksi, että sota ei hyväksy veljeilyä vihollisen kanssa. En osaa selittää tunnetta ja ajatuksia, mitä se minussa herätti. Minun on vain pakko mainostaa sitä, muistuttaa itsellenikin, että 4 euroani ei todellakaan mennyt hukkaan, ja säälittävän pieni elokuvakokoelmani sisältää nyt jotakin, jonka katsomisesta voin tehdä jouluisen perinteen The Joulukalenterin tapaan.

Päivä ilman sotaa saa muistuttaa minua siitä, miten mahtavaa rauha on. Se saa muistuttaa minua siitä, että ihmiset ovat samanlaisia joka puolella maailmaa. Vaikka yleensä en ota kantaa uskonnollisiin kysymyksiin, niin voin sanoa, että elokuva muistuttaa myös siitä, kuinka typerästi uskontoa voidaan käyttää väärin. Skotlantilainen pastori (? tai kuka se heppu ikinä olikaan, joka piti sen jumalanpalveluksen rintamalla jouluaattona) oli lähinpänä sitä käsitystä, millaista uskonnon minusta pitäisi olla. Ei niinkään syy sotaan, vaan syy rauhaan. Lisäksi elokuva saa muistuttaa minua olemaan hyvä muille ihmisille, rakastamaan heitä.

Minä en voi kokea mitään samanlaista, kuin sotilaan kokivat tuolloin lähes sata vuotta sitten. Lähin kokemukseni lienee Omeglessa käymäni keskustelut esimerkiksi ruotsalaisen ja venäläisen kanssa, jopa siinä voi kokea jonkinlaista yhteyttä, oli se nettimaailmassa sitten miten teeskenneltyä tahansa. Lisäksi aion mennä (ja pääsen pitkästä aikaa) taas tänään opiskelupaikkakuntani lentopalloon hymyilemään vaihtareille :)

p.s. Minun piti julkaista tämä jo aikaisemmin. Tosin heti tuon lentopallojutun kirjoitettuani tajusin, että minulla on kymmenen minuuttia aikaa ennen bussiin kipittämistä ja en ollu edes syönyt mitään saatikka tehnyt jotain ulkonäköni eteen. Joten söin lihapullan, pesin hampaat, nappasin suklaata laukkuun samaan aikaan kun söin leipää ja yritin etsiä pelikenkiäni ja tyhjentää laukusta turhat tavarat. Hiukset jäi sotkuun, mutta lentopalloon ehdin :) Pelaajia ei ollut paljon, mutta jakauduttiin silti kahdelle verkolle. Ja jossain määrin pyrin kommunikoimaankin niille vaihtareille huonosta kielitaidosta huolimatta. Japanilaisen  (?) edelliseltä kerralta tutun naisen kanssa pomputtelin pelin aluksi (ja hän sanoi moikanneensa minua yliopistolla, mutta minä en ollut nähnyt :( ) ja sitten myöhemmin semmoisen suloisen tshekkiläisen miehen kanssa ^^ Muita ilon aiheita tältä viikolta olivat mm. tortillailta ja Hesessä istuminen kavereiden kanssa. Taisi tulla vähän naurettua siellä... ja jouluostoksien tekeminen oli myös mukavaa!


Haluaisin kirjoittaa tähän jonkun katkelman muistaakseni Anja Kaurasen Syysprinssistä, mutta koska kyseistä pätkää en löydä, joudun tyytymään näihin sota-aiheisiin sitaatteihin:

"Fighting for peace is like screwing for virginity."― George Carlin
"Dad, how do soldiers killing each other solve the world's problems?"― Bill Watterson, Calvin and Hobbes: Sunday Pages 1985-1995

Rules for Happiness

Olen miettinyt onnellisuutta jo vuosia. Mitä se on? Mistä se tulee ja mikä sen aiheuttaa? Voiko ihminen itse vaikuttaa onnellisuuteensa ja missä määrin? Kuka on ja kuka voi olla onnellinen? Mistä masennus johtuu?

Pohdintani alkoivat aikoinaan ehkä siitä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että lähes ainoa elämältäni haluama asia on onnellisuus (Lisäksi kasvatuksellisista, arvomaailmallisista tai joistakin vastaavista syistä haluan YRITTÄÄ olla myös hyvä ihminen, mutta se nyt ei liity tähän aiheeseen). Onnellisuus elämän tarkoituksena ei ole vieras muillekaan. Niin missit, tv-persoonat kuin ihan tavalliset lapsetkin saattavat sanoa, että haluavat elämässään olla vain onnellisia. Vastaus on sinällään nerokkaan laaja, sillä useimpien mielikuvissa se sisältää hyvän työn, rahaa, onnellisen parisuhteen jne. jne.

Tästä yhteisestä tavoitteesta huolimatta maailmassa tuntuu olevan valtava määrä onnettomia ihmisiä. Varsinaiseen masennukseen minun ei pitäisi ottaa kantaa, koska en ole asiaan perehtynyt. Silti myös masennuksen syyt mietityttävät minua. Entä miksi myös sellaiset ihmiset, joilla kaikki pitäisi periaatteessa olla hyvin, eivät välttämättä ole onnellisia? Ihmiset vetoavat eri asioihin. Joillekin apeaa mieltä aiheuttaa jo pienet asiat, kuten masentava sää. Filosofisempi näkökulma on heillä, jotka sanovat, että ainainen onnellisuuden tavoittelu estää aidon onnellisuuden. Myös geeneihin ollaan vedottu: Kaikilla on tietty oma onnellisuustaso, josta heilutaan sitten puoleen tai toiseen., mutta joka ei koskaan muutu täysin erilaiseksi. Esimerkki taisi mennä niin, että jos ihminen on nyrpeä, ei lottovoittokaan toisi kestävää onnellisuutta,vaan hän olisi lopulta tyytymätön ja nyrpeä lottovoittaja. Sen sijaan jos ihmisen perusonnellisuustaso on korkeampi, hän vakavan onnettomuuden jälkeen on sitten onnellinen (tai hilpeä, tai mikähän nyt voisikaan olla sopiva sana) ihminen pyörätuolissa. Onnellisuutta on pulmallista metsästää. Kauneus ja rikkaus eivät takaa sitä, eikä muutakaan yhtä onnellisuutta tuovaa piirrettä voida löytää.

Minusta eräs onnellisuuden (tai ennemminkin onnettomuuden) yksi alalaji on "sitten kun" -onnellisuus. Se on kavala tila, jossa ollaan onnellisia sitten kun löydetään poikaystävä tai laihdutaan 5 kg tai saadaan se unelmien mekko tai päästään taas Espanjaan lomalle... Vain harvoin ollaan onnellisia nyt. Toinen onnellisuuden vaikeuttaja on tyytymättömyys itseen tai johonkin muuhun. Asiat, joille ei voi mitään, pitää hyväksyä, ja niille joille voi tehdä jotain, pitää tehdä jotain, jos siltä tuntuu. Pelkkä paikallaan olo ja asioiden murehtiminen ei riitä, se ei edistä mitään. 

Tai ehkä "vika" onkin onnellisissa ihmisissä; he eivät tiedä todellisuudesta mitään, eivät ole kohdanneet sitä.  Jos näin on, niin mieluummin sitten olen kohtaamatta todellisuutta ja jään elämään omaan pieneen kuplaani. 

Edellisessä tekstissäni mainitsin mahdollisuuden, että ihmisten onnellisuuskäsitys on vääristynyt ja epärealistinen elokuvien, kirjallisuuden ja facebookin tyrkyttämien kärjistettyjen tarinoiden takia. Todellisen elämän onnen aiheista ei osata nauttia, onnea ei mielletä onneksi, kun etsitään koko ajan jotain suurempaa.

Facebookissa pienten asioiden ylistys toi kuitenkin mukanaan yllättävän monta tykkäystä ja kommenttejakin. Yksi niistä kuului suurinpiirtein seuraavasti: ”Joskus mietin, miksi se on niin ärsyttävää sanoa tulevansa onnelliseksi pienistä asioista. Eikö sitten muka ole mitään parempaa, ja siihenkö pitäisi tyytyä? Sitten tajusin, että silloinhaan ollaan vainn ollaan onnellisia pienistä asioista isojen asioiden _lisäksi_, ei niiden sijaan." Nimenomaan. Kyse ei ole missään nimessä siitä, että ei olisi olemassa mitään parempaa, tai että pitäisi tyytyä niihin pieniin asioihin tavoittelematta mitään suurempaa. Kyse on siitä, että ollaan isojen asioiden lisäksi onnellisia niistä pienistä asioista. Isot asiat tuottavat sitten enemmän iloa, mutta kyllä pienetkin jutut voivat olla onnellisuuden tuojia. Esimerkiksi minulla ei vain kertakaikkisesti riittäisi energia siihen, että joutuisin odottamaan seuraavaaa isoa juttua tunteakseni taas onnellisuutta.

Olen pienten asioiden rakastaja. Pyrin kuitenkin siihen, että en kuuluta asiaa liikaa, koska monet tosiaan eivät siedä moista. "Eniten vituttaa kaikki" -kirja on huomattavasti suositumpi (eikä muuten edes ole yhtään hullumpi teos, kyllä se tehtävänsä mukaisesti naurattaa) kuin "100 pientä onnen aihetta". Ja kun en itse hiljaa ollessani juuri mitään menetäkään, niin mikäs siinä. Väitän kuitenkin, että olen löytänyt oman onnellisuuteni avaimen (vaikka se pirulainen meinaa hukkua aina jonnekin) juuri pienistä asioista. Oletaanpa esimerkki: Jos henkilö A pystyy olemaan onnellisempi pienistä asioista, kuin henkilö B on isoista asioista, ja jos elämässä pyritään onnellisuuteen, niin eikö juuri A:lla mene silloin hyvin? Pyrin olemaan henkilö A. Onnellisuuden lisäämiseen voi siis riittää se, että oppii löytämään elämästään ne pienetkin ilot, joita usein pitää itsestäänselvyyksinä.

Tästä syystä uskon ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan onnellissuuteensa. Uskon asenteenmuutoksen voimaan, koska omalla kohdallani se toimi. Uskon Abraham Lincolnin sanoihin "People are just as happy as they make up their minds to be." Juteltuani useaan otteeseen enemmän tai vähemmän masentuneiden ystävieni ja tuttavieni kanssa, olen kuitenkin todennut, ettei se toimi kaikilla. Jos kyseinen ajatustapa on sitten täysin huuhaata, täytynee minun olla kiitollisempi geeneistäni ja elämänkatsomuksesta, jonka olen omaksunut jostakin.

Ympärillä olevien ihmisten julmuus onkin sitten eri asia. On vaikeaa olla onnellinen, jos elämään kuuluu ihmisiä, jotka tietoisesti tai tiedostamatta satuttavat koko ajan. Jos onnellisuus on yhteinen tavoitteemme, miksi emme voisi myös pyrkiä saavuttamaan sen yhdessä? Netistä bongasin Zig Ziglarin lauseen: "Be helpful. When you see a person without a smile, give him yours." 

Tietenkin asia on myös niin, ettei kukaan voi olla koko ajan onnellinen. Toisaalta ei kukaan ole alunperinkään luvannut, että elämästä selviäisi helpolla. Jatkuvaa onnellisuutta on mahdotonta tavoittaa. Elämään kuuluu kokonainen skaala tunteita. Mutta aina kun olet surullinen yhden minuutin ajan, menetät 60 onnellisuta sekuntia (tämäkään ei ole oma ajatukseni, vaan netistä kopioitu).

Onnellisuutta voi yrittää ammentaa jostakin, mutta sen epätoivoinen etsiminen, ei ole hyväksi. Itse olen hakenut voimaa niin sitaateista (netti pursuilee nerokkaita sellaisia), listoista (rakastan listoja, ne tekevät asiat selkeiksi :D Olen kirjoittanut Valittujen Palojen (?) ohjeiden mukaan ylös pieniä ja isoja kivoja asioita. Olen menossa 234. asiassa, enkä edes ole viime aikoina pitänyt sitä ajan tasalla. Lisäksi olen listannut asioita, joita haluan tehdä elämässäni, sillä unelmat ovat tärkeitä) sekä tietysti perheestä ja ystävistä. En voi kiistää heidän osuuttaan. Lopuksi kuitenkin vielä yksi sitaatti, joka kertoo, mitkä asiat riittävät:

"Rules for Happiness:
Something to do,
someone to love,
something to hope for."

 P.s. Ja nyt kun on tunteista puhetta, niin toissapäivänä, eilen ja tänään olen pitkästä aikaa kokenut voimakasta ärtymystä, jopa vihaa. Tosin se on sammumassa. Tänään koin myös pienoista pelkoa (kiitos ylivilkkaan mielikuvitukseni) ja liikutusta (katoin kaverin kanssa The Ugly Truthin ja eihän semmosen kauniin rakkaustarinan päätteeks voi olla olematta sillee "awwww". Tosin samaan aikaan koin myös riittämättömyyden tunteita. Äh. Tämä kuulostaa niin typerältä... joten siirrytäänpä sitten päivän aikana oppimiini asioihin. Niitä on ehkä yksi: tutustuin bovarismin käsitteeseen (juurikin Rouva Bovaryn takia), ja se oli varsin mielenkiintoinen... liittyi juuri jollain tavalla tyytymättömyyteen omaa tavallista elämää kohtaan. Eipä tätä taida voida oppimiseksi sanoa, kun en tuon tarkemmin muista. Pöh. Lienee aika suunnistaa jääkaapin kautta sänkyyn kirjan ääreen.

“A classic is something that everybody wants to have read and nobody wants to read.”

Noniih. Mennäänpä asiaan ja karkotetaan kaikki ne, jotka eivät kestä kirjallisuutta. Otsikko on Mark Twainin sanoista, joiden voin sanoa olevan harvinaisen tosia; olisi niin hienoa, jos voisi sanoa lukeneensa klassikoita, mutta itse luku-urakka... no, 19 ensimmäistä elinvuottani välttelin klassikoiksi kutsuttuja teoksia aika taidokkaasti valiten lukiossakin Sivullisen sijaan Stephen Kingin Carrien ja Beckettin Leikin lopun sijaan jotain aivan muuta. Yliopisto suurena hyväntekijänäni kuitenkin pyrkii täyttämään aukot sivistyksessäni, ja "pakottaa" minut lukemaan muutamia länsimaisen kirjallisuuden klassikoita: Niiden joukossa mm. juurikin Sivullinen ja Leikin loppu. Toki pääsisin nyt helpommalla, jos olisin valinnut muinoin toisin, mutta olen silti sinnikkäästi yrittänyt edetä tässä sivumeressä.

Takana ovat jo Odysseia ja Kuningas Oidipus samoin kuin Danten Helvetti (tiesittekö, että helvetissä on oikeasti aika paljon jäätä!). Olen tutustunut myös Shakespearen Hamletiin ja Molièren Tartuffeen, mutta Gulliverin retkissä ja Nuoren Wertherin kärsimyksissä aikataulutukseni petti pahasti (hädin tuskin aloitin niitä), mikä harmitti vähän ainakin jälkimmäisen teoksen kohdalla, kun kuulin millaisen itsemurhainnon se oli aikoinaan lukijoissaan aiheuttanut. Voiko teksti todella onnistua olemaan niin voimakas? No, joka tapauksessa korvauksena osaan aika hyvin kertoa naiskuvasta Baudelairen Pahan kukkia -runoelmassa, että onhan sekin jotain.

Viimeisin lukemani klassikko on Rouva Bovary ja nyt on menossa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Ennakko-oletuksenahan minulla oli se, että kyseisen venäläisen klassikon kohdalla "on rikos, että se on kirjoitettu ja rangaistus, että sen joutuu lukemaan", mutta johtuen mahdollisesti tästä pahimmasta mahdollisesta odotushorisontista (mahdanko käyttää termejä oikein...), kirja on ollut positiivinen yllätys, eikä siten aivan niin kamala kuin odotin. Olen kuullut paljon kommentteja teoksen psykologisesta ahdistavuudesta, ja luettuani eilen kirjaa eteenpäin (viimein ohitin kohdan, missä minun piti olla jo tiistaina... onneksi on vielä yli viikko aikaa lukea kiitos opettajan sairastumisen), aloin ymmärtää tuollaisen mielipiteen omaavia ihmisiä. Saas nähdä kasvaako vai laantuuko olotila pitemmälle lukiessa.

Seuraavaksi kuitenkin niitä itselleni lupaamiani tekstikatkelmia. Rouva Bovarysta (Flaubert, Gustave 1984, suom. Eino Palola) merkitsin seuraavat kaksi kohtaa: 

 "Mutta uuden elämäntavan outous, tai ehkäpä tuon miehen läsnäolon aiheuttama kiihotus, oli riittänyt saamaan hänet uskomaan, että hänellä oli nyt käsillään tuo ihmeellinen tunne, joka tähän saakka oli liidellyt runollisten taivaiden loistossa kuin runosiipinen lintu. Mutta nyt hän ei taas voinut uskoa, että tämä tyyni elämä olisi hänen uneksimaansa onnea." (42)

Ylläolevasta pätkästä (anteeksi katkelmasta) sen verran, että se sai minut pohtimaan miten vääristynyt kirjallisuuden ja elokuvien tarjoama käsitys todellisuudesta on. Nostattavatko ne lukijoidensa ja katsojiensa käsityksen esimerkiksi onnellisuudesta samanlaiselle epärealistiselle tasolle, kuin vuosia puhuttaneet kauneusihanteet? Voimmeko todella syyttää Disney-leffoja ym. liian korkeista odotuksistamme miesten ja onnen suhteen? Tuleeko meistä liian vaativia? Toisaalta on pakko mainita, että samaa vääristymistä tarjoaa myös ah-niin-rakas facebook: sahaan pääni irti ja syötän sen seuraavalle, jonka neljä perättäistä tilapäivitystä koskevat sitä, miten ihana se kultsipuppeli onkaan ja minne päin maailmaa seuraavaksi reissataankaan.

 "Eikö tuo yleisen mielipiteen salaliitto nostata teitä kapinaan? Onko maailmassa mitään tunnetta, jota se ei tuomitse? Jaloimpia vaistoja, puhtainta myötämielisyyttä vainotaan ja herjataan, ja jos kaksi sieluparkaa tapaa toisensa, tehdään kaikki niiden liittymistä vastaan. Ne koettavat kuitenkin pyrkiä yhteen, ne räpyttävät siipiään, ne kutsuvat toisiaan. Se on yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin, kuuden kuukauden, kymmenen vuoden kuluttua ne yhtyvät, rakastavat toisiaan, koska kohtalo vaatii sitä ja koska he ovat syntyneet toinen toisiaan vasten." (148-149)

Oli miten oli, joskus on ihan kiva elää omassa pienessä onnellisuuskuplassa ja uskoa samaan kohtalon määräämään, ikuiseen, kuolemattomaan ja selkeään rakkauteen, jolla Rodoplhe yrittää hurmata Emmaa yllä olevassa tekstissä.

Eilinen meni muuten ihan kivasti. Päivän ilonaiheina oli mm:
1. Puolituntinen puhelu aamulla vanhan ystävän kanssa. Oli mukava kuulla kuulumisia. Mahdollisesti sitäkin suurempaa iloa tuotti kuitenkin se, että lähetin samaiselle tyypille 20 valokuvaa, joista 19 oli otettu abivuonna. Ne tuottivat varsin paljon iloa meille molemmille.
2. Omar-karkit <3
3. Illanistujaiset (tein siis valinnan ja kävelin kaupan kautta pohjoiseen päin). Tuli kuuden tunnin aikana syötyä, sanottua ja kuunneltua paljon "minä olen joskus/minä en ole ikinä" -lauseita ja pelattua Talent-peliä.
4. Keinuminen kaverin kanssa. Oli hirmu kivaa kävellä pimeessä kotiin, selittää kaikkea sekavaa ja lopulta keinua keinulaudalla taloyhtiön pihalla :) Eipähän enää tarvii kattoo haikeana kun lapset leikkii siinä, mutta eipä toisaalta ole oikeutta olla närkästynyt siitä, että pieni nuorisoporukka puhuu ja kiljuu siinä kovaan ääneen keskellä yötä. Kiljasin nimittäin itsekin kerran.
5. Ainiin! Tämä nyt ei liity eiliseen, mutta toissapäivänä tai joskus yksi lentopalloa pelaavista vaihtaritytöistä tunnisti minut yliopiston ruokalassa, ja moikkasi. Tuli hyvä mieli, jee.

Touhukkuuteni muuten jatkuu. Nyt tekisi mieli askarrella jotain hienoa, mutta materiaalipulan takia aion vain tehdä esitelmää modernismista ja lukea Dostojevskia. Klo 17:00 aion laittaa nettiradion päälle ja jännittää ottelua Suomi-Tshekki. Sounds like a plan.

P.s. "Isänpäivän kunniaksi Elisa Viihteen ja kaapeli-tv:n asiakkaille: Karjala-turnaus ja muuta CANAL+:n huippu-urheilua maksutta!" Voi mikä riemu syntyikään, kun kirjoittaja sai tietää tään...! En menettänyt kuin n. 10 minuuttia ensimmäistä erää (johon toki sisältyi siis yksi maali), mutta oli kyllä sellaista katseltavaa että huh huijjaa, ei olisi radio riittänyt alkuunkaan! Todella kaunista, todella hallittua... 4-0 Suomen hyväksi. Tosin pitää muistaa pysyä kaukana kaikista jääkiekon halveksujista, en kertakaikkisesti voi riskeerata tuota onnen huumaa sen takia, että jotkut saisivat näkättää minulle mielipiteitään (joihin heillä toki on oikeus). Palaan aiheeseen luultavasti myöhemmin, jos aihetta on.

The ensimmäinen teksti, joka pohjustaa kaikkea.

Tiedän sen jo nyt, ettei minusta ole oikeasti blogin pitäjäksi. Satun vain nyt olemaan sen saman touhukkuuden vallassa, joka pakottaa minut tekemään kolmea Ifolor-kuvakirjaa samaan aikaan (no hei, yksi on jo melkein valmis! …tosin opintotukeni ei riitä sen tilaamiseen), suunnittelemaan koko kirjaston lainaamista tyhjäksi (valitettavasti kirjallisuusmakuni ei juurikaan auta minua opinnoissani), kiertämään Sokkarin alakertaa yhä uudestaan katsomassa että tämäpä-vasta-olisi-kiva-lahja-sille-ja-sille (ja tämä minulle ja tämäkin ja tämä… edelleen opintotuen määrä rajoittaa ostosreissuni pitkälti katseluun), harkitsemaan niin leffa-, tortilla- kuin lautapeli-illankin järjestämistä ja miettimään miten ihmeessä voisin olla samaan aikaan kyyläämässä komeita vaihtarimiehiä lentopallossa ja viettämässä aikaa kaverin illanistujaisissa (wohoo, kerrankin tässäkin kaupunginosassa on jotain). Luultavasti kyllästyn parin päivän, viikon tai viimeistään parin kuukauden päästä tämän kirjoittamiseen.

Sitä paitsi tämän alan opiskelijana minua turhauttaa suunnattomasti julkaista ala-arvoisen huonoja ja tylsiä juttuja, mutta ei minulla ole aikaa kirjoittaa laadukastakaan tekstiä. Ylipäätään tämä on kirjoitettu aika pitkälti omaksi ilokseni ja hyödykseni. Kunnianhimoisena tavoitteenani kun on mm. kirjoittaa tänne ylös ne asiat, mitä eri kirjat minulle tarjoavat (ah, kuinka rakastankaan sitaatteja jotka osuvat omaan elämään tai saavat muuten vain ajattelemaan), mitä olen ehkä kenties oppinut minäkin päivänä ja mitä minun pienessä elämässäni ja päässäni oikein tapahtuu. Tai no, hmhph, yritän olla tekemättä tästä päiväkirjaa, koska päiväkirja on sitten erikseen. Kaikesta huolimatta suosittelen kaikkia ystäviäni vain seuraamaan facebookiani, sinne minä kuitenkin päivitän huomioitani fiksummin. Lisäksi varoitan, etten ehkä tarkoita kaikkea mitä sanon. Sysään kaiken vastuun jonkun muun harteille. Kiitos ja anteeksi.