Mielensäpahoittaja

Äghhhhh.
1. Aamu, joka herätessä tuntuu aika mukavalta, tuntuu huonolta pienen hetken kuluttua (näin on käynyt jo kahdesti kolmen päivän sisään)
2.


JA PYH. MÄÄ KUUNTELEN JERRY COTTONIA, ENKÄ JAKSA MUISTELLA ÄSKEN HARMITTANEITA ASIOITA, vaikka niitä olikin aika monta, kun tiskailin kiukuisena (yritin testata uutta ideologiaa ja tiskata silloin, kun ärsyttää jo valmiiksi). Sitä paitsi mun rystyset on viimein palanneet kesäkuntoon! Ne on ihastuttavan pehmeät. Silittelen itse kasvojani niillä, kun ne tuntuu niin mukavilta. Sitä paitsi eilen katselin face-keskusteluista mitä minusta on sanottu laittamalla hakuun nimeni. Se oli hauskaa puuhaa. Nyt meinasin tehdä samaa, mutta menin innoissani liian kauas. Keskusteluihin, joissa mua on lohduteltu eron jälkeen. Gryh.

Lomakesotaa

Kröää! En ole tehnyt tänään kandia ollenkaan. Hain yliopistolta kaikki kirjat tänne, mutta en ole edes avannut kanditiedostoa. Ulkona on mitä ihanin ilma, mutta en ole varsinaisesti siitäkään nauttinut. Olen leikkinyt aikuista. Kävin Kelalla toimittamassa vuokrasopimuksen kopion. Sen jälkeen täytin tuskastuttavan lomakkeen Kelan nettisivuilla ja toisen iljetyksen postin sivuilla. Sain säilytettyä kotikuntani, vaikka en tiedä edelleenkään onko siinä mitään järkeä. Se saattaa olla jopa vähän laitonta. Kävin katkaisemassa edellisen vuokrasopimukseni. Soitin tulevan asuntomme tämänhetkiselle vuokralaiselle (teistä vähintään osa tietää, että se on pieni teko muitten mielestä, mutta mulle se on suuri saavutus!).

Hyvä vain, että olin edes jollain tavalla tosi ahkera. Viime viikolla olin täysin koomassa. Itkuinen ja kiukkuinenkin. En kyennyt tekemään mitään (voiks menkat alkaa aiheuttaa mielialan muutoksia vasta vanhemmalla iällä, vai oliko minusta oikeasti niin karmeaa, kun poikkis oli kaukana poissa?). Viikon saavutus oli se, että sain kissapelissä uuden ennätyksen, joka oli muuten tosi hyvä ^^ Tentissäkin kävin, mutta se oli vaikea. Keksin kaiken päästäni.

En ole ehtinyt kokea yksinäisyyttä, vaikka kaikki ovat poissa kaupungista. Onneksi kohta alkaa Suomen peli. Illaksi sain sovittua tapaamisen erään ystävän kanssa, jonka kanssa ei ole ehditty oikeasti JUTELLA ikiaikoihin kunnolla. Toivottavasti on kivaa :)

Eipä mulla muuta. Tää oli oikeastaan itsekehupostaus, että muistaisin, että pystyn olemaan reipas. Moimoi, muruset! <3

Dymdymdyy

Blogiin kirjoittaminen on melkein onnistunut… eli mulla on viisi miljoonaa keskeneräistä tekstiä. Yhdistelen ne tähän, joten saatte piiitkän tekstin. Tiedossa on muuten suuria uutisia. Kääks.

TEKSTI 1, joskus kuukausi sitten?

Pieni pääni on taas ollut täynnä suuria ajatuksia, joita en saa järjestykseen. Tämänkertainen pohdinta kai koskee sattumia ja kohtaloita, vaikka en tiedä onko kumpiakaan olemassa. Pohdintani lähti liikkeelle torstaina, kun nousin bussiin ja sattumalta kyytiin nousi myös syksyisen matikistin kaveri (http://365auringonnousua.blogspot.fi/2013/10/illalla-iloinen-eika-aamulla-edes-itketa.html). Hän tuli istumaan taakseni ja juttelimme ensimmäistä kertaa kunnolla livenä (ei ole kauaakaan siitä, kun hän viimeksi sattui olemaan yhtä aikaa kanssani bussissa, ja juttelimme koko matkan facessa, vaikka emme olleet silloin edes face-kavereita). Juttelimme kaikenlaista (ja välissä minä ehdin lukea tenttiin ja nukkuakin), ja jossain vaiheessa päädyimme puhumaan i’istämme (hassu taivutusmuoto!). Ikäeroa meillä on kolmivuotisen lukion kannalta juuri ratkaisevasti. Hän totesi tietämäni asian: ”Eli just sillon kun minä lähin, niin sinä tulit sitten syksyllä… eikä me koskaan nähty.” Äänensävyssä oli jotain sellaista, mikä herätti nämä pohdinnat. Voisi kai sanoa, että taas. Olen miettinyt näitä asioita ennenkin.

Kohtalo tai sattuma tai mikä lie (kutsun sitä tästä eteenpäin vain sattumaksi) on voimakas. Joskus tuntuu, että se tahallaan on kurja, ja estää asioita tapahtumasta. Me ihmiset olemme sen edessä voimattomia. Voinko syyttää sattumaa siitä, että en törmännyt aiemmin tuohon mieheen, jonka kotikunta on nykyisin sama kuin omani, ja jolla on mökki vajaan parinkymmenen kilometrin päässä kotipaikastani? En kai. Ennemminkin voin sanoa, että oli todellinen sattuma, että törmäsin juuri häneen opiskelukaupunkini baarissa ja sain tietää, mitä olen menettänyt.

Ei sillä, älkää ottako tätä niin, että haluaisin vaihtaa sitsipoitsun häneen. En halua, en todellakaan. Tuo matikistin kaveri ei sopisi minulle, vaikka bussissa katselinkin hänen silmiään ja mietin nimenomaan näitä jossitteluja. Tsaijai, kun olen yksin ja kotikylällä, en yhtään valittaisi, jos ihan vaan kaverillista seuraa olisi tarjolla siedettävän matkan päässä… Kirjoittipa tyyppi vielä jälkikäteen faceeni viestinkin, jossa ilmoitti, että jos tulisin harjoittelemaan autolla ajamista, niin hän kyllä tarjoaisi kahvit. Se kyllä sitten vaikutti vähän muulta kuin kaverilliselta, vaikka hän parisuhteestani tiesikin. En mennyt, enkä vain siksi, että en päässyt.

Mutta ajatelkaa, miten paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yksi pieni sattuma muuttaa laivan suuntaa, ja laiva saapuu aivan eri määränpäähän kuin ilman sitä. Miettikää, miten eri tavalla oma elämänne olisi voinut kulkea. Miten erilaista minun elämäni voisi olla? Jos en olisikaan joskus aloittanut tiettyjä keskusteluja? Jos olisin poistunut bileiden jälkeen toisesta ovesta? Jos äiti ja isä olisivat tavanneet aiemmin, ja jos minä olisin heidän esikoisensa?  Entä jos olisin törmännyt sitsipoitsun jo kesällä, kun olimme tietämättämme toistemme lähellä kuunnellen Eppuja?

Sattuma ei ole aina huono asia, ei tietenkään. Aivan yhtä hyvin sattuma voi heittää asiat hyvään suuntaan. Tai näin voisi luulla, emmehän me voi tietää, mitä olisi tapahtunut JOS. Ehkä kaikki meneekin hyvin juuri näin… Toisaalta en usko vain kohtaloon, koska uskon ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa tekemisiinsä. Toki on mahdollista, että joku muu tietää ihmisen päätökset jo etukäteen, mutta silti.

[MYÖHEMPI HUOMIO. Tästä lähtee katkonaisuus ja kesken jääneet ajatukset]

Sattuma – mikä ihana tekosyy. Saatat suunnitella jotakin todella kauan ja selittää sen sattumaksi säilyttääksesi salaisuutena sen, että suunnittelit asian.

Ylipäätään ihmisyys on outoa. Vuosikymmenestä toiseen käyttäydymme samoin, sukupolvi sukupolvelta. Jo nuorena tykkäsin ajatella ihmisiä eläiminä. Nisäkäs, jolla on lajille tyypillisiä käyttäytymistapoja. Saatan katsella ihmisten koteja heidän rakentaminaan pesinä.

Ikäkriisi iskee taas. Jotenkin tuntuu, että viime vuonna kasvattamani siivet alkavat taas hapristua, enkä osaakaan lentää. Minun täytyy alkaa taas tavoittelemaan tietoisesti asioita. Olemaan rohkea. Kaikki on hyvin, mutta jotkut asiat olivat viime vuonna paremmin. [MYÖHEMPI HUOMIO. Toisaalta tietyt asiat ovat nyt paremmin, joten jokin tasapaino säilyy :) ]”

TEKSTI 2, viikko sitten.

 Olen yksin omalla kämpälläni. Pitkästä pitkästä aikaa. Jotenkin tämä on kertakaikkisen kamalaa. Toivon, että tämä ei johdu siitä, että en osaisi olla enää yksin. Ei, ei se siitä voi johtua, ennemminkin jostain muusta, otaksun… Kaikki on liian toisin. Mistä muutos johtuu? En tiedä varmaksi. Suomalainen kämppikseni muutti pois viime kuun lopussa, mutta tiedän, ettei muutos johdu siitä, sillä ei täällä ole vielä uutta asukkiakaan. Luulen, että syy epämukavaan olooni on muistoissa. Täällä on paljon erinomaisia, elämääni suuresti vaikuttaneita muistoja, mutta toisaalta ne eivät ole enää muita kuin muistoja. Sisintäni painaa kaipaus, joka ei pääse muualla näin voimakkaasti valloilleen. Voi, silittäkää poskeani viileillä käsillänne ja rauhoitelkaa minua. Lisäksi tämä paikka ei tunnu enää kotoisalta. Siksi muistot tuntuvat sitäkin voimakkaammin menneiltä.

No mutta se siitä. Aion tänään kirjoittaa ahkerasti tätä, käydä kaupassa ja kirjastossa, kirjoittaa esseetä ja ehkä vähän järjestellä paikkojakin. Jos tekeminen meinaa loppua kesken, niin sitten askartelen jotain tai tai tai tai jotain (luultavasti nukun). Sitä paitsi mulla menee elämässäni hyvin. Parisuhde kukoistaa jopa siinä määrin, että lähetimme eilen aikamme kuluksi sitsipoitsun kanssa perheasuntohakemuksen. Mutta SHHHHHHHH siitä ei sitten hiiskuta kellekään, eikä varsinkaan mun porukoille. Tiedän olleeni voimakkaasti yhteen muuttamista vastaan, ja sanoin sitsipojallekin, että en olisi vielä valmis muuttamaan yhteen, mutta oletamme, että hakemuksen käsittely kestää tyyliin ainakin vuoden, ja tarpeen tullen sen voi perua missä vaiheessa tahansa. Pelottavaa kyllä, kuulin hakemuksen lähettämisen jälkeen, että eräs opiskelukaverini oli saanut miehensä kanssa perheasunnon muutamassa kuukaudessa. Ugh! Tosin meidän hakemuksemme ei tainnut olla sitä luokkaa, että sillä saisi kämppää mitenkään järin nopeasti.

Mun piti kirjoittaa jo aiemmin blogiin, mutta sattumia koskeva teksti jäi lopulta kuitenkin puolitiehen. Ehkä kirjoitan sen joskus myöhemmin, kun asia ihmetyttää minua. Tähän loppuun vielä tuttuun tapaan listattuina kivoja ja kurjia juttuja ja ehkä vähän selitystä siitä, miten ne tulivat mieleeni.

Kivoja juttuja:

Koris. Varsinkin nyt kun en murjonut sormiani. Ällistyksen ja räjähtävän riemun fiilis oli ihastuttava, kun olin opiskelijoiden koristapahtumassa ekaa kertaa kentällä ja heitin palloa ekaa kertaa ja se meni koriin niin nätisti kuin vain pystyi. Ah. Myöhemmin sain toisen korin, mutta siihen onnistumiseni sitten jäivät. Hävittiin joka ottelu, mutta voittajafiilis säilyi siitä huolimatta.

Kevätaurinko. JA HIIRENKORVAT. Kevät tulee, tarviiko tätä nyt tän enempää avata?

Haalarimerkit. Olen ommellut niitä taas koko joukon lisää, itse asiassa olen toiminut ompelukokeena sitsipoitsullekin. Hihi. Haalarimerkit on kivoja, varsinkin kun niitä alkaa olla niin paljon, että ne on jo melkein pakosti lähellä toisiaan <3

Haalarinlahkeiden vaihtaminen. Aika hurjaa. Täähän on käytännössä näkyvämpi merkki vakaasta parisuhteesta kuin kihlasormus. En ole paniikissa. Minusta meidän vaihdetut lahkeet on tosi söpöt <3

Kortinpeluu. Ollaan sitsipoitsun kaa löydetty kortit uudelleen. Meillä molemmilla on ollut lukiossa tapana läiskiä korttia, ja nyt ollaan ihastuttu taas espanjalaiseen ja lännen nopeimpaan.

Golfin harjoittelu. Okei, tämä on noloa, mutta oon viime aikoina käynyt aika ahkerasti kentällä ja syyhän on tässäkin selvä, ja syyttävä sormi saa osoittaa sitsipoitsua. Laji on kyllä aivan järkyttävän tuskastuttavan vaikea, sillä en ikinä uskonut, että paikallaan osuvaan palloon olisi noin vaikea osua, mutta toisaalta jotenkin kierolla tavalla laji sopii mulle (ainakin toistaiseksi, kun en ole kyllästynyt). Aivan kuten pienenä pystyin heittelemään tikkaa todella kauan, voisin nyt harjoitella lyöntejä vaikka kuinka kauan. Toistaiseksi sää ei ole hellinyt ja pallokoritkin maksavat, joten intoni on pysynyt kurissa. Pääsen kuitenkin joskus lähiaikoina mahdollisesti kipinäkierrokselle (HUI! Itse kyllä vähän vastustan sitä, että menisin sinne nyt) ja niin typerää kuin se onkin, olen alkanut haaveilla green cardista…

Pois pesty tiskivuori. Siis jopa silloin, kun sen on itse pessyt. On aina hienoa katsoa tiskipöytää, jossa oli paljon tiskejä, mutta ei ole enää.

Hyvin mennyt tentti. En ollut käynyt oikeassa tentissä ikiaikoihin, mutta reilu viikko sitten kävin, ja se meni hyvin! Olin riemastunut, sillä en ole viime aikoina liiemmälti saanut nauttia tunteesta, että hallitsen asian, josta kirjoitan. Aamulla kertaamiani asioita ei kysytty, mutta sattumalta muistin erään toisen asian mielestäni erinomaisesti. Kahteen muuhun kysymysvaihtoehtoon en kyllä olisi osannut sanoa mitään… Tuostakin taidosta saa hurjat 2 opintopistettä.

Sukulaisten näkeminen. Oli kiva käydä pitkästä aikaa Lappeenrannassa katsomassa lätkää ja käydä morjestamassa veljen perhettä. Olisi ollut mukava jäädä pitemmäksikin aikaa! Vaikka alan auttamatta olla hitaampi juoksija kuin veljenpojat, niin mukavaa siellä silti oli!

Hyvin mennyt ”anopin” tapaaminen. Jep, olin rohkea tyttö ja kävin ekaa kertaa ikinä poikaystäväni kotipaikalla. Sisko ei onneksi ollut pelottava, koska hän oli minuakin ujompi ja siksi tulin tavallaan varsin hyvin hänen kanssaan toimeen, ja onneksi anopinkaan näkeminen (lyhyt hetki tosin) ei mennyt pieleen. Mukavan oloinen nainen, tosin aika ahkera. Saa nähdä hyväksyykö hän minua… [MYÖHEMPI HUOMIO: Kävin siellä toistekin ja juttelin enemmän :) ]

Kurjia asioita:

Hyvä, rakas ja juuri tarpeeksi samalla tavalla sekaisin oleva ystäväni muuttaa pois :’(

Sosiaalisten tilanteiden raskaus. Ugh, jotenkin en yhtään jaksaisi jutella kellekään ja sitten kukaan ei jaksa jutella minulle ja sitten koen oloni yksinäiseksi ja en halua jutella ja minulle ei haluta jutella ja…

Tyhmät esseet ei etene.

Kandin pariin on HIRVITTÄVÄN vaikea palata.

Facessa pursuilevat salipäivitykset. Viimeistään arkikuvahaaste suorastaan PAKOTTI kaikki kuvaamaan lenkkitossujaan ja salikenkiään ja jos ei niitä, niin vähintään jotain muuta urheiluvaatettaan. Ja vaikka arkikuvahaaste alkaa kadota, ei vanha päivitystyyli minnekään katoa: saan varmaan jatkossakin lukea, että kuinka valtavan hyvältä kahvakuulatreeni tuntuikaan ja miten tappavaa oli olla kolme päivää käymättä lenkillä. Nyt olen ihan oikeasti alkanut ärsyyntyä kyseisistä päivityksistä ja ensi kertaa ikinä mulle on oikeesti tullu itelleni niistä huono olo. Läskiksihän en voi itseäni väittää vaikka kuinka yrittäisin, mutta alan kokea huonoa omaatuntoa siitä, että minulla on huono kunto.

TEKSTI 3, nyt.

Saatiin sitten hirveän hyvä asuntotarjous TODELLA lyhyessä ajassa. Olisi ollut parempi, jos kämppä olisi ollut surkea ja kaukana ja hirveän kallis, mutta se on kaikkea muuta. Se on niin hyvä, että emme oikein osaa kieltäytyä siitä. Ilmeisesti heitän romukoppaan kaikki ne puheet, joilla olen vakuuttanut, etten koskaan muuta kenenkään kanssa yhteen. Yritimme miettiä asiaa mahdollisimman monelta kannalta ja jossitella tilannetta suuntaan jos toiseenkin, ja näyttää vakaasti siltä, että otamme kämpän. Olen niin vakavissani asian suhteen, että puhuin asiasta jopa äidille ja isälle, vaikka tiesin, etteivät he tilannetta hyväksy (pelotti ihan sikana mennä puhumaan aiheesta, ja kerroin molemmille erikseen, joten jännityskertoja oli kaksi). Äidin mielipide olikin ehdoton EI, mutta isä otti asian yllättävän hyvin:  ”Mikäs siinä, jos siltä tuntuu. Jos tuntuu, että siitä tulee jotain. Jos on kunnollinen ja siivo poika, ettei polta ja räyhää…” Tosin olin päättänyt jo etukäteenkin, että vaikka en saisi heidän hyväksyntäänsä, olisin silti saattanut ottaa kämpän vastaan. Valitettavasti tämä on minun elämäni, ja minulla on oikeus tehdä omat virheeni, jos tämä virhe on (yhteen muuttaminenhan pilaa suhteen kuin suhteen… mutta haluan muutenkin pois tästä solusta ja ongelmia ei pitäisi olla, ellei meille nyt ihan karmean ruma ja riitaisa ero tulisi. Emme taida olla kumpikaan riitaisaa sorttia, joten jos kävisi niin kurjasti, että eroaisimme, pystyisimme varmaan kuitenkin asumaan yhdessä niin kauan kuin on tarvis.)

Pelkään kyllä aiheuttavani äidille huolta ja murhetta. Tosin hänen paheksuntansa perustunee vanhoihin arvoihin ja aiheettomaan pelkoon siitä, että olisin heti hankkimassa lapsia. Lisäksi hän elää vielä niin vanhassa maailmassa, että luulee, että yhdessä asuminen jättää pahankin leiman ihmiseen. Oli murheen syy mikä tahansa, en tahtoisi sitä aiheuttaa, mutta en voi tehdä elämäni päätöksiä vain sen pohjalta.

Muutto aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Stressiä, jännitystä ja epävarmuutta (miten voisin nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tässä mitään järkeä? Tahtoisin tietää, kestääkö suhteemme. Mietimme asian niin, että vaikka emme muuttaisi yhteen, asuisimme näillä näkymin kuitenkin käytännössä yhdessä.), mutta myös innostusta ja iloa. DUH. Olen niin monesti nauranut kaltaisilleni ihmisille, ja tiedän, että tämä on vain ansa, johon rakastuneet lankeavat. En voi kuin toivoa, että rakastumisvaihetta seuraa rakastamisvaihe, jolloin suhteemme kestäisi. Lisäksi muutto aiheuttaa haikeutta. Aivan hirvittävää sellaista. Viime viikolla kokemani oma kämppä -fiilikset pahenevat entisestään. Tämä kämppä ja tämä kaupunginosa kuitenkin otti minut suojiinsa silloin, kun olin fuksi. Kuinka monia tunteja vietinkään täällä (koneella istuen, mutta ne olivat hei erinomaisia tunteja!!!!)… Kyllä tämä kuitenkin koti on, vaikka en tätä koskaan sillä nimellä olekaan kutsunut kuin korkeintaan vahingossa.

Teenkö suurensuurensuuren virheen kahlitsemalla itseni nyt jo oikeasti aika vakavasti itseni parisuhteeseen? Menetänkö nuoruuteni, kuten olen jo pitkään pauhannut käyvän tällä tavalla toimiville? Vai olisiko sittenkin niin, että teen oikeasti hyvän ratkaisun, josta seuraa onnellisuutta ja nuoruutta, joka ei jää elämättä, vaan joka tulee eletyksi yhdessä jonkun kanssa?

Kaikkein järkyttävintä asiassa on se, että kun olemme muuttaneet yhteen, olen AVOLIITOSSA. Hyi olkoon! En halua olla avopuoliso! Kuulostaa karmealta.

Oli miten oli, vastauksia ei saa kuin yhdellä tavalla. Onneksi en kuulu nopean toiminnan joukkoihin, joten minulla on kolmen vuoden takaisia muuttolaatikoitakin vielä kämpän nurkassa lojumassa.