Duck jumping into water

Istun maailmani laidalla valmiina hyppäämään. Tai oikeastaan olen jo matkalla alas. Maisterin paperit ja työsopimuksen allekirjoittaminen tönäisivät minut alas turvalliselta tasoltani. Nyt kiidän alaspäin, siipeni raapiutuvat seinämään ja voin vain odottaa peläten vääjäämätöntä. Kuinka paljon putoaminen sattuu? Kuinka kylmää vesi on? Osaanko edes uida? Onko alhaalla edes ylipäätään vettä, vai olenko itse pian pelkkä märkä läntti kalliossa?

Noin kirjoitin fiiliksiä päiväkirjaani kolmisen viikkoa sitten. Sain jatkaa vanhassa työpaikassani, mutta työnkuvani muuttui aika roimasti. Alkukuukausi meni mukavasti, mutta nyt tuntuu märältä litistyneeltä lintuläntiltä, joka kuitenkin on elossa ja hengittää kauhuissaan.

Olen ollut hiljaa kuukausia, tiedän sen. Ja te blogiani lukeneena varmaankin tiedätte, että syynä on tietenkin mies. Muistatteko sen maailmanvalloitajan, jota kehuin vuodenvaihteessa, koska arvostin häntä niin suuresti ystävänä, joka ei edes yrittänyt koskaan lähennellä? Kävi vahinko, ja rakastuimme. Kesken sen kaiken uhmani, etten halua parisuhdetta, enkä etenkään etäsuhdetta. Kaikki päätökseni romuttuivat. Normaalisti olisin ehkä raportoinut tänne kaiken, mutta nyt jostain syystä jätin alkuvaiheetkin kirjoittamatta. Oon kuitenkin ollut rakastunut ja onnellinen siitä, että oon niin onnekas, että oon yhdessä yhden parhaan ystäväni kanssa. Kesä meni mukavasti; roikuin kaiken aikaa hänen luonaan, touhusimme kaikkea porukassa ja olimme vain. Jotenkin onnistuin keväällä paineen alla myös kirjoittamaan graduni ja jopa valmistumaan kesäkuun puolivälin tienoilla.

Ei kaikki kuitenkaan mitään idyllistä onnea ja auvoa ole ollut, eikä ole varsinkaan nyt, kun asustan eri kaupungissa kuin ukko. Ikuiseen huomionkipeyteeni ei tunnu olevan lääkettä ja tuhannesta keskustelusta huolimatta hän ei ymmärrä, kuinka äärettömän rajattoman suunnattoman tärkeää minulle olisi saada huomiota tasaiseen tahtiin päivän mittaan viestien muodossa, jos olemme erillämme. Tänään tein taas aika-analyyseja ja surin sitä, kuinka se aukottomasti minusta todisti, ettei hän ymmärrä tunteitani tai välitä niistä. Totta puhuen nytkin istun sängyssä pidätellen itkua vain sen verran, että kämppikseni ja hänen poikaystävänsä menisivät huoneeseensa, jotta saisin nolostumatta vuodattaa kyynelkarpalot poskilleni. Ääneen nyyhkyttämistä yritän välttää.

Jotenkin minulla on mielikuva, että sanoin viime syksynä tai joskus, että on meneillään elämäni rankin ajanjakso. Suunta on ilmeisesti huono, sillä nyt stressitasoni ovat vielä korkeammalla. Kaikki muuttuu ja on pelottavaa: opiskelukaupunkini paras ystävä muutti juuri Amerikkaan, kotikaupunkini paras ystävä muuttaa pois kämpästämme, työni on oikeasti vaativa, enkä pysty millään täyttämään saappaita, jotka sijaistettavani jätti vuosikymmenten kokemuksen jäljiltä, olen kaukana poikaystävästäni, enkä voi tavata häntä likimainkaan niin paljon kuin tahtoisin, syksy tulee. Ykskaks olen siis yksin pimeässä vailla lohduttavia halauksia. Ainoa, mikä minut tiukasti ympäröi, on kaikkialta pursuava työstressi. Poikaystäväni viettää lystiä vapaa-aikaa pelaten minun pelejäni ystäviensä kanssa niin myöhään yöhön, että minun täytyy käydä nukkumaan. Tahtoisin viedä kaiken omaisuuteni pois ja estää sen, että kaikkeen kyllästytään ennen kuin ehdin itse nauttimaan niistä. Olen lapsellinen ja harmistunut. Muiden elämä ja ihmissuhteet vaikuttavat seesteisiltä ja täydellisiltä. Olen kateellinen. En minä osaa olla aikuinen.

Sain myös elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, jonka todella tunnistin paniikkikohtaukseksi. Olin valvonut jo edellisenä yönä kolme tai neljä tuntia silmät selällään luullen, että sekoan. Aamulla olo jalostui kohtaukseksi: pelkäsin suunnattomasti ja kaikki tuntui epävarmalta. Hengitykseni oli nopeampi kuin uskoisi hengityksen ikinä voivan olla. Yritin väkipakolla laskea neljään jokaisella ulos- ja sisäänhengityksellä, mutta senkin ylläpitäminen tuntui työläältä, ja paniikkihengitys otti nopeasti yhä uudelleen ylivallan. Sydämeni hakkasi, käteni tärisivät, enkä pystynyt puhumaan kunnolla. Myöhemmin tästä kuultuaan ystäväni kysyi, pelkäsinkö kohtausta. En pelännyt, mutta pelkäsin niitä asoita, jotka sen aiheuttivat: tulevaisuutta, muutosta, epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Nyt pelkään hieman uutta kohtausta, pelkään sekoamista.

Sisäinen keijuni kaipaa keinupuuta enemmän kuin ikinä, ja sisäinen peikkoni tarvitsee kotikoloa, mutta he eivät tahdo enää katkaista yhtään arvopuun oksaa tai romahduttaa kivikattoja alas, vaan mieluummin jäätyvät syysyöhön.