Jouluaatto

Ah. Olen niin onnellinen kuin vain pieni poika olla voi. Sainhan itselleni David Villan, tuon suurimman jalkapallorakkaani fanipaidan! Sain myös FCBarcelonan kalenterin. Käytännöllisesti katsoen se menee mieskalenterista, ja herra toukokuu (vai pitäisikö sanoa mr. mayo, maig, may. Opinpahan kieliä kalenteria katsellessani) on ihan edustavana. Jälkimmäinen oli ilmeisestikin aito fanituote (vaikka ensiksi mainittukin oli hintava, taktisesti hintalappu oli jätetty paikalleen… ;) ) ja voitte vain uskoa kuinka iloinen lahjoistani olin, kun olin jo riemuissani pelkästä FC Barcelonan muovipussista…

Olen myös niin onnellinen kuin pieni tyttö vain voi olla. Sainhan maailman hellyttävimmän pehmolelun itselleni! Herra Pesukarhun (herraseni muisti siis kuinka ihailin juuri pesukarhua lelulehdestä ja myös niinä kahtena myöhempänä kertana, kun työnsin kännykällä ottamani kuvan hänen nenänsä eteen: ”KATO NYT KUN NE ON SÖPÖJÄ. Etenkin tuo pesukarhu.”) toinen korva on luppa, ja se tekee siitä vielä lutusemman.

Olin toki myös lähes aikuinen. Sainhan K15 leffan ja liköörikarkkeja. Niistä ei pienet ihmiset tykkääkään (ja no en kyllä minäkään, mutta kun en saanut muutakaan suklaata, niin napsin noita ihan kiitettävällä tahdilla).

Tein tänään myös runsaasti murrehavaintoja. Ensinnäkin kotiseudullani haastaa merkityksessä’sanoa’ on säilynyt ilmeisesti jopa  ~30-vuotiaiden miesten puheessa. Murrekursseilla minua hetken hämmensi, että ei meillä päin kyllä noin sanota, kuulostaa vieraalta… mutta sitten tajusin, että kyseessähän on tietenkin huastella ja huastoo! Tuossa muodossa se tänäänkin esiintyi nuoren miehen puheessa: ”Sitä se ite huasto…”. Tein murrehavaintoja myös omasta puheestani. Kaverit opiskelukaupungissani joskus harmittelevat, että yhyy, miksi et puhu savoa. Mutta minähän puhun! Mutta en kai sitten heidän seurassaan… Tänään kuulin itseni sanovan mm. seuraavat lauseet: ”Riippuu siitä, suapiko tällä otettua kuvia hämärässä” ja ”Kuavetaanko tämä maeto vuan tähän?” Erityisen huomioitavaa on se, että sanassa suapiko on säilynyt molemmat mahdolliset murrepiirteet! Sekä y3p:n -pi että pitkän a:n muutos (yhyyy, en muista oikeaa nimitystä :’( ).

Eipä minulla kai muuta...

Lapsuuden joulun jos tahdot löytää...

Minä yritin pitää siitä kiinni. Ihan totta yritin. Raivoisasti ja tietoisesti taistelin sen menettämistä vastaan, mutta en voi sille mitään. Se palaa vuosi vuodelta laimeampana. Lapsuuden joulun tunnelma. Pelkäänpä, ettei edes upouusi pörröinen tonttulakki, josta olen vuosikaupalla haaveillut, voi tuoda sitä joulutunnelmaa, minkä vallassa lapsena oli koko joulukuun.

Lapsena askartelin lumihiutaleita jo marraskuussa, ja kiinnitin ne ikkunaan pienoisilla sinitarramöykyillä. Kuvittelin, että niiden takia ensilumi satoi viimein niinäkin vuosina, kun maa meinasi pysyä paljaana. Konttasin lumessa pimeyden keskellä oman mielikuvitusmaailmani valaisemana. Varusteinani oli kunnon talvikengät, toppahousut, nahkarukkaset ja joskus pienempänä haalari. Tuntikausien kuluttua palasin sisälle punaposkisena ja niin lumisena, että piti käyttää ”lumiukko-ovea” (noin kutsuin ystäväni kanssa talon sitä ovea, josta piti mennä sisään kun vaatteet olivat oikein märät tai lumiset, että ne saatiin helposti kuivumaan). Nyt katselen -30 asteen pakkasta visusti sisältä enkä harmittele lumen vähyyttä, sillä pääsenhän siten helpommin bussipysäkille ilman, että lumi menee saappaanvarresta sisään ja kastelee farkkuni.

Pienenä joulukalentereilla todella oli merkitystä. Ennen kouluun lähtöä avasin tunnollisesti niin Hippo-kalenterin kuin suklaakalenterinkin luukun, joskin jälkimmäisestä saatoin syödä joskus vain puolikkaan suklaan säästääkseni toisen puolen iltapäivään. Telkkarista tuleva joulukalenteri tuli myös katsottua. Nytkin ostin hetken mielijohteesta joulukalenterin. Kyseinen suklaakalenteri jäi kuitenkin kämpälle, ja luukkujakaan en jaksanut/muistanut avata kuin silloin tällöin. Hyllyssäni olevaa The Joulukalenteri -dvd:tä ihailin, mutta en jaksanu käydä katsomaan. Minulla ei ole hajuakaan, millainen joulukalenteri telkkarista tulee. Tai millainen joulukalenteri teksti-tv:llä on, vaikka lapsena se tarjosi ihan hauskoja runopähkinöitä.

Askarteluhuone ei ole enää työpaja, jossa rakentelin pöllöjä ja tonttuja ja hevosia muille lahjoiksi. Nykyään ravaan viimeisellä opiskelukaupungissani viettämälläni viikolla kaupoissa stressaantuneena soitellen ihmisille, että mitä ihmettä he tahtoisivat joululahjoiksi. Myöskään lahjojen etsiminen ja niiden sisällön arvailu ei ole enää operaatio. Kaikkia lahjoja meillä ei ole koskaan piilotettu, mutta ainakin osa, ne isoimmat. Nyt kaikki ovat samassa kasassa, ja niitä on vähemmän kuin ennen.  Valtaosan sisällön tiedän tai pystyn päättelemään jo valmiiksi.

Joulukuusen koristelu ei ole enää tapahtuma, jota odottaa levottomana liikehtien. Sen hohto puuttuu. Perhe ei enää kokoonnu yhteen, valokuvia ei oteta. Joulukuusen alla makoilu ja Camillan ja varkaan kuuntelu ei houkuta – siitähän saa vain neulasia paitaansa. Poissa on myös patjamajat ja siellä kuunneltu veljen c-kasetille äänittämä Jerry Cotton samoin kuin kaikki maailman lapsille suunnatut Pokémon ym. puuhakirjat.

Jotain voin kuitenkin tehdä. Voin kihistä jännityksestä sen suhteen, mitä saan siskoltani ja hänen mieheltään lahjaksi (se on lähes ainoa lahja, jonka sisältöä en tiedä yhtään). Voin kuunnella Jerry Cottonia youtubesta ja ehkä vähän olla yhteyksissä herraan, jonka tapasin lavatansseissa reilut 8 kuukautta sitten iltana, jolloin Jerry Cotton soi (vaikka se mokoma ei kyllä ole tyyppiä, joka soittelisi ilman syytä. Ja viestejä on vielä turhempi odottaa -.-). Voin yrittää askarrella äitin lahjaa valmiiksi (22. pvä, eikä se vieläkään ole valmis, ÄÄKS!)…

Halojaa halojaa ihmiset!

Tajusin, että olen pitänyt tätä blogia jo yli vuoden. En olisi koskaan uskonut niin tapahtuvan. Tuntuuko teistä nyt, että tiedätte minusta enemmän? Onhan tämä lähes päiväkirja... tosin päiväkirjoihini ette saa edelleenkään koskea missään tapauksessa, MUR! >:(

Nyt on taas se aika vuodesta, kun yritän epätoivoisesti etsiä ja tehdä ja paketoida lahjoja, ja aikaa ei muuhun juuri jääkään. Ei ainakaan ylimääräiseen siivoamiseen. Voin kertoa (ja näyttää!), että sen näköinen huoneeni onkin!

Oikeastaan en ehdi kirjoittaa blogipäivitystä, mutta yritän kirjoittaa sellaisen joskus tässä... lomahan minulla alkoi tänään ja perjantaina olen menossa kotopuoleen, niin eiköhän jonkinlaista tekstiä tänne sen jälkeen ilmesty, vaikka sisältöä sillä tuskin tulee olemaan (mutta siihenhän te olette tottuneet). Huomenna vuorossa viimeisten joululahjojen ostaminen ja paketointi, siivoamista, pakkaamista, tiskaamista ja Koskemattomat. Nähdään joku päivä muruset <3

Kauneimpien joululaulujen kunniaksi vähän uudempi joululaulu: http://www.youtube.com/watch?v=u2eVAELi9FE

-

Huomasin, että tämä päivitys ei oikeastaan ole teitä varten. Se on minua itseäni varten. Uskottelen siinä kaikenlaisia asioita itselleni. Ei tarvitse välittää liiaksi.

- Minä yritän olla armollinen itselleni. Kirjoitin itselleni jopa rauhoittavan viestin lauseoppi kakkosen muistiinpanoihin: "Rauhoitu A. Ei hätää. Olet viime aikoina selvinnyt niin monesta asiasta, joiden pelkäsit romuttavan koko maailman, että ei ole mitään väliä, vaikka tyrisit kaksi tenttiä. Aina on uusinnat. Kaikki järjestyy kyllä <3 t. A 4.12.-12 klo 14:57 + LAKKAA VERTAAMASTA ITTEES MUIHIN. NIH. >:(" Lisäksi päätin keskittyä tänään vain kirjakielen kehityksen ihmeelliseen maailmaan. Huomenna on sen tentin lisäksi myös ruotsin tentti, mutta aion tehdä jotain radikaalia, ja olla lukematta sitä tänään. Menen vain katsomaan kysymykset, teen jotain jos osaan, ja sitten menen tammikuussa rauhallisesti uusintaan. En aio tuntea itseäni luuseriksi, en aio pettyä itseeni, en aio olla vihainen itselleni. Toden totta. Maailma on vieläkin ihan paikallaan, vaikka tosiaan ajoin siskon auton korjauskuntoon (~2300 euroa oli korjaus tehny... mun maksuosuus nyt onneks on pienempi) ja olen nolannut itseäni useammilla tavoilla (olen jatkanut sitä, kerää koko sarja -idealla olen selkeästi liikkeellä!). Aion olla armollinen itselleni. Tämän kaiken voi nähdä myös kokemusten karttumisen positiivisesta valosta!

Muistatteko, mitenpuheviestinnän opettajani käski armollisuuden lisäksi puhua peilille joka aamu ja joka ilta ja sanoa ääneen, miksi peilikuvan ihminen on niin hyvä tyyppi. Voin kertoa, että ei ole onnistunut. Lähinnä siksi, että unohdan sen joka armas aamu ja joka ikinen ilta. Tuijotan peiliin lähinnä silloin, kun oon surullinen tai vihainen ja silmäni salamoivat tai ovat kyyneleiden täyttämät. Silloin on aavistuksen verran helpompi luetella vain huonoja asioita, vaikka kuinka yrittäisi keksiä jotain hyvää. Itse asiassa joskus kyllä katson peiliin ihan tyytyväisenäkin, mutta ei omien hyvien puolien luetteminen silloinkaan tule mieleen. Nyt kuitenkin yritin panostaa (ja vältellä vielä pienen hetken kirjakieleltä) ja keksin hyviä asioita itsestäni. Tai oikeastaan yritin helpottaa urakkaani, ja osa asioista on siis sellaisia, jotka olen päätellyt tai ottanut suoraan muiden puheista. Kaikkiin asioihin en usko täysillä, sillä minussa on useimmiten kaksi puolta.

- Minä tajusin viimein radikaalin astevaihtelun säännön! Ennen tuijotin aina väärän tajun avonaisuutta tai umpinaisuutta.

- Minä olen ystävällinen. Lähetinhän kirjallisuuden peruskurssin tärkeimmät muistiinpanot postissa ystävälleni.

- Minä olen empaattinen.

- Minä olen kiltti (hyvällä tavalla) ("Sinä oot valtavan kiltti ihminen. Ja se on nykyään tosi harvinaista naisissa. Ne kasvatetaan jotenkii itsenäisiks ja pärjäämään miesten maailmassa. Ja kylmät naiset on kauheita, oikeesti. Sää oot yks kilteimmistä ihmisistä, ketä minä tiiän.")

- Minä pystyn kehittymään.

- Minä pystyn toisinaan tekemään edes pienen vaikutuksen yllättäviinkin ihmisiin.

- Minä saatan sittenkin ymmärtää itseäni jokin päivä enemmän kuin uskoinkaan. Minä pystyn oppimaan asioita itsestäni.

- Minussa on epäitsekkäitä piirteitä.

- Minä pystyn katsomaan maailmaa aika paljon kypsemmin kuin keskivertoparikymppinen (tai ainakin antamaan sellaisen vaikutelman)

- Minä olen vahva.

Huhhuh, enpä ole ehtinyt kirjoittaa. Minulla on selkeästi ollut liian kiire nolata itseäni maata kattavasti, vai miltä seuraavat kolme tapausta teistä kuulostavat?

Turussa sain jonkin kummallisen pöpön, joka sai minut voimaan hitusen pahoin, mutta minuahan ei noin vain saa pysymään poissa lätkäotteluista, joihin olen ostanut liput. Bussimatkan jälkeen kuitenkin hävisin taistelun pahoinvointia vastaan ja päädyin oksentamaan pelipaikan ulkopuolella oleviin puskiin... -.- Julkinen oksentaminen on minusta ehdottoman kamalaa, mutta toisaalta kaveripiiristäni löytyy vieläkin julkisempaa ylenantamista, joten ei tuo sinänsä paha ollut. Herralle muuten suuret pointsit siitä, että hän ei hyljännyt minua, vaan tuli sivelemään selkääni rauhoittavasti, kun mahani alkoi olla tyhjä. Onneksi oloni parantui selvästi, ja päivän matsit olivat tuonkin kauheuden arvoisia.

Idässä pidin maailman kamalimman ruotsin esitelmän ja sen aiheuttama ahdistus oli lähes suurempi, kuin muinainen lukion Nöyryyttävä musiikintunti (jonka karmeuden suurin osa teistä tietääkin... ja voitte siis vähän käsittää, miten kamalaa ruotsin esitelmän pitäminen oli!). Mokasin jotenkin jo alussa ja halusin vain poispoispoispoispoispoispois.

Kotikonnuilla rysäytin siskon auton kiven päälle keikkumaan niin, että järjestin iloa ikkunasta katsoneille lapsille (langetin heidän päälleen runsaasti epäonnea heidän tuleviin inssiajoihinsa) ja iltaohjelmaa siskon, siskon miehekkeen ja isän lisäksi myös lähellä asuvalle miehelle - joka tietenkin oli lapsuuden parhaan kaverini isä. Apuna irrotusoperaatiossa oli järkälemäinen tiili, pari parrua, tunkki, peräkontillinen halkoja, rautakanki, vanha Volvo ja rutkasti yritystä, ja lopulta saimme kuin saimmekin auton irti illan jo pimennyttyä. Auto kuitenkin oli kokenut hieman kovia, joten sillä ei voinut ajaa yli 20 km/h, ja hinausautohan sitä varten piti siis seuraavana päivänä kutsua. Onneksi perheeni on kuitenkin maailman paras ja sekä sisko että siskon mieheke rauhoittelivat minua mitä parhaiten, isäkin onnistui pitämään mölyt mahassaan (en sitten tiedä, miten paljon siskon kihlatun piti häntä hillitä silloin, kun he kiisivät pelastamaan kävelevää/autoilevaa katastrofia - jota myös A:ksi kutsutaan - ja hänen viatonta sisartaan. Ja tänään isä oli varmaan sanonut, että ollaan lähetty kiertämään ympyrää väärältä puolelta, niin kyllähän sitä silloin lipputankoon keskittyy), äiti suorastaan naureskeli asialle eikä edes ilkeilyt hallitseva veljeni sanonut mitään ilkeää, vaan totesi, että eipähän ainakaan ollut ihminen, joka auton alle jäi. Ja valtava kiitos kuuluu tietenkin myös naapurin miehelle, joka pelasti meidät ja oli koko operaation ajan hyväntuulinen.

Lähipiirin yllättävän hyvästä suhtautumisesta huolimatta maanantaina oli jätte ihana herätä uuteen aamuun, kun vuorossa oli autokoulun toinen vaihe. Hinauskuntoon ajettu auto lämmitti mieltäni mukavasti, mutta onneksi herra oli päättänyt uhrata hiukan yöuniensa laatua ja jäädä luokseni yöksi. Hän on niin rauhoittavan näköinen nukkuessaan, että aamuni ei ollut aivan karmea ^^ Hipsin hiljaa ylös sängystä ja etsin autokoulun osoitteen ja lukaisin nopeasti autokoulukirjaa ennen kuin keitin herralle aamukahvit (kröhöm, kyllä vain!). Sitten lähdettiin ulos, ja minä suunnistin onnistuneesti mutta pelokkaasti autokoululle. Onnekseni autokoulun opettaja oli kertakaikkisen ihana mies, jonka seurassa melkein pidin ajamisesta, vaikka ajamattomuus näkyi haparointina. Voi kunpa olisin käynyt täällä koko autokoulun! :D

Mitäs muuta elämässäni on tapahtunut. Lähinnä Turku, joka onneksi sisälsi muutakin kuin pahoinvointia. Listataanpas päätapahtumia vanhoilla kunnon ranskalaisilla viivoilla.

- Kävin syömässä samassa ravintolassa kuin David Beckham silloin, kun hän kävi leikattavana Suomessa.

- Kävin Turun linnassa.

- Näin kuinka Leijonat kaatoivat Venäjän rankkareissa, hävisivät Tshekeille ja voittivat Ruotsin (ah nam). Näin kaksi muutakin maukasta peliä.

- Pelasin ensimmäistä kertaa tulosvetoa.

- Voitin ensimmäistä kertaa tulosvedossa (14,60 e).

- Pelasin hohtominigolfia. Se oli kivaa!

- Vietin muutenkin aikaa opiskelukaupungista pois muuttaneen ystäväni seurassa.

- Tipuin sängystä ensimmäisen kerran abouttirallaa 13 vuoteen. Olin illalla niin väsynyt, että nukahdin herran vielä katsoessa telkkaria (Omena-hotellin telkkari oli oikein mukavan kokoinen), ja vähän ajan päästä heräsin siihen, että olin putoamassa sängystä o.O

- Kuuntelin virnuillen turkulaisten murretta. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, miten omalaatuinen puhenuotti heillä on! :D

- Kerroin jälleen tarinoita lapsuudestani. Herra sano, että mulla on aivan käsittämätön lapsuuden muisti, ja että muistan asiat niin tarkasti ja suhtaudun niihin kuin ne ois tapahtunu eilen. Oon selittäessäni kuin pieni lapsi jälleen. :D:D

- Jäähallilla istumiseen kuului tietenkin muutakin kuin pelien katsomista. Taustalle voitte laittaa soimaan lätkämusiikkia. Turnauslipun ostaneina pelien aikana tutustui enemmän tai vähemmän vierustovereihin, jotka olivat omalla tavallaan ihan mukavia. Selityksen helpottamiseksi teen pienen kaavion istumapaikoista:

 Vieruspaikka 1 - meidän paikka 1 - meidän paikka 2 - vieruspaikka 2 - vieruspaikka 3

Vieruspaikka 1:n katsoja oli fiksu ja rauhallinen mies, joka yritti jutella (ja myöhemmissä peleissä herra kävikin hänen kanssaan jonkin verran keskusteluja) ja olipa jopa kysynyt herralta, olemmeko menossa minnekään jatkoille. Hän olisi ehkä kaivannut seuraa, koska hänen kaverinsa eivät olleet lähteneet jääkiekkoa katsomaan (shokeeraavaa! :O). Voi kuinka häntä säälinkään! Hän olisi varmasti ollut ihan sivistynyttä seuraa, ja minulla ei varmaankaan olisi ollut mitään sitä vastaan, jos hän olisi ollut seurassamme myös jatkoilla jossakin urheilubaarissa, mutta minä tosiaan voin sinä päivänä pahoin, ja herra oli sanonut, että ei varmaankaan olla minnekään menossa. Minä kuulin vierustoveri 1:n yksinäisyydestä siis vasta joskus illalla. Istuin meidän paikka 1:ssä yhteensä ehkä vähän reilun ottelun verran, eli yleensä vieressäni oli vieruspaikka 2:n valloittaja.

Vieruspaikkaa 2 hallitsi vuorotellen kaksi lätkähullua miestä. Yksi iso (ei siis oikeastaan lihava, vaan iso. Juuri sellainen mies, jonka näette päässänne, jos sanon, että hän oli iso, kalju ja hänellä oli hieman partaa. Vähän sellainen prätkäjätkä) ja yksi normaalikokoinen :D Pienempi kaveri oli suurimman osan peleistä täysin rauhallinen ja etäinen ja jopa poissa töiden takia, ja hän taisi vähän paheksuakin humalaista ystäväänsä keskiviikon ja perjantain peleissä. Iso kaveri oli äärimmäisen mukava ja leppoisa ja sanoi, ettei juo rähinäviinaa, vaikka hänen kaverinsa sitä saattaa nauttiakin. Hän lahjoitti meille pitkin turnausta kaikenlaista ilmaiskrääsää, mitä areenalta oli saanut: 3 rasiaa salmiakkimakeisia, voittomahdollisuuden sisältävän rannekkeen (joka tietysti oli aavistuksen verran liian iso ranteeseeni, mutta sopii hienosti jättipehmomursun hampaaseen) ja lopulta myös ihanaisen tuomaripaidan (joita hän oli saanut kaksi, ja joita minä en saanut yhtään, koska menin niitä etsimään vähän liian myöhään. Siten olin siis suuresti ilahtunut ja yllättynyt Suomi-Ruotsi-pelissä, kun vierustoverini antoi sen minulle:

minä: Ai saanko minä tämän? :O

se: *nyökyttelee*

minä: Ai oikeesti??

se: joo joo, voi kyllä olla vähän iso...

minä: nooo, ei se mitään. Kiitos ihan älyttömästi *katson kokoa XXL ja virnuilen* joo, no voi se tosiaan vähä iso olla.

herraseni: sehän on sit täydellinen yöpaita (varmaan muisteli kauheutta, jollon joutu pukemaan mun kylmässä kämpässä ainoan suuren paidan, joka mulla siellä oli. Valitettavasti se sattui olemaan minun Ihaa & Nasu -yöpaitani...)

minä: joo, totta!

Keskustelu jatkui vielä vähän, mutta mitäpä sitä teidän luku-urakkaanne liiaksi kasvattamaan. Sain paidan ja that's it.)

Lauantain matsissa myös pienempi kaveri oli päässyt alkomahoolin makuun ja muuttui huomattavasti sosiaalisemmaksi. Sinänsä en häiriintynyt hänen toimistaan, sillä maaliriemuissani en pistänyt pahakseni, kun minua halattiin, mutta en nyt mitenkään suuresti arvostanut hänen huuteluitaan (esim. Ruotsin kansallislaulun aikana. Jotain kunnioitusta pitää aina olla. Onneksi se ei nyt kuitenkaan ihan överiksi vetänyt) ja kun hän alkoi työntää niin pussinuuskaa kuin vieläkin ällömpää mömmönuuskaa (en tiiä oikeeta nimitystä) huuleensa vetäydyin hänestä vähän kauemmaksi. Mutta joka tapauksessa Turun reissu oli oikein hieno ja tuomaripaita oli todellakin aavistuksen verran liian iso, mutta rakastuin siihen kuitenkin. Se on mitä parahin yöpaita! Kuvassa minä ja se :'D

 

P.s. jotta välillä muistuttaisin myös siitä, että herra ei ole täydellinen, niin täytynee sanoa, että on harmittavaa, kun sillä ei ole pienintäkään tarvetta muuttaa itseään minun takiani. Hänelle on käytännössä täysin sama, mitä mieltä olen hänen toimistaan, ja kommenttina kuulee korkeintaan, että "no siinäpähän oot järkyttyny" tai "no siinäpähän paheksut" : ( Mutta kaipa sillä on varaa siihen. Mulla ei ole intoa heittää pois miestä, joka vie mut kauneimpiin joululauluihin, suostui alustavasti lähtemään minun, siskoni ja siskon kihlatun kanssa ensi kesänä lavatansseihin ja jopa keräämään syksyllä mustikoita :'DDD Tosin en ole aivan satavarma näin jälkikäteen ajateltuna, että miten tosissaan se oli jälkimmäisimmän suhteen. Ainakin se tykkää kovasti mustikoista :D

Nyt taidan kuitenkin julkista tämän iloisten kuvien sävyttämän tekstin, ja siirtyä tenttikirjan pariin. Adios amigos! Kommentoikaa nyt jotain, niin ei tunnu niin turhalta kirjoittaa näitä :'D en kyllä ole myöskään natsiopettaja, joka pakottaa kysymymään esitelmän pitäjältä jonkin kysymyksen, joten kyllä te todellisuudessa saatte jättää vastaamattakin.

P.p.s. Khihii, lukioaikainen ystävä tulee todennäköisesti vierailulle loppuviikosta! ^^

P.p.p.s. Movember! Mitä luulette, onko huolestuttavaa, kun viikseni kasvavat paremmin kuin herralla? Vitsivitsi, vaikka mustahiuksisen äitini geenit ovatkin siirtyneet minuun viiksien kasvuna, en sentään voita herraa.

Est quaedam flere voluptas.

Kun puheviestinnän opettaja sanoo yhä uudelleen, että älä ole liian ankara itsellesi,

Kun autokoulun toinen vaihe ahdistaa,

Kun kaikki muut saavat lukematta tentistä 3, ja itse saat lukemisen kera 2, vaikka luulit oikeasti olleesi hyvä,

Kun soitat bussipysäkiltä siskollesi valittaen edellisistä asioista,

Kun mieheke ei kuuntele ollenkaan, kun tahtoisit esitellä ottamiasi sumukuvia kännykästäsi,

Kun olet niitä harvoja, jotka joutuvat kirjoittamaan ruotsin aineen uudelleen, vaikka olit yrittänyt kirjoittaa hyvin,

Kun kaveri luokan toiselta puolelta huomioi ilmeesi ruotsin aineen jälkeen, ja sanoo, että älä A masennu, kulmakarvas menee ihan näin (harjoittelu ei ole mennyt hukkaan! :'D Mut tuossa tilanteessa se oli tiedostamatonta, ja se on hieman pelottavaa...),

Kun selität kaverille, miten viime päivinä on meinannut itkettää ilman syytä, ja hän kysyy yhä uudelleen, onko jokin vialla, ja onhan kaikki oikeasti hyvin ja halaa sanoen minun olevan suloinen,

Kun yrität olla itkemättä,

Kun kuuntelet Youtube-videoita etsien tähän sopivia kappaleita,

Kun istut bussissa,

Kun katsot elokuvaa,

Kun ei ole mitään syytä,

niin itkettää. Aloitin kirjoittamaan tekstiä muistaakseni torstaina, ja otsikko tarkoittaa "jotain iloa on itkussakin", mutta nyt viikonlopun jälkeen voisin muuttaa sen ehkä muotoon "ilo pitkästä itkusta". Se ei kuitenkaan ei sopisi latinateemaan, joten alkuperäinen pysyköön. Varoitan ja pahoittelen jo nyt epätäydellisiä lauserakenteita ja lopun nopeasti selitettyä päiväkirjamaista tapahtumakuvausta. Nyt asiaan.  Minä en käsitä miksi minulla on joskus sellaisia päiviä (viimeks vissiin joskus kesällä, taisin siitäkin sillon kirjoittaa), että vähän kaikki itkettää, ja sitten kyynelehdin puolijulkisilla paikoilla O.O

Autokoulu tosiaan ahdistaa enemmän kuin mikään. HYIHYIHYIHYIHYIHYIHYIHYI. Sen takia saisinkin kyllä itkeä. Mutta en aio ajatella sitä sen enempää nyt.

Puheviestinnän loppukeskustelu oli keskiviikkona. Kaikki meni siedettävästi, vaikka en jotenkin osannut keskustella niin puheliaan naisen kanssa luontevasti ja lopulta en voinut olla itkemättä, kun opettaja oli niin kiltti. Hän sanoi yhä uudelleen, että älä ole noin ankara itsellesi, ole yhtä armollinen itsellesi kuin olet parhaalle ystävällesi. Minun pitäisi lopettaa itseni vertaaminen muihin, huomata raja, jossa itsekriittisyys muuttuu kehittävästä rajoittavaksi ja antaa itselleni aikaa kasvaa. "Kotitehtäväksi" hän antoi peilille puhumisen: joka ilta ja joka aamu minun pitäisi katsoa peiliin ja miettiä mikä kaikki tänään meni hyvin, ja miksi peilin ihminen on niin mahtava tyyppi (ei oikeastaan ole kovin helppoa. Keksin kyllä kymmeniä kivoja asioita päivästä, mutta itsestäni minun on paljon vaikeampi keksiä mitään. Se tosin voi johtua siitä, että en oikeastaan ikinä muista tehdä tuota, ja asia tulee mieleeni vasta silloin, kun oloni on suruinen ja yritän koota itseäni kasaan peilin edessä). En ole juurikaan ennen ajatellut olevani liian kriittinen itseäni kohtaan, mutta nyt olen alkanut epäillä, että se saattaa olla mahdollista. Vertaan itseäni liikaa muihin. Ennen se ei ole aiheuttanut ongelmia, sillä olen menestynyt koulussa vähintäänkin keskitasoisesti, ellen peräti paljon paremmin koko elämäni, vaikka en ole liiaksi edes yrittänyt. Nykyään en tunne riittäväni, en tunnu pärjäävän keskitasoa paremmin, vaikka yrittäisin ja olen huono asioissa, joita oikeasti tarvittaisiin elämässä. Pitänee kuitenkin yrittää tästä lähtien siirtyä opettajani ohjeiden mukaan metri sivummaksi ja laittaa päähäni opettajani lasit, ja katsoa miltä suoriutumiseni niiden lasien läpi näyttää. Jos laiva lähtee vähänkin väärälle kurssille, se kulkee aluksi pitkään samantapaista reittiä, mutta päätyy kuitenkin pitkän matkan jälkeen kauas alkuperäisestä määränpäästä.

Tentti tosiaan meinasi lannistaa minua, sillä minä ihan totta yritin lukea, ja sain silti huonomman arvosanan kuin kaikki muut, jotka julistivat facebookissa saaneensa kolmosen lukematta. Se oli minusta vääryys. Onneksi myös tuutorini oli kokenut saman kohtalon ja eiväthän tentit ole maailman tärkeimpiä asioita...

Kuten alussa ollesta listasta näkyy, monet muutkin asiat meinasivat itkettää minua. Selitin sitä sitten eräänä iltapäivänä ystävälleni rappukäytävässä, ja hänen aidosti huolestuneen kuuloiset kysymyksensä saivat minut lopulta kyynelehtimään sitten siinä. Hän halasi minua (kunnes ei enää uskaltanut, kun aina olin sillee että älä oo liian kiltti, kun alkaa vaan itkettää enemmän, ja kaikki on ihan hyvin). Myös herra kyseli, onko tuollainen itkuisuus normaalia.

Mutta älkää nyt ihmiset huolestuko, kaikki on oikeasti hyvin, ja päiväni ovat oikeastaan olleen jopa mukavia. Eikä minua ole perjantaiaamun jälkeen itkettänyt :) Huono puoli tässä on vain se, että jos kaikki tottuvat tähän, he eivät välttämättä lohduta minua silloin, kun lohdutusta oikeasti tarvitsisin.

Mitäs mun hyvin menneeseen elämään sitten kuuluu? Keskiviikkona oli toogabileet, joten kääriydyin taas lakanaan kavereideni kanssa. Itse bileet kuitenkin meinasivat olla pettymys, sillä ohjelmaa ei ollut ja ihmiset olivat ryhmittäytyneet tyhmästi. Herra, jolle juttelin vuoden takaisissa toogabileissä kävi juttelemassa, koska sanoi minun olevan tutun näköinen jostain, mutta ei yhtään muistanut minua muuten. Salamurhaajapelin hieman erikoinen mies ei sen sijaan minulle jutellut, joten ehkä olen tulkinnut häntä väärin. Tylsistymisen torjumiseksi suostuin ystäväni ehdotukseen litkiä kuoharia. Juotuani lähes puoli pulloa (tunnen siitä huonoa omaatuntoa, koska herra sanoi, että ei kai toisten juomia saa noin vain juoda, vai onko se joku tyttöjen juttu) aloin kuitenkin olla varsin hilpeä ja hihittelin ystävälleni kaikkia tyhmiä juttuja ja olin hyvin sympaattinen, tai ainakin ystäväni sanoi, että A oot ihana, kun kihertelin jotain :'D En kyllä edes käsitä, miten juoma nyt hilpeytti minut noin, koska kesällä humalahakuinen juomiseni ei onnistunut oikeastaan yhtään. Illan päätteeksi päädyttiin Poppiin, jossa sitten tanssittiin reiluun kahteen ystäväni synttäreiden kunniaksi. Vaikka kuoharin vaikutus oli loppunut jo alkuperäisellä juhlapaikalla, en Popissa enää juonut kuin yhden Mariannedrinkin, joka kirpaisi kukkaroani taas ihan riittämiin, eikä edes ollut liian hyvää. Sen jälkeen menin synttärisankarin luo yöksi ja tehtiinpä ruotsin läksytkin yöllä (toinen teki enemmän, toinen vähemmän... suurkiitos ystävälleni, kun hän auttoi minua)! Ensimmäinen aamutunti kyllä täytyi illan takia skipata. Torstai-iltanakin juhlistimme ystävääni pienesti elokuvan merkeissä :)

Googletin alkupään aiheeseen liittyviä biisejä, joten tässä 7 eri mahdollisuutta kuunnella lauluja, jotka kehottavat, ettei pidä itkeä eikä surra: 1, 2, 3, 4, 6, 7

Viikonloppu sujui mainiosti ja varsin herravoittoisesti. Perjantaina olin hänen kanssaan 13 tuntia. Katsoimme Wedding dazen ja  The Thingin. Kävinpä esittelemässä herraa naapurissa asuvalle ystävällenikin nopsaan, kun kävimme lainaamassa heiltä ensiksi mainitun leffan. Luojan kiitos kyseinen lyhyt tapaaminen meni varsin hyvin ja olin positiivisesti yllättynyt, sillä olinhan pelännyt hänen tilannetajunsa pettävän jotenkin täydellisesti :'D

Lauantaina heräsin tuskastuttavien lyhyiden (tai no kuus tuntia, mut se on mulle liian vähän!) unien jälkeen tiskaamaan ja raivaamaan huonettani (siivoaminen olisi hieman väärä ilmaus) ja tekemään muita pieniä juttuja saadakseni kämpän edustuskuntoon. Sitten matkasin keskustaan kiertelemään siskon ja hänen avokkinsa kanssa kauppoja (ja oli se oikeasti ihan mukavaa, vaikka seisominen puuduttikin välillä, mutta ostokset olivat erittäin onnistuneita! :)). Kävimme Raxissa ja sen jälkeen näin lyhyesti herraa kaupungilla, ja sitä seurasi pienoinen keskustelu herran ja rakkaiden sukulaisteni välillä. Myös kyseinen sosiaalinen tilanne onnistui yllättävän hyvin, joten olin iloisesti yllättynyt jo toisen kerran vuorokauden sisään (tänään olin tosin hieman huolestunut omasta osuudestani, koska olin itse aika pitkälti hiljaa ja hymyilin leveästi niin tuolloin kuin sunnuntainakin, ja herra kysyi, jäädyinkö minä tilanteissa. En minä jäätynyt, siinä vain tuli esille hiljaisuuteni : / krääh! Minä huono, minä huono, nyyh! Nyt voisin jo kaivata sitä armollisuutta itseäni kohtaan). Sitten menin vieraideni kanssa kämpälle, ja kaivoin siskoni kanssa käsityötaitomme ikijäästä ja ompelimme käsin hilkkaa. Enpä muistanutkaan, että osaan tehdä niinkin kauniita pistoja käsin! :D

Sisko ja hänen avokkinsa lähtivät joskus ennen kuutta (?) omien ystäviensä luo, ja minä jäin hetkeksi yksin kämpälle. Puoli kahdeksan aikoihin herra tuli tyköni ja katsottin lotto (ei voitettu, höh) ja Johnny Cashista kertovaa elokuvaa (Walk the Line) ja pieneksi yllätykseksi herra päätti jäädä yöksi. Kuten ehkä muistatte, siitä on seurannut yleensä vain vaikeuksia, mutta tällä kertaa saatiin kuitenkin nukuttua siedettävän hyvin. Unissani kuitenkin unohdin herran läsnäolon, ja yllätyin yöllä herätessäni joka kerta siitä, että vieressäni olikin joku :DD Aamulla heräsin lopulta siihen, että avasin silmäni ja herra katsoi minua, ilmoitti kellon olevan kymmenen ja kysyi aionko vielä nukkua. Todellisuudessa kello oli vasta yhdeksän, sillä yöllä oltiin siirrytty talviaikaan, mutta emmehän me sitä muistaneet siinä vaiheessa. Hiukan myöhemmin eilispäivän vieraani tulivat jälleen pyörähtämään kämpällä (ja jälleen minä olin hiljaa, koska ei minulla mitään sanottavaa ollut, tarkkailin vain tilannetta :D :( ) ja sen jälkeen lähdettiin herran kanssa kirpeään pakkassäähän määränpäänämme Amarillo. Herra tarjosi minulle aivan valtavan ihanan jäätelöannoksen (kyllä, minä siittyin suoraan jälkkäriin, koska en koskaan jaksa syödä kokonaan kalliita aterioita, saatikka että jälkiruualle jäisi ikinä tilaa) ^^

Herkkuhetken jälkeen päätettiin kävellä hänen kämpälleen ja siellä laiskistuttiin siinä määrin, että hän ei jaksanutkaan lähteä kaverinsa seuraksi katsomaan uusinta Bondia, vaan jäimme katsomaan "niinkin romanttisen elokuvan kuin" (näin hän asian kaverilleen ilmaisi) Aliens 2:n ja sen jälkeen elokuvan Seitsemän ja sen jälkeen kuntavaaleja. Lähdin kämppää kohti puoli yhdeksältä, eli kellonsiirto mukaan luettuna olimme yhdessä 26 tuntia. Sivuutimme siis lähes kesän ennätystä, mutta nyt meni jopa paremmin, sillä enne juoneet alkoholia ollenkaan, emmekä myöskään kiistelleet mistään :P

Toisaalta viikonlopun jälkeen tuli mieleen, että selkeä valtaosa yhteisestä ajastamme kuluu siihen, että syödään tai makoillaan sängyssä katsomassa leffoja ja minä nauran hänen tyhmille jutuilleen... En tiiä voiko näistä asioista koostuva suhde pitemmän päälle kestää, sillä toisen kainalossa oleminen tuottaa onnea kuukausi kuukauden ja vuosi vuoden jälkeen? Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä juuri tällä hetkellä, joten annan ajan tuoda vastaukset kysymyksiin ja keskityn siihen, että pidin herrasta tänä viikonloppuna enemmän kuin koskaan aikaisemmin, ja se on jo hyvin. Saattaisinpa sanoa, että pidän hänestä enemmän, kuin kenestäkään muusta pojasta koskaan aiemmin (se tosin on surullista siltä osin, että tiedän, että minä en ole voittanut vielä hänen armainta eksäänsä. Pelkään, että nyt kun hän on voittanut kaikki entiset ihastukseni, tulen vielä surulliseksi asian takia. Tilanne ei ole ideaali, mutta tavallaan ymmärrän tilanteen, eikä minulla ole varaa heittää noin ihanaa miestä hukkaan. Ja sitä paitsi tilanteessa on hyvätkin puolensa, sillä ahdituisin liian aikaisesta rakkaudentunnustuksesta. Minusta rakkaus on niin valtava tunne, että sen syntyminen vie oikeasti aikaa ja sen jälkeen kun se on syntynyt, se ei kuolekaan ihan vähällä). Summa summarum viikonlopun 39 tuntia menivät kovin nopeasti ja mietin pitäisikö meidän tehdä suhteestamme oikein facebook-virallista.

BTW, silloin, kun kehuin herra D:n silmiä maailman kauneimmiksi, saatoin olla väärässä. Alan pikkuhiljaa pitää herraseni silmiä kauniimpina. Tervetuloa takaisin maha, joka kutiaa sinisistä silmistä ^^

Tässäpä vielä pari lempiherkkisherkkiskappaletta menneiltä vuosikymmeniltä: Hyvää hyvää iltaa ja Romanssi

P.S. Nyt maanantaina menee taas vähän kurjemmin. Viikonlopun onni meinasi muuttua välillä huoleksi. Missä määrin minut hyvät puoleni korvaavat huonot puoleni? Enkä edes saanut tänään mitään aikaiseksi. Paitsi käytiin herran kanssa ostamassa junaliput Turkuun.

Sekava selitys tuli, mutta loppuun vielä Gleestä kuulemani Fix you -kappale:  http://www.youtube.com/watch?v=ByHeHNJcE60&feature=related

P.P.S. NÄIN JUMALAISEN KAUPUNKISUUNNISTUKSEN MATIKISTIN kaupan kassalla O.O Tosin kaupan työasussa ja ilman nahkatakkiaan hän näytti lähinnä suloiselta.

Tempus fugit.

Selkeesti otsikkojeni teema on tällä hetkellä latina, mutta jokin otsikko on parempi kuin ei otsikkoa lainkaan, ja melkeinhän tämä aiheeseenkin liittyy, koska käännös on "aika lentää." Aionhan puhua siitä, miten höpöltä tuntuu katsoa kännykän kalenteria.

Teettekö tekin sitä joskus? Otatte käteenne kännykän, menette kalenteriin ja kohtaan etsi päivä. Valitsette kaukaisen vuoden ja annatte omituisen fiiliksen vallata teidät hämmästellessänne kyseisen vuoden tapahtumia. Esimerkiksi vuosi 2048.

~ Minä ja ikätoverini vietämme 56-vuotissyntymmäpäiviämme. Jokaisen vuonna 1992 syntyneen syntymästä tulee kuluneeksi 56 vuotta, olimme elossa tai emme. Ja me kaikki olemme vanhentuneet, myös ne, joita emme ole tavanneet vuosikausiin ja jotka ovat mielissämme ikuisesti samannäköisiä, kuin silloin kun lopetimme yhdeksännen luokan.

~ Minun ja herran ensitapaamisesta on 36 vuotta. Olimme silloin yhdessä tai emme, niin emme voi kumpikaan mitenkään estää sitä, että ensitapaaminen on tapahtunut, ja joskus edessä on päivä, jolloin siitä on kulunut 36 vuotta. Mahdanko muistella silloin, miten vuoden 2012 huhtikuussa väkipakolla kärvensin hiuksiani kiharalle ja pyörähtelin punaisessa mekossani, kunnes kohtasin herran, jonka kanssa päädyin seurustelemaan? Sanonko kellekään siitä, että 36 vuoden takainen päivä oli A 19-v:lle tärkeä?

~ Lentopallotuttuni täyttää 91. Vaikka hän onkin ikinuori, on vanhuudenkin joskus tartuttava häneen. Kaipaako hän nuoruuttaan, jolloin pystyi pomppimaan pallon perässä? Pelaanko minä enää lentopalloa? Onko ulkopelikenttä kasvanut umpeen?

~ Kummipoikani täyttää 37. Tuo kävelemään opetteleva pieni mies, jolla on suuret ruskeat silmät, lähestyy keski-ikää. Haikeudella voidaan katsoa pojan yksivuotiskuvia, joita katsoessa tulee vähintäänkin samanlainen olo kuin nyt 70-luvun valokuvia katsottaessa. Digikuvaus sellaisena, jollaisena se nyt on, on auttamatta jollakin tavalla vanhanaikaista vuonna 2048.

 jne. jne. jne. kaikkien syntymäpäiviä lienee turha luetella.

~ ja yhä edelleen loputtomiin jatkuva merkintä "muista maksaa vuokra" muistuttaa minua jokaisen kuun 1. päivä :D 

p.s. You've reached the next couple level (en tosta englannin kielen taidostani tiiä, yritän ilmaista vitsikkäästi, että pariskunnilla/parisuhteessa on tommosia "tasoja" joita voidaan saavuttaa. Idean sain kaverin Facebook-kuvasta)!: pienet puhelut. "Mää mietin (tai itse asiassa kyseisessä sanassa on sen puheessa yks käsittämätön e t:n ja i:n välissä) vaan kun sinä toivotit oikein hyvää yötä ja minä vaan öitä (facebookista lähtiessä), niin se ei oo oikein balanssissa, niin aattelin soittaa ja toivottaa hyvää yötä ja nuku hyvin." Minusta tuo oli käsittämättömän söpösti tehty, varsinkin kun se oli jo aikaisemmin päivällä soittanu mulle hauskan pienen puhelun liittyen elokuvaan, jota se katto. Yleensä se ei kyllä söpöstele eikä oo hunajainen. Julkisilla paikoilla ei ees hipasta toisiamme ja se ei tykkää ees että lässytän kissoista :D:D Eikä tuo puhelukaan tainnu olla siirappinen, mutta kun käyttää vähä mielikuvitusta, niin on se ^^

 You've reached the next couple level: yhdessä yliopistolla. Elikkäs ekaa kertaa näyttäydyttiin julkisesti yhessä yliopistolla, kun herra ootti aulassa, että tulin ruotsin tunnilta ja mentiin yhessä syömään.

p.p.s. NHL-työsulku taitaa loppua ennen Karjala-turnausta, sääli :( 

Nescit vox missa reverti.

Karjala-turnauksen ohjelma:
ke 7.11. klo 18.30 Suomi-Venäjä
pe 9.11. klo 15.00 Venäjä-Ruotsi, klo 18.30 Suomi-Tshekki
la 10.11. klo 13.00 Tshekki-Venäjä, klo 17.00 Suomi-Ruotsi

                             +
NHL-työsulun mahdollinen jatkuminen marraskuun loppupuolelle

                +
 lippu.fi – 46 e – (toimituskulut + matkat + hotellit)
                =
            :) !!!!

Okei. Marraskuu ei tee ollenkaan hyvää mun taloudelle, koska sillon on autokoulun II vaihe (ja kaikki sen sisältämät kulut. Toivottavasti en telo ihan hirveesti ulkopuolisten autoja) ja tosiaan REISSU TURKUUN (toivon  mukaan NHL-pelaajien täyteiseen) KARJALA-TURNAUKSEEN <3 Ideahan lähti siitä, että herra oli tutkaillu 6.9.2013 pelattavan Suomi - Espanja MM2014 karsintaottelun (<3) lippujen hintoja. Se oli kuitenkin törmänny Karjala-turnauksen hävyttömän halpaan kampanjatarjoukseen ja kysy kiinnostasko mua lähtee. Viisi varsin tasokkaan oloista matsia lievästi sanottuna houkutteli, joten seuraavana aamuna olin varma, etten voinut vastustaa kiusausta, vaikka matkat ja halvinkin hotelli kyllä kompensoivat halpoja hintoja. Liput ja hotellit on nyt varattu (ja minä olen velkaa herralle), joten täältä tullaan Turku! Katsomonosa ei ole tietenkään niin hyvä kuin MM-kisoissa, mutta eiköhän se kelpaa. Ja näenhän toki armasta Turkuun muuttanutta ystäväänikin. Ainakin toivottavasti.

Lippujen tilauksen seurauksena paineet kuitenkin kasvoivat. Mun täytyi kertoa porukoille herrasta, eikä "me mennään neljäks yöks hotelliin" kuulostanu korvissani yhtään hyvältä ensiesittelyltä. Armas siskoni kuitenkin oli tukenani, koska oltiin päätetty hyödyntää toisiamme hinatessamme omia lehmiä ojasta pois. Koko lauantaiaamun yritin tsempata itseäni tilanteen vaatimalla tavalla (ei, te muut ette ehkä ymmärrä. Te, joitten vanhemmat kieli pitkällä odottavat vävyehdokkaita, ette tiedä miten vaikeaa on kertoa porukoille, että elämään on ilmestynyt sellainen häiriötekijä kuin mies) ja lopulta sisko raahasi minut äitin luo ja sain empimisen jälkeen sanottua, että no kun sitä minä vaan, että tapailen yhtä poikaa ja lähen sen kanssa Turkuun kattomaan jääkiekkoo. Eihän äiti innostunut tippaakaan, oli vaan että aijjaa, vai niin, mutta tenttasi kuitenkin perustiedot. Eikä sekään nyt parantanut tilannetta, että ensimmäisten kysymysten joukossa oli "onko se raitis" ja "polttaako se". Ainakaan liiaksi äiti ei mitään kysellyt, eikä aihe herättänyt ruokapöydässäkään yhtään mitään, vaan hukkui yleisen sählingin alle. Isä ei siis ole koko viikonlopun aikana sanonut sanaakaan aiheesta. Ei sitten. Ehkä parempi näin. Saunassa yritin vielä mainostaa äitille herran parempia puolia, ja sen jälkeen mulla oli vähän parempi fiilis. En kyllä siltikään käsitä, miten vanhempani voivat olla niin uskomattoman epäileväisiä ja vastenhakoisen oloisia lastensa kumppaneiden suhteen. Äiti kuitenkin tiivisti viikonlopun uutiset lauseeseen, että eteenpäinhän se on kaikki. Se on melkein positiivisen kuulonen virke.

Porukoille kertomisen jälkeen ero herrasta olisi virallinen valtava häpeä minulle. Enkä edes näe eroa tulevaisuudessa mahdottomana, sillä kyllä, joskus tunnen tarvitsevani leikkisämmän miehen (puhuttiin tästä herran kaa jokin päivä) ja kyllä, se pitää mua joskus hölmönä ja tod. näk. myös rasittavana ja ei, en ole vieläkään tottunut pohjanmaalaiseen luonteenlaatuun. Kai niissä jotain vikaa on (:D), kun kaverikin totesi että "ei mitenkään että mulla ois ennakkoluuloja mutta... kaikki pohjanmaalaiset joita tunnen niin... jos pitäs olla pitkään niitten kanssa tekemisissä niin ei kiitos." Lisäks mua ärsytti se ja sen sanat ja tavat muutenkin viime yönä (vaikka se ystävällisesti uutisoikin mulle opiskelukaupunkini tapahtumista niin, että olin tietäjien etujoukossa ja siitä olin haltioissani), mutta kuitenkin mulle tuli sitä tänään ikävä. Vähän ikävän syttymisen jälkeen herra juttelikin mulle feisbuukissa ja sano, että sillä on ikävä mua (jee), ja minä sanoin samaa. Sit kuitenkin annoin sille sitten pientä noottia edellisyön puhelusta, ja se oli kovasti pahoillaan mieleni pahoittamisesta ja niin sulonen, että kaverinikin oli hurmaantunu miten kivasti se osas sanansa valita (älkää nyt kuitenkaan mitään ylihienoo kuvitelko) :) Eli ei myö toivon mukaan ihan heti erota, vaikka sen tämän illan hempeily kyllä loppukin siihen pahotteluun.

Mut huomenna suuntaan aikaisin kohti opiskelukaupunkia ja pienryhmääni, jonka yksi jäsen haluaisi kuulemma kovasti asua pienessä kotikunnassani :'D minusta oli mahdottoman mukavaa jutella hänen kanssaa samalla kun kävelimme kampuken yhdeltä rakennukselta toiselle. Voisinkin käydä pikku hiljaa nukkumaan ja nauttia ennen nukkumaan menoa korkeintaan pienen annoksen Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni ja omenan voisin myös syödä...

p.s. Ikäkriisiä meinas pukata! Oon näin vanha, enkä oo saanu elämässäni mitään aikaseks :S

Otsikko latinaa, 'julkaistua sanaa ei saa takaisin'.