Sairastan edelleen ja mulla on tylsää. Somessa on pyöriny tissiviikkojuttuja tai jotain, ja vaikken oikein opettajuuteni takia voi mitään kuvaa tähän lätkästä, niin kirjoitan jotain. En oikeastaan oman tylsistymiseni takia, vaan 14-vuotiaan A:n ja hänen nykyisten kohtalotoveriensa takia.
Jotenkin on melkein outoa lukea vanhoja päiväkirjoja ja nähdä, miten suuri ongelma pienet rinnat ovat minullekin joskus olleet. Siis ihan oikeasti, ihan kuin tietynlaiset tisulit tekisivät ihmisestä tsädäm kauniin tai ruman.
Ehkä ongelma oli se, että teini-ikäisten poikien vasta herännyt miehuus vaatii todistelua, ja mikä onkaan helpompi tapa, kuin median mallin mukaisesti ihannoida isoja rintoja. Ja siitä sitten ehkä pitää puhua, vaikka voi oikeesti olla toistakin mieltä, mut eihän se nyt olisi sen ikäisten mielestä miehekästä sanoa, että pienet rinnat on jees.
Melkein uskallan väittää, että lähes jokainen teini on epävarma, ja siksi minäkin sitten yritin etsiä suurta totuutta mistäpä muualtakaan kuin netistä. Googletin että "pienet rinnat ovat..." ja "mitä mieltä miehet ovat pienistä rinnoista". Tutkimussyistä tein nyt varmaan viiden vuoden tauon jälkeen ekaa kertaa saman (oisin halunnu nähhä, mitä google ehdottaa, mut se ei ehdottanutkaan mitään jatkoa), ja täytyy myöntää, että vaikka oon varsin sinut kroppani kanssa nykyisin, niin kyl hakujen joukosta huomio kiinnittyy niihin, joissa pieniä rintoja haukutaan, ja se tuntu pahalta. En ihmettelr, että teininä tuntu vielä kamalammalta. Mut ehkä toikin on yksi syy just. Omat aivot huijaa sua, kun googletat. Se on silkkaa psykaa. Kiinnität huomion ja muistat ne asiat, jotka tukee sun (kauhuskenaario)ennakkooletusta. Vähä samalla tavalla kun pystyt diagnosoimaan sulla kauheita tauteja, jos googlaat jotain oireita.
Mut niin. Se todellisuus. Kun se on eri juttu, kun nettipalstat. Keskusteluihin osallistuu yleensä ne, joilla on joku tosi voimakas mielipide, tai jotka haluu trollata. Todellisuudessa taas on kaikenlaisia ihmisiä, jotka tykkää erilaisiata asioista ja ihmiset voi ihastua sellaseenkin ihmiseen, joka ei oo niiden "maun" mukainen. En siis missään nimessä väitä, että kaikki miehet tykkäis pienistä tisseistä, mut jotkut taas ei tykkää isoosta. Kaikkia ei vois muutenkaan saada. Joskus toinen ei syty just sun tisseille ja joskus sitä häiritsee liikaa se, ettet osaa keskustella samoista asioista tai vaikka että oot allergimen koirille tai et hyväksy metsästystä. Tissit on aika pienessä osassa, kun mietitään kokonaisuutta, vaikka voihan ne yksittäisille tyypeille olla kynnyskysymys. Mut sit kannattaa vaan keskittyy persemiehiin 😂
Ongelmoin itse asiaa varmaan vielä yliopiston alussakin, 19-vuotiaana. Voin sanoo, että olin ekojen säätöjeni ja ekan poikaystäväni kaa aika arka aluks. Mut kyseiset poitsut osaskin sanoo paljon fiksumpia asioita kuin yksikään muistamani nettikeskustelija (on muuten tosi tärkeetä olla lukematta niitä keskusteluja jossain vaiheessa, kun ei niistä iloo oo, eikä ne vastaa todellisuutta, onnellisuua alkaa, kun niiden lukeminen loppuu). Yks mm. sano, että jos mies haluu niihin koskee, niin ei niissä ainakaan vikaa oo. Pikkuhiljaa pääsin yli siitä rintojen pienuuden tuskasta, koska käytäntö osoitti, et hyvin mä tunnuin kuitenkin miehiä kiinnostavan, eikä kohdalle oo sattunu niin suurta kusipäätä, et joku ois jotain oahaa niistä sanonu (mut sellasiakin on olemassa, varokaa! Mut muistakaa, et niiden sanat ei taas oikeesti määritä teidän kauneutta yhtään).
Kyllähän tissivako ois tosi nätti (sitä oon aina vähä kadehtinu) ja kyllähän se voi harmittaa, ettö tissit katoaa kokonaan kuin taikaiskusta, jos makaan selälläni, mut aina voi nukkuu vaikka kyljellään, niin kyl ne sillon jo ihan somasti piirtyy esiin, ja en mä tiiä miltä kainaloihin rötkähtävät suuret rinnatkaan näyttää. Sitä paitsi kyllä mä sanon, että kliseinen käytännöllisyysjuttu on ihan tosi: pääsen halvalla rintaliiviostoksilla, kun ei mitään erikoislaatusia tuotteita tarvii käyttää, selkä ei oireile ainakaan tissien takia, liikunta on ongelmatonta ja pienistä ja terhakoista nyt ei varmaankaan tuu ihan ekana riippurintoja. Mulla on siis mahdollisuus pysyä nuorekkaana, jos en hanki ryppyjä murehtimalla turhia. Kaikkein ensimmäinen oma lohdutukseni aikanaan oli se, että jos joku muhun rakastuu, niin mun ei tartte murehtia, ihastuuko ne muhun vai mun tisseihin.
Mut niin, vaikka oon pienirintanen rillipää (mikä klassinen äikän ope! Pienenä vihasin myös lasejani), niin ei mun omasta mielestäni ole miespulaa tarvinnut kärsiä (koputan toki puuta). Tykätkää itsestänne, koska viha ei auta mitään. Hymyilkää, koska ette koskaan voi tietää, kuka ihastuu hymyynne. Ja tissit - niin pienet kuin isotkin - on oikeesti pieni juttu elämässä. Jos ei onnaa ihastusten suhteen just nyt, niin ehkä myöhemmin ja ehkä jonkun vielä ihanamman suhteen. Jokainen kukoistaa ajallaan eri ihmisille. Ootte ihania kaikki <3
Tietoja minusta
- A
- Keskusteluja, hulluttelua, maailman ihmeellisyyttä, kaiken maailman omia pikku projekteja ja miehiä rakastava humanistityttö. En usko valmiiksi kuljettujen polkujen paremmuuteen, vaan haluan olla avarakatseinen. Tällä hetkellä testailen, onko minusta aikuiselämään, ja kuinka voisin luoda siitä omanlaiseni. Etsin lisärohkeutta, itseäni, hupsuja ihmisiä ja omia juttuja. Haaveilen itseni kehittämisestä, leppoisista illoista ihanien ihmisten keskellä ja siitä, että erotan omat unelmani muiden unelmista.
perjantai 25. marraskuuta 2016
torstai 24. marraskuuta 2016
peikkotyttö sairastaa
Ei nämä nykyajan kuumemittarit ole kyllä yhtään mistään kotoisin. Ennen vanhaan kun elohopeamittaria pari kertaa ravisti, niin se meni nätisti nollille. Mutta elohopea tappaa ja on pahaa kaikille jne, joten eihän sellaisia enää myydä (?). Digitaalisiin mittareihinkaan en oikein usko, kun niillä on tapana alkaa temppuilla jossain vaiheessa. Siksi minulla on mittari, jonka sisällä on jotain outoa ainetta, joka ei ole elohopeaa. Tämä on muuten mainio, mutta... Nollaaminen. Mahdoton tehtävä. Tätä tapausta saa ravistella niin kovaa ja kauan, että alkaa pelottaa, että saan sydänlihastulehduksen rasituksesta, ja silti mönjä malttaa laskea ehkä maksimissaan 39:stä 37:ään.
Oon tosiaan kipeänä. Jostain iski ärhäkkä ja oikein klassinen flunssa, jonka ekana päivänä jaksoin käydä hoitamassa työni, sillä olihan kepeä koepäivä, ja kun opiskelijat poistuu tunnin sisään, vaikka aikaa on varattu kolmen tunnin verran, niin tuntiliksa on jees. Kevyttä oli myös siksi, kun sillonkaan ei tarvii käytännössä mitään ees puhua, tarkkailla vaan ja vähä lukee feissarimokia ja uutisia. Viime yönä kuume sit nousi 39:ään ja sitä olisi voinut sanoa jo tukalaksi.
Nyt sit vaan pötköttelen, vaikka pitäis pyykätä ja tiskata ja siivota ja miettiä uusintakoepäivää. Mut ei kyl pysty. Edes joulu-A ei pysty tekemään haluamiaan asioita, vaikka pursuis ideoita, ja vaikka jouluaattoon on KUUKAUSI. Ei vaan riitä energiaa.
Viime viikko oli aika hektinen, kun piti ravata koulutusten ja töiden takia kahden kaupungin välillä. Oli tavallaan aika raskasta, vaikka bussissa istuminen ei sillee oo mulle ongelma. Sitä paitsi en päässy haalaribileisiin, vaikka tein kaikkeni seuran saamiseksi. Harmitti aluks. Onneksi mentiin kuitenkin ilmasiin improihin, ja sehän oli oikeestaan vielä parempaa. Illan kruunuksi tuli vielä Samurain pelailu, kun siihen tuli mahdollisuus. Sen sijaan Risk, josta olin koko viikon intoillu, peruuntu. Suretti kyl pikkasen, varsinkin kun yks ihana ois ihan vapaaehtoisesti tullu hengaa mun kaveriporukkaan ja pelailee. Ja nyt en ehkä näe sitä enää ikinä ennen kuin se katoaa maailman toiselle puolen ja unhoittaa minut.
Myös kavereiden tuparit oli ihan hauskat, vaikka se ilta jotenkin pääty kamalaan porukan karsiutumiseen, kun erinäisistä syistä ihmiset joutu jättää leikin kesken (ilmainen seinäkiipeily, paha olo, riidat, väsymys, kiinnostavien miesten löytyminen, kavereiden kadottaminen...). Teologi sattu olee samassa paikassa. Ilahduin ja kävin juttelee. Tanssinkin jonkun verran, mut en pidä kyseisen paikan musiikista.
Maanantaina näin muuten ekaa kertaa täällä ollessani täkäläistä vanhaa ystävääni. Sillä on asuntovelka, vakityö omalta alalta ja kihlat. En silti oo kateellinen sen seesteiselle idyllielämälle. Kaikki aikanaan. Onnellinen olen hänen puolestaan.
Eipäs kai oikein muuta nyt jaksa kirjottaa. Meen syömään pinaattilettuja, koska ne on ainut ruoka, jotka saan alas. Jogurtti ei nyt maistu, banaanit on loppu ja luumut ja persimonit on raakoja viel.
Oon tosiaan kipeänä. Jostain iski ärhäkkä ja oikein klassinen flunssa, jonka ekana päivänä jaksoin käydä hoitamassa työni, sillä olihan kepeä koepäivä, ja kun opiskelijat poistuu tunnin sisään, vaikka aikaa on varattu kolmen tunnin verran, niin tuntiliksa on jees. Kevyttä oli myös siksi, kun sillonkaan ei tarvii käytännössä mitään ees puhua, tarkkailla vaan ja vähä lukee feissarimokia ja uutisia. Viime yönä kuume sit nousi 39:ään ja sitä olisi voinut sanoa jo tukalaksi.
Nyt sit vaan pötköttelen, vaikka pitäis pyykätä ja tiskata ja siivota ja miettiä uusintakoepäivää. Mut ei kyl pysty. Edes joulu-A ei pysty tekemään haluamiaan asioita, vaikka pursuis ideoita, ja vaikka jouluaattoon on KUUKAUSI. Ei vaan riitä energiaa.
Viime viikko oli aika hektinen, kun piti ravata koulutusten ja töiden takia kahden kaupungin välillä. Oli tavallaan aika raskasta, vaikka bussissa istuminen ei sillee oo mulle ongelma. Sitä paitsi en päässy haalaribileisiin, vaikka tein kaikkeni seuran saamiseksi. Harmitti aluks. Onneksi mentiin kuitenkin ilmasiin improihin, ja sehän oli oikeestaan vielä parempaa. Illan kruunuksi tuli vielä Samurain pelailu, kun siihen tuli mahdollisuus. Sen sijaan Risk, josta olin koko viikon intoillu, peruuntu. Suretti kyl pikkasen, varsinkin kun yks ihana ois ihan vapaaehtoisesti tullu hengaa mun kaveriporukkaan ja pelailee. Ja nyt en ehkä näe sitä enää ikinä ennen kuin se katoaa maailman toiselle puolen ja unhoittaa minut.
Myös kavereiden tuparit oli ihan hauskat, vaikka se ilta jotenkin pääty kamalaan porukan karsiutumiseen, kun erinäisistä syistä ihmiset joutu jättää leikin kesken (ilmainen seinäkiipeily, paha olo, riidat, väsymys, kiinnostavien miesten löytyminen, kavereiden kadottaminen...). Teologi sattu olee samassa paikassa. Ilahduin ja kävin juttelee. Tanssinkin jonkun verran, mut en pidä kyseisen paikan musiikista.
Maanantaina näin muuten ekaa kertaa täällä ollessani täkäläistä vanhaa ystävääni. Sillä on asuntovelka, vakityö omalta alalta ja kihlat. En silti oo kateellinen sen seesteiselle idyllielämälle. Kaikki aikanaan. Onnellinen olen hänen puolestaan.
Eipäs kai oikein muuta nyt jaksa kirjottaa. Meen syömään pinaattilettuja, koska ne on ainut ruoka, jotka saan alas. Jogurtti ei nyt maistu, banaanit on loppu ja luumut ja persimonit on raakoja viel.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Jatkoraportti pyhäinpäivän bileistä
Viime tekstissä listaamiini eroihin/muutoksiin parisuhde-elämän ja sinkkuelämän välillä kuuluisi myös se, että sinkkuna taidan kirjoittaa blogia enemmän. Ihanhan tämä menee villiksi, kun katsoo, miten sinkkuna kirjoitin 60 päivityksen vuositahtia (??? Mitä ihmettä mä oon siellä selittänyt? Ihan kun mun jotkut yläkouluaikaset päiväkirjat, joissa on uskomaton määrä kaikkee kuolettavan turhaa :D), vuonna 2014 parisuhteen ekana vuonna kirjoitin vielä 22 postausta. Sittemmin vuosikohtainen päivitysmäärä on ALLE KYMMENEN. Ja nyt sentään kirjoitan kolmatta päivitystä eron jälkeen. Se on jo puolet koko vuoden 2015 kirjoituksista.
Mutta siis tunnen pakottavaa tarvetta päivittää tilannetta vähän tänne jopa ennen päiväkirjaa ihan siksi, että tämä niin mukavasti on jatkoa edelliselle päivitykselle. Me nimittäin käytiin siellä pilleissä, joista mainitsin. Ja mä näin ihanaisen vanhan suolan. Olin jo unohtanut, miten ka-ma-la kiusaaja mun ystävä on sinkkuystäviään kohtaan. Olin ehkä hitusen ystävilleni maininnut, että voi olla, että saatan vähäsen ajatella sitä suolaa, kun janottaa. Kaveri sitten jo puhelimessa ilmoitti, että hän teki ystävälleni vierasvuoteen, mutta ei jaksanut tehdä mulle, koska on riski, että se on turhaa työtä. Hieman pyörittelin silmiäni suoranaiselle vittuilulle, mutta olin huvittunut.
Bussi oli kaupungissa aika myöhään, mutta puettiin ja meikattiin ja päätimme ottaa bilepaikalle taksin, jottemme ihan koko bileitä missaisi, ja koska ulkona on KYLMÄ ja väsytti ja nälätti jne. Itse olin tosin vähän sitä mieltä, että on turhan näyttävää tulla kotibileisiin taksilla, sillä sellaisiin tapahtumiin tullaan huojuvasti pyörällä, josta tippuvat ketjut, mutta koska minulla oli kiire pippaloihin ja jalassani oli melkein rakko, olin oikeasti ihan mukana tuossa mukavan lämpimässä kyydissä.
Omakotitalon ovelle tullessa kuulimme huudon, joka oli aika lailla tuttu narkkinaapurimme takia, mutta tämä huuto oli iloisempi eläimellinen ölvähdys. Kyseessä oli beer bongin viimeiset erät. Astuttiin sisään ja istuttiin patjalle ja katseltiin menoo ja juteltiin. Jotain viinapullon etsintääkin siellä oli ja saunaan ois päässy, mut ei me niihin osallistuttu. Kovin tuttuja tyyppejä ei hirveästi ollu, humanistiliikunnasta tunnistettavia tyyppejä ehkä lähinnä. Se mun vanha suola pyyhälsi ohi ja tervehti meidän kaverijoukkoo sanomalla "moi *ainejärjestömme edustajat*. Ystäväni jatkoi kiusaamistani mielestäni ihan liian kovaan ääneen ("siellä se sun unelmas nyt on") ja olin vaan että nyt hiljaa, ei mua ees kiinnosta niin paljoo. Vaikka kyllähän mua vähän kiinnosti. Kattelin sitä salaa, ja melkein oisin ehkä päässy jutuille, kun me tanssittiin iloisesti Keinutaan, kun koko muu tylsä juhlaväki istui ja litki kaljaa. Mut sit siihen pyyhälsi joku poika, joka oikein sysäs mut pois vitsillä mennessään juttelee sille.
Yläkerrasta löysimme meidät kutsuneen keltaisen miehen, mutten hirveästi ehtinyt hänelle jutella. Illalla hän kävi kuitenkin moiskauttaa mulle poskipusun ja kuttu mua hyväks ystäväks tms, ja mulle tuli hyvä mieli, vaikka se saattaa käyttää aika paljon korukieltä ja kehua turhaan. Yläkerrasta löydettiin myös pöytäfudis. Se oli lystiä se! Pelasin yksin kahta kaveriani vastaan ja pärjäsinkin, kunnes vedenjuontireissulla näin sohvalla tutun vuosien takaa. Siinä istui yksin ja reppanana ystäväni vanha ja ilkeä kaveripoika. Viimeinen muistikuvani tyypistä oli vuosien takaisesta rokista, jolloin istuimme jossain piirissä ja hän sanoi aika ilkeään sävyyn jotain huonosta näöstäni ja siitä, että jos me oltais evoluutiossa, niin mä kuolisin paljon ennen sitä. Olin kuitenkin täynnä rakkautta ja hyvää mieltä, ja kyykistyin hänen viereensä, että miksi sinä täällä yksin istut, ja tahdotko tulla pelaamaan pöytäfutista. "Sua vastaanko?", se kysyi, ja sanoin, että ei, vaan mun puolelle. Oikeestaan yllätyksekseni se sano, että voisi hän tullakin. Olin tyytyväinen, mutta ystäväni ei niinkään. Hänen ilmeensä ja ajatuksensa kertoivat kutakuin samaa tarinaa: "Et nyt v*ttu oo A tosissas, etkö sä tunnista kuka tuo on?" :D No, anyway, pöytäfutis oli kivaa ja hyppelin riemusta aina kun saatiin maali ja kannustin häntä ja luulen, että meillä kaikilla oli oikein mukavaa pelatessa. Juttelin kyllä pojalle jossain vaiheessa pakosti vähän enemmänkin, koska tiedän nyt esim. että hän opiskelee muualla. Lytätty myyrä-A sisälläni oli iloinen, koska olin ollut hänelle kiva, ja hän oli ollut minulle kiva ja btw kyllä mä evoluutiossa paremmin saisin geenejäni eteenpäin kuin se. Ehkä :D
No joo, mutta ilta eteni (ja niin etenee tää tarinakin. Sori, en voi mitään sille, että selitän piiitkästi) ja alakerrassa taas kattelin vanhaa suolaa. Olin varma, että eiköhän juttu ollut tässä, kun hän oikeasti jossain vaiheessa ravisti mulle päätään, kun katsoin sitä. Se vaikutti just siltä, että sori, myöhästä hypätä tähän junaan. Mut ei se sit ihan niin kuitenkaan mennyt. Jossain vaiheessa lähempänä yhtätoista ja poistumisaikaa se kulki ohitsemme ja kiiteltiin vissiin oikein porukalla sitä juhlista. En muista mistä minä sille jotain jäin selittämään, mutta kaverini olivat katsoneet tietäväisin katsein toisiaan ja luikkivat pois jättäen meidät kahden. Jotain hänelle höpötin ja saatoin pienestä hänen käsivarttaan sivellä syvästä kiitollisuudesta sitä kohtaan, kuinka hienon värinen talo heillä onkaan. Hän kävi välillä hoitamassa DJ:n tehtäviään, mutta palasi kuin palasinkin aina luokseni. Ahtaassa tilassa hän seisoi aika lähelläni ja tarttui mua pienesti ja huomaamattomasti kädestä ja tilanne oli äkkiä hyvin samanlainen kuin st. Patrickin päivän aikaan. Ja sitten hän suuteli mua ja mä olin onnellinen. Hän oli hyvä suutelija. Ja ihana. Ja täydennys listaani olemalla ysinelonen, vaikka sitä en siinä miettinyt. Oooooonhan hän vähän nuori, mutta ei se hänestä tehnyt tippaakaan vähemmän kiinnostavaa. Ja kuten hän sanoi joskus myöhemmin, hän tekee niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut haluaa.
Mun ystävät oli kadonnu tai olivat muuten vain tekemättä lähtöä. Talossa oli porukkaa, vaikka tarkotus oli saada se tyhjäks. Mä aloin kiskoa takkia päälleni, ja lähdettiin pojan kaa kahestaan kohti jatkopaikkana toimivaa baaria. Matka oli jotenkin tosi mukava. Puhuttiin koko matka jotain, naureskeltiin ja välillä se pysäytti mut ja suuteli mua. Olin aika sulaa vahaa. Maksoin törkykalliin sisäänpääsyn, kun taas sen nimi oli jollain vip-listalla niiden bileiden takia. Baarissa katseltiin vaan pitkään toisiamme ja oltiin lähekkäin ja mietittiin, että miks ylipäätään oltiin tultu tänne, ja pohdinnan seurauksena käytiin vähän leikkimässä sosiaalisia ihmisiä sen kavereiden luona. Pikkusen tanssittiinkin, kunnes lähettiin takasin pakkaseen.
Kaverini kettuilu toteutu, enkä menny hänen luokseen yöksi, vaan pojan. Hänen vieressään oli hyvä nukkua, kun hän otti mut lusikkaan ja pujotti sormensa mun sormien lomasta ja hän pussaili enemmän kuin muut pojat yhteensä pitkään aikaan.
Valitettavasti tämä kaunis tarina saa yhtä karun lopun kuin muutkin, sillä kuten usein tuntuu käyvän, eivät pojat ole selvinpäin eivätkä varsinkaan krapulassa ollenkaan niin puheliaita kuin humalassa. Halattiin ja pussattiin aamulla, mutta ei puhuttu mitään pehmeitä. Emme todellakaan puhuneet näkevämme kuin "ehkä joskus". Mun täytyis kyllä ehkä muuttaa taktiikkaa, koska haluaisin pysyä hyvissä väleissä tyyppeihin. Toisaalta en haluaiskaan edes tapailla ketään, mutta jokin kiva pikku juttelusäpinä kyllä kelpaisi. Lisäksi vähän harmitti, etten unohtanut tyyppiä, vaan saatoin jopa jauhaa hänen suloisuudestaan koko viikonlopun. Ups. Mut saatoin ehkä tyriä jutun. Ois pitäny vaan pysyä kylmänä ja salaperäisenä ja etäisenä ja mennä ystävän luo yöksi. Mutta kun halusin uniseuraa. Pöh. Pienesti silti harmittaa.
Seuraavana päivänä muuten jatkettiin juhlaputkea. En ikinä ikinä ikinä juhli kahta päivää putkeen, mutta nyt siihen oli raskauttavia syitä, joihin ystävyys ja vipattava tanssijalka velvoittavat. En tosin juonut lainkaan eivätkä oikeastaan ystävänikään, joten sinällään ongelmaa ei ollut. Käytiin useamassa istuskelupaikassa, mutta poistuimme niistä, sillä kaikissa oli outoja vanhempia miehiä (ensimmäisessä mies oli tosi töykeä, kun tultiin istuu samaan pöytään, joka olikin sitten varattu. Tosin hän koki käytöksestään niin huonoa omatuntoa, että pyysi sitä myöhemmin anteeksi. Toisessa tuli ensin limainen mies pyytämään tanssiin ja toinen pöyhöttämään tukkaa ja lähes istumaan syliin, ja silloin pomppasin rivakasti pois. Kolmannessa paikassa mies luuli, että otimme kuvia hänestä, kun otimme selfieitä, ja tuli vaatimaan kuvien poistamista.) Ehkä tämän takia viihdyn tanssipaikoissa. Siellä törmään harvemmin ongelmiin (vaikka monet muut kyllä törmäävät) ja sitä paitsi en ole nukahtamassa pöytään, niinkuin tuolla.
Jostain randomista syystä jatkoimme meidän vanhojen random-tuttujemme (muistattehan ne, joiden kanssa menimme lautapelijatkoille keväällä?) ja heidän kavereidensa kanssa johonkin kommuuniin, josta hekään eivät oikeastaan tunteneet ketään (tai joku tunsi ehkä jonkun), mutta minä itse asiassa tunsin yhden talon asukkaan (meidän fuksi), mutten nähnyt häntä siellä. Siellä oli ehkä mageimmat koskaan livenä näkemäni Halloween-koristeet. Ei jaksettu olla kauan, mutta kiva oli käydä.
No mutta joo. Sellainen viikonlopun saldo. Kahdet kotibileet ja ihana mutta jo menetetty poika ja pari kyyneltä sen ja elämän takia. Rakkaita ystäviä, hyviä tanssimuuveja ja paljon naurua. Huomenna viilailen vähän tiistain oppituntia ja meen kurkkaamaan opiskelijasähköpostia. Pelottaa mitä kaikkea työjuttuja sieltäkin löytyy... Nyt luen vähän ja sitten käyn unille. Öitä!
P.s. Mua huvittaa, kun majoittajaystäväni kämppis alkaa olla tottunut siihen, että yövymme viikonloppuisin siellä. Hän puhuu pienelle vauvalleen usein: "Oo, look, L's friends are here. Party! Dance! Ilona! Do you wanna dance?" :''D Onneksi hän ehkä oikeasti kuitenkin pitää siitä, että käymme siellä. Vakuuttavasti hän oli siitä ystävälleni selittänyt, ja hän lähetti Facessa minulle kuvia viikonlopulta ja sanoi samalla, että hänellä oli oikein hyvä viikonloppu meidän kanssamme.
Mutta siis tunnen pakottavaa tarvetta päivittää tilannetta vähän tänne jopa ennen päiväkirjaa ihan siksi, että tämä niin mukavasti on jatkoa edelliselle päivitykselle. Me nimittäin käytiin siellä pilleissä, joista mainitsin. Ja mä näin ihanaisen vanhan suolan. Olin jo unohtanut, miten ka-ma-la kiusaaja mun ystävä on sinkkuystäviään kohtaan. Olin ehkä hitusen ystävilleni maininnut, että voi olla, että saatan vähäsen ajatella sitä suolaa, kun janottaa. Kaveri sitten jo puhelimessa ilmoitti, että hän teki ystävälleni vierasvuoteen, mutta ei jaksanut tehdä mulle, koska on riski, että se on turhaa työtä. Hieman pyörittelin silmiäni suoranaiselle vittuilulle, mutta olin huvittunut.
Bussi oli kaupungissa aika myöhään, mutta puettiin ja meikattiin ja päätimme ottaa bilepaikalle taksin, jottemme ihan koko bileitä missaisi, ja koska ulkona on KYLMÄ ja väsytti ja nälätti jne. Itse olin tosin vähän sitä mieltä, että on turhan näyttävää tulla kotibileisiin taksilla, sillä sellaisiin tapahtumiin tullaan huojuvasti pyörällä, josta tippuvat ketjut, mutta koska minulla oli kiire pippaloihin ja jalassani oli melkein rakko, olin oikeasti ihan mukana tuossa mukavan lämpimässä kyydissä.
Omakotitalon ovelle tullessa kuulimme huudon, joka oli aika lailla tuttu narkkinaapurimme takia, mutta tämä huuto oli iloisempi eläimellinen ölvähdys. Kyseessä oli beer bongin viimeiset erät. Astuttiin sisään ja istuttiin patjalle ja katseltiin menoo ja juteltiin. Jotain viinapullon etsintääkin siellä oli ja saunaan ois päässy, mut ei me niihin osallistuttu. Kovin tuttuja tyyppejä ei hirveästi ollu, humanistiliikunnasta tunnistettavia tyyppejä ehkä lähinnä. Se mun vanha suola pyyhälsi ohi ja tervehti meidän kaverijoukkoo sanomalla "moi *ainejärjestömme edustajat*. Ystäväni jatkoi kiusaamistani mielestäni ihan liian kovaan ääneen ("siellä se sun unelmas nyt on") ja olin vaan että nyt hiljaa, ei mua ees kiinnosta niin paljoo. Vaikka kyllähän mua vähän kiinnosti. Kattelin sitä salaa, ja melkein oisin ehkä päässy jutuille, kun me tanssittiin iloisesti Keinutaan, kun koko muu tylsä juhlaväki istui ja litki kaljaa. Mut sit siihen pyyhälsi joku poika, joka oikein sysäs mut pois vitsillä mennessään juttelee sille.
Yläkerrasta löysimme meidät kutsuneen keltaisen miehen, mutten hirveästi ehtinyt hänelle jutella. Illalla hän kävi kuitenkin moiskauttaa mulle poskipusun ja kuttu mua hyväks ystäväks tms, ja mulle tuli hyvä mieli, vaikka se saattaa käyttää aika paljon korukieltä ja kehua turhaan. Yläkerrasta löydettiin myös pöytäfudis. Se oli lystiä se! Pelasin yksin kahta kaveriani vastaan ja pärjäsinkin, kunnes vedenjuontireissulla näin sohvalla tutun vuosien takaa. Siinä istui yksin ja reppanana ystäväni vanha ja ilkeä kaveripoika. Viimeinen muistikuvani tyypistä oli vuosien takaisesta rokista, jolloin istuimme jossain piirissä ja hän sanoi aika ilkeään sävyyn jotain huonosta näöstäni ja siitä, että jos me oltais evoluutiossa, niin mä kuolisin paljon ennen sitä. Olin kuitenkin täynnä rakkautta ja hyvää mieltä, ja kyykistyin hänen viereensä, että miksi sinä täällä yksin istut, ja tahdotko tulla pelaamaan pöytäfutista. "Sua vastaanko?", se kysyi, ja sanoin, että ei, vaan mun puolelle. Oikeestaan yllätyksekseni se sano, että voisi hän tullakin. Olin tyytyväinen, mutta ystäväni ei niinkään. Hänen ilmeensä ja ajatuksensa kertoivat kutakuin samaa tarinaa: "Et nyt v*ttu oo A tosissas, etkö sä tunnista kuka tuo on?" :D No, anyway, pöytäfutis oli kivaa ja hyppelin riemusta aina kun saatiin maali ja kannustin häntä ja luulen, että meillä kaikilla oli oikein mukavaa pelatessa. Juttelin kyllä pojalle jossain vaiheessa pakosti vähän enemmänkin, koska tiedän nyt esim. että hän opiskelee muualla. Lytätty myyrä-A sisälläni oli iloinen, koska olin ollut hänelle kiva, ja hän oli ollut minulle kiva ja btw kyllä mä evoluutiossa paremmin saisin geenejäni eteenpäin kuin se. Ehkä :D
No joo, mutta ilta eteni (ja niin etenee tää tarinakin. Sori, en voi mitään sille, että selitän piiitkästi) ja alakerrassa taas kattelin vanhaa suolaa. Olin varma, että eiköhän juttu ollut tässä, kun hän oikeasti jossain vaiheessa ravisti mulle päätään, kun katsoin sitä. Se vaikutti just siltä, että sori, myöhästä hypätä tähän junaan. Mut ei se sit ihan niin kuitenkaan mennyt. Jossain vaiheessa lähempänä yhtätoista ja poistumisaikaa se kulki ohitsemme ja kiiteltiin vissiin oikein porukalla sitä juhlista. En muista mistä minä sille jotain jäin selittämään, mutta kaverini olivat katsoneet tietäväisin katsein toisiaan ja luikkivat pois jättäen meidät kahden. Jotain hänelle höpötin ja saatoin pienestä hänen käsivarttaan sivellä syvästä kiitollisuudesta sitä kohtaan, kuinka hienon värinen talo heillä onkaan. Hän kävi välillä hoitamassa DJ:n tehtäviään, mutta palasi kuin palasinkin aina luokseni. Ahtaassa tilassa hän seisoi aika lähelläni ja tarttui mua pienesti ja huomaamattomasti kädestä ja tilanne oli äkkiä hyvin samanlainen kuin st. Patrickin päivän aikaan. Ja sitten hän suuteli mua ja mä olin onnellinen. Hän oli hyvä suutelija. Ja ihana. Ja täydennys listaani olemalla ysinelonen, vaikka sitä en siinä miettinyt. Oooooonhan hän vähän nuori, mutta ei se hänestä tehnyt tippaakaan vähemmän kiinnostavaa. Ja kuten hän sanoi joskus myöhemmin, hän tekee niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut haluaa.
Mun ystävät oli kadonnu tai olivat muuten vain tekemättä lähtöä. Talossa oli porukkaa, vaikka tarkotus oli saada se tyhjäks. Mä aloin kiskoa takkia päälleni, ja lähdettiin pojan kaa kahestaan kohti jatkopaikkana toimivaa baaria. Matka oli jotenkin tosi mukava. Puhuttiin koko matka jotain, naureskeltiin ja välillä se pysäytti mut ja suuteli mua. Olin aika sulaa vahaa. Maksoin törkykalliin sisäänpääsyn, kun taas sen nimi oli jollain vip-listalla niiden bileiden takia. Baarissa katseltiin vaan pitkään toisiamme ja oltiin lähekkäin ja mietittiin, että miks ylipäätään oltiin tultu tänne, ja pohdinnan seurauksena käytiin vähän leikkimässä sosiaalisia ihmisiä sen kavereiden luona. Pikkusen tanssittiinkin, kunnes lähettiin takasin pakkaseen.
Kaverini kettuilu toteutu, enkä menny hänen luokseen yöksi, vaan pojan. Hänen vieressään oli hyvä nukkua, kun hän otti mut lusikkaan ja pujotti sormensa mun sormien lomasta ja hän pussaili enemmän kuin muut pojat yhteensä pitkään aikaan.
Valitettavasti tämä kaunis tarina saa yhtä karun lopun kuin muutkin, sillä kuten usein tuntuu käyvän, eivät pojat ole selvinpäin eivätkä varsinkaan krapulassa ollenkaan niin puheliaita kuin humalassa. Halattiin ja pussattiin aamulla, mutta ei puhuttu mitään pehmeitä. Emme todellakaan puhuneet näkevämme kuin "ehkä joskus". Mun täytyis kyllä ehkä muuttaa taktiikkaa, koska haluaisin pysyä hyvissä väleissä tyyppeihin. Toisaalta en haluaiskaan edes tapailla ketään, mutta jokin kiva pikku juttelusäpinä kyllä kelpaisi. Lisäksi vähän harmitti, etten unohtanut tyyppiä, vaan saatoin jopa jauhaa hänen suloisuudestaan koko viikonlopun. Ups. Mut saatoin ehkä tyriä jutun. Ois pitäny vaan pysyä kylmänä ja salaperäisenä ja etäisenä ja mennä ystävän luo yöksi. Mutta kun halusin uniseuraa. Pöh. Pienesti silti harmittaa.
Seuraavana päivänä muuten jatkettiin juhlaputkea. En ikinä ikinä ikinä juhli kahta päivää putkeen, mutta nyt siihen oli raskauttavia syitä, joihin ystävyys ja vipattava tanssijalka velvoittavat. En tosin juonut lainkaan eivätkä oikeastaan ystävänikään, joten sinällään ongelmaa ei ollut. Käytiin useamassa istuskelupaikassa, mutta poistuimme niistä, sillä kaikissa oli outoja vanhempia miehiä (ensimmäisessä mies oli tosi töykeä, kun tultiin istuu samaan pöytään, joka olikin sitten varattu. Tosin hän koki käytöksestään niin huonoa omatuntoa, että pyysi sitä myöhemmin anteeksi. Toisessa tuli ensin limainen mies pyytämään tanssiin ja toinen pöyhöttämään tukkaa ja lähes istumaan syliin, ja silloin pomppasin rivakasti pois. Kolmannessa paikassa mies luuli, että otimme kuvia hänestä, kun otimme selfieitä, ja tuli vaatimaan kuvien poistamista.) Ehkä tämän takia viihdyn tanssipaikoissa. Siellä törmään harvemmin ongelmiin (vaikka monet muut kyllä törmäävät) ja sitä paitsi en ole nukahtamassa pöytään, niinkuin tuolla.
Jostain randomista syystä jatkoimme meidän vanhojen random-tuttujemme (muistattehan ne, joiden kanssa menimme lautapelijatkoille keväällä?) ja heidän kavereidensa kanssa johonkin kommuuniin, josta hekään eivät oikeastaan tunteneet ketään (tai joku tunsi ehkä jonkun), mutta minä itse asiassa tunsin yhden talon asukkaan (meidän fuksi), mutten nähnyt häntä siellä. Siellä oli ehkä mageimmat koskaan livenä näkemäni Halloween-koristeet. Ei jaksettu olla kauan, mutta kiva oli käydä.
No mutta joo. Sellainen viikonlopun saldo. Kahdet kotibileet ja ihana mutta jo menetetty poika ja pari kyyneltä sen ja elämän takia. Rakkaita ystäviä, hyviä tanssimuuveja ja paljon naurua. Huomenna viilailen vähän tiistain oppituntia ja meen kurkkaamaan opiskelijasähköpostia. Pelottaa mitä kaikkea työjuttuja sieltäkin löytyy... Nyt luen vähän ja sitten käyn unille. Öitä!
P.s. Mua huvittaa, kun majoittajaystäväni kämppis alkaa olla tottunut siihen, että yövymme viikonloppuisin siellä. Hän puhuu pienelle vauvalleen usein: "Oo, look, L's friends are here. Party! Dance! Ilona! Do you wanna dance?" :''D Onneksi hän ehkä oikeasti kuitenkin pitää siitä, että käymme siellä. Vakuuttavasti hän oli siitä ystävälleni selittänyt, ja hän lähetti Facessa minulle kuvia viikonlopulta ja sanoi samalla, että hänellä oli oikein hyvä viikonloppu meidän kanssamme.
perjantai 4. marraskuuta 2016
Sinkkuelämää
J:n ja minun erosta on nyt jo yli kuukausi. Voin hyvin ja J:kään ei ole varmaan pariin viikkoon mitään ikävästä puhunut. Lupasin aiemmassa blogitekstissäni kertoa tarkemminkin, millaista sinkkuelämää olen vuosien tauon jälkeen elellyt. Tässä siis tulee.
No, siis tosiasiassahan suurta eroa sinkkuelämän ja parisuhde-elämän loppukauden välillä ei ole. Monissa asioissa se ei näy lainkaan. Olen tehnyt töitä normaalisti. Uusi kurssi alkoi, ja kun juttelin opiskelijoilleni ja sain heidät nauramaan, mietin luokan edessä, että rakastan tätä työtä. Jos tekisin juuri nyt unelmakartan, jonka tekeminen on jo kauan ollut projektilistallani, saattaisin hyvinkin laittaa yhdeksi unelmaksi sen, että saisin jatkossakin opettaa kutakuin itseni ikäisiä ulkomaalaisia.
Opiskelut ovat tavallaan yhtä jumissa kuin koko tämän syksyn ajan muutenkin, koska pyhitin ensimmäisen työpätkän graduvapaaksi. Mutta kyllä minä olen sentään viimeisiä informantteja metsästänyt. Yhden löysin kaupungin yöstä, ja löysinpä hänet Facestakin. Ei hän vain humalassa houraillut, vaan suostui harkitsemaan haastatteluun osallistumista parin viikon päästä myös selvin päin.
Sukua olen nähnyt sillä tavalla enemmän, että vihdoin ja viimein sain käytyä veljen perheen luona Lappeenrannassa. Pitäisi varmaan käydä useammin siellä. Sen verran suloisesti pojat leikkivät kanssani ajatustenlukuleikkiä:
Veljenpoika 6 v.: Arvaa, mikä mun lempilelu on.
Minä: Mursu.
V *näyttää pohtivalta, koska tuo on yksi hänen rakkaimmisa leluistaan*: Niin no mutta toinen!
M: Ööö...
V: Se on kultainen. Me kaikki saatiin se.
M: ??
V: Se on A!
Täytyy myöntää, että olin aika awww, vaikka vähänhän minua tuossa esineellistettiin, mutta eihän sillä ole väliä. Lapsen pääpointti tuli selväksi.
Toisaalta lähellä olevia sukulaisia olen nähnyt nyt ihan kamalan vähän kaikenlaisten kiireiden vuoksi. Onneksi pian on isänpäivä!
Kavereita olen nähnyt jonkin verran. Olen ravannut entisessä kotikaupungissa melkein joka viikonloppu erilaisten tapahtumien perässä. Savonlinjalle kiitos, matka maksaa parhaillaan euron, ja varaa oli matkustaa jopa viime kuun lopun ennennäkemättömän tiukassa rahatilanteessa. Ja tokihan ystävän kanssa asuminen edistää sosiaalista elämää. Välillä itketään ja välillä nauretaan kippurassa kaiken maailman typerille jutuille.
Olen tavallaan innostunut lukemaan kirjoja. Aloitin lukuprojektin, kun tajusin, ettei keskittymiskykyni riittänyt edes takakansien lukemiseen. Päätin lukea joka päivä keskittyneesti jotakin vilkuilematta kännykkää tai mitään muutakaan. Kirjastokorttia minulla ei ole uuden kotikaupungin kirjastoon, mutta lainasin kirjoja kavereilta. Kahden kirjan jälkeen projekti oli ylittänyt odotukset: Minulle tuli suorastaan pakottava tarve lähteä etsimään kolmatta mielenkiintoista teosta. Palasin ystäväni kirjalaatikolle, ja yks kaks jotain outoa oli tapahtunut: viimeksi laatikkoa selkatessa en jaksanut kiinnostua mistään, mutta nyt pinosin kirjoista valtavan potentiaalisten kirjojen pinon, ja jouduin oikeasti tekemään valintaa, minkä lukisin seuraavaksi ja mitä malttaisin jättää myöhemmäksi.
Bileissä olen käynyt melkein vähemmän kuin parisuhteen aikana, mutta työt ja vieras kaupunki ovat vaikuttaneet siihen enemmän, kuin ero.
Projekteja olen vääntänyt. Tällä viikolla tuhlasin ensimmäisen palkkani Eurokankaaseen ja tein itselleni överin tyllihameen. Haaveilemme kaksivärisistä tupareista, ja jos olen tomera, saatanpa tehdä meille värien mukaiset hameet. Tosin joulu-A:kin on kuoriutumassa...
Missä ero sitten on näkynyt? No ehkä nyt kuitenkin vähän pojissa. Enhän mä niitä ole unohtanut. Enää ei ole tarvetta yrittää kontrolloida omia ajatuksia ja saan täysin siemaukin nauttia poikien flirtistä. Paitsi että sitä ei hirveästi ole ollut. Itse asiassa vähemmän kuin parisuhteen aikana, tai sitten silloin se on tuntunut tuskaisemmalta ja voimakkaammalta, niin mielikuva on jotenkin vääristynyt. Täällä uudessa kaupungissa käytiin kerran baarissa. Siellä meitä lähestyi hieman vanhempi mies, joka hyvin sinnikkäästi yritti saada meitä luokseen juttelemaan, mutta emmehän me joutaneet, kun oli kiire tanssimaan tai karaokeen tai vessaan tai tiskille. Lopulta hän kuitenkin tuli juttelemaan niin rauhallisessa välissä, että kohteliaisuudesta puhuimme. Hän oli vähän rasittava lopulta, mutta muuten ihan mukava, muttei kylläkään kiinnostava. Silti mieltäni vähän lämmitti, kun hän kehui minua kauniiksi ja sanoi, että olin ollut ensimmäinen, jonka hän oli baarissa nähnyt. Kotona kikatimme kämppiksen kanssa, että se näkeminen ei varsinaisesti ole ihme: Vaikka alussa katselimme tyhjää tanssilattiaa arasti ja sivistyneesti, Macarenan kutsu oli liian voimakas ja ryntäsimme lähes paniikissa tanssimaan, ettei biisi vain ehdi loppua. Loppuillan tanssimmekin (aina silloin, kun emme olleet karaokehuoneessa) iloisesti ja toinen toistaan typerimmin tanssiliikkein lähes tyhjällä tanssilattialla niin, että varmasti näyimme - eikä sen sanominen välttämättä edes ole kehu. Lisäksi tosiaan lauleskeltiin vähän semmoisten kommeiden lekuripoikien kanssa, mutta en mä niihin koskenu, vaikka yksi niistä sanoi mua Chisun näköiseksi, ja vaikka oisin ehkä saattanu halutakin vähä pussailla, mut siinä nyt oli sit kaiken maailman häslinkiä.
En mä silti ihan kaukana miehistä oo pysyny, vaikka ei asiat ihan oo sujuneetkaan. Näin maailman komeinta poikaa, joka kutsu mut pelaamaan luokseen Änäriä, mutta ei sitten edes pelattu, vaan katsottiin jotain kuolettavan tylsää leffaa ja ei ilta muutenkaan yhtään jännä tai onnistunut ollut. Sääli. No hyvä vain, jos en kyseistä heppua kaipaile, sillä kun kaipaan, se on kamalaa.
Ja voi olla, että pikkuisen saatoin nähdä myös vanhaa teologisuolaani, johon en koskaan ole saanut koskea, vaikka voi pojat voin sanoa, että mieli on kyllä tehnyt toisinaan. Hän oli kyllä tavattoman suloinen, kun katsoi mua baarissa, kun kerjäsin suudelmaa, ja sanoi, ettei voi suudella mua siellä, vaikka tahtoisi. Selityksenä oli, että hän haluaisi sen olevan jotenkin erikoisempaa tms. Ja hän tarjosi mulle takkiaan kylmyydessä ja tarttui kädestäni, mutta ei siitäkäään sitten tullut yhtään mitään. En ole iskussa. Haluaisin kyllä nähdä hänet uudelleen, mutta en ihmettele, jos hän ei tahdo nähdä minua :(
Tänään menen bileisiin, joissa on vanha suola 3/4 ja vanhoilla suoloilla tarkoitan miehiä, joita olen haikaillen katsellut parisuhteen aikana jossain vaiheessa. Oon oottanu pippaloita ihan liian kauan, ja jos vanhat merkit pitää paikkansa, tulen pettymään tai tyrin jotain. Ja itse asiassa häneen mulla ei ole kyllä välttämättä mahdollisuuksiakaan, koska hän ei välttämättä edes muista lähestyneensä mua St. Patrickin aikaan, ja siellä kyllä riittää kauniita neitosia.
Ohhoi, ei auta, sanoi nauta. Eiköhän kaikki tavalla tai toisella hyvin tuu olemaan.
Mun pitäis kyl miettiä taas vähä syvällisemmin, että kuka mä olen. Mikä olisikaan parempi aika kuin näin eron jälkeen. Mun täytyis kehittyä ihmisenä. Ehkä siinä on aihetta seuraavaan blogipäivitykseen.
Puspus, hauskaa viikonloppua!
No, siis tosiasiassahan suurta eroa sinkkuelämän ja parisuhde-elämän loppukauden välillä ei ole. Monissa asioissa se ei näy lainkaan. Olen tehnyt töitä normaalisti. Uusi kurssi alkoi, ja kun juttelin opiskelijoilleni ja sain heidät nauramaan, mietin luokan edessä, että rakastan tätä työtä. Jos tekisin juuri nyt unelmakartan, jonka tekeminen on jo kauan ollut projektilistallani, saattaisin hyvinkin laittaa yhdeksi unelmaksi sen, että saisin jatkossakin opettaa kutakuin itseni ikäisiä ulkomaalaisia.
Opiskelut ovat tavallaan yhtä jumissa kuin koko tämän syksyn ajan muutenkin, koska pyhitin ensimmäisen työpätkän graduvapaaksi. Mutta kyllä minä olen sentään viimeisiä informantteja metsästänyt. Yhden löysin kaupungin yöstä, ja löysinpä hänet Facestakin. Ei hän vain humalassa houraillut, vaan suostui harkitsemaan haastatteluun osallistumista parin viikon päästä myös selvin päin.
Sukua olen nähnyt sillä tavalla enemmän, että vihdoin ja viimein sain käytyä veljen perheen luona Lappeenrannassa. Pitäisi varmaan käydä useammin siellä. Sen verran suloisesti pojat leikkivät kanssani ajatustenlukuleikkiä:
Veljenpoika 6 v.: Arvaa, mikä mun lempilelu on.
Minä: Mursu.
V *näyttää pohtivalta, koska tuo on yksi hänen rakkaimmisa leluistaan*: Niin no mutta toinen!
M: Ööö...
V: Se on kultainen. Me kaikki saatiin se.
M: ??
V: Se on A!
Täytyy myöntää, että olin aika awww, vaikka vähänhän minua tuossa esineellistettiin, mutta eihän sillä ole väliä. Lapsen pääpointti tuli selväksi.
Toisaalta lähellä olevia sukulaisia olen nähnyt nyt ihan kamalan vähän kaikenlaisten kiireiden vuoksi. Onneksi pian on isänpäivä!
Kavereita olen nähnyt jonkin verran. Olen ravannut entisessä kotikaupungissa melkein joka viikonloppu erilaisten tapahtumien perässä. Savonlinjalle kiitos, matka maksaa parhaillaan euron, ja varaa oli matkustaa jopa viime kuun lopun ennennäkemättömän tiukassa rahatilanteessa. Ja tokihan ystävän kanssa asuminen edistää sosiaalista elämää. Välillä itketään ja välillä nauretaan kippurassa kaiken maailman typerille jutuille.
Olen tavallaan innostunut lukemaan kirjoja. Aloitin lukuprojektin, kun tajusin, ettei keskittymiskykyni riittänyt edes takakansien lukemiseen. Päätin lukea joka päivä keskittyneesti jotakin vilkuilematta kännykkää tai mitään muutakaan. Kirjastokorttia minulla ei ole uuden kotikaupungin kirjastoon, mutta lainasin kirjoja kavereilta. Kahden kirjan jälkeen projekti oli ylittänyt odotukset: Minulle tuli suorastaan pakottava tarve lähteä etsimään kolmatta mielenkiintoista teosta. Palasin ystäväni kirjalaatikolle, ja yks kaks jotain outoa oli tapahtunut: viimeksi laatikkoa selkatessa en jaksanut kiinnostua mistään, mutta nyt pinosin kirjoista valtavan potentiaalisten kirjojen pinon, ja jouduin oikeasti tekemään valintaa, minkä lukisin seuraavaksi ja mitä malttaisin jättää myöhemmäksi.
Bileissä olen käynyt melkein vähemmän kuin parisuhteen aikana, mutta työt ja vieras kaupunki ovat vaikuttaneet siihen enemmän, kuin ero.
Projekteja olen vääntänyt. Tällä viikolla tuhlasin ensimmäisen palkkani Eurokankaaseen ja tein itselleni överin tyllihameen. Haaveilemme kaksivärisistä tupareista, ja jos olen tomera, saatanpa tehdä meille värien mukaiset hameet. Tosin joulu-A:kin on kuoriutumassa...
Missä ero sitten on näkynyt? No ehkä nyt kuitenkin vähän pojissa. Enhän mä niitä ole unohtanut. Enää ei ole tarvetta yrittää kontrolloida omia ajatuksia ja saan täysin siemaukin nauttia poikien flirtistä. Paitsi että sitä ei hirveästi ole ollut. Itse asiassa vähemmän kuin parisuhteen aikana, tai sitten silloin se on tuntunut tuskaisemmalta ja voimakkaammalta, niin mielikuva on jotenkin vääristynyt. Täällä uudessa kaupungissa käytiin kerran baarissa. Siellä meitä lähestyi hieman vanhempi mies, joka hyvin sinnikkäästi yritti saada meitä luokseen juttelemaan, mutta emmehän me joutaneet, kun oli kiire tanssimaan tai karaokeen tai vessaan tai tiskille. Lopulta hän kuitenkin tuli juttelemaan niin rauhallisessa välissä, että kohteliaisuudesta puhuimme. Hän oli vähän rasittava lopulta, mutta muuten ihan mukava, muttei kylläkään kiinnostava. Silti mieltäni vähän lämmitti, kun hän kehui minua kauniiksi ja sanoi, että olin ollut ensimmäinen, jonka hän oli baarissa nähnyt. Kotona kikatimme kämppiksen kanssa, että se näkeminen ei varsinaisesti ole ihme: Vaikka alussa katselimme tyhjää tanssilattiaa arasti ja sivistyneesti, Macarenan kutsu oli liian voimakas ja ryntäsimme lähes paniikissa tanssimaan, ettei biisi vain ehdi loppua. Loppuillan tanssimmekin (aina silloin, kun emme olleet karaokehuoneessa) iloisesti ja toinen toistaan typerimmin tanssiliikkein lähes tyhjällä tanssilattialla niin, että varmasti näyimme - eikä sen sanominen välttämättä edes ole kehu. Lisäksi tosiaan lauleskeltiin vähän semmoisten kommeiden lekuripoikien kanssa, mutta en mä niihin koskenu, vaikka yksi niistä sanoi mua Chisun näköiseksi, ja vaikka oisin ehkä saattanu halutakin vähä pussailla, mut siinä nyt oli sit kaiken maailman häslinkiä.
En mä silti ihan kaukana miehistä oo pysyny, vaikka ei asiat ihan oo sujuneetkaan. Näin maailman komeinta poikaa, joka kutsu mut pelaamaan luokseen Änäriä, mutta ei sitten edes pelattu, vaan katsottiin jotain kuolettavan tylsää leffaa ja ei ilta muutenkaan yhtään jännä tai onnistunut ollut. Sääli. No hyvä vain, jos en kyseistä heppua kaipaile, sillä kun kaipaan, se on kamalaa.
Ja voi olla, että pikkuisen saatoin nähdä myös vanhaa teologisuolaani, johon en koskaan ole saanut koskea, vaikka voi pojat voin sanoa, että mieli on kyllä tehnyt toisinaan. Hän oli kyllä tavattoman suloinen, kun katsoi mua baarissa, kun kerjäsin suudelmaa, ja sanoi, ettei voi suudella mua siellä, vaikka tahtoisi. Selityksenä oli, että hän haluaisi sen olevan jotenkin erikoisempaa tms. Ja hän tarjosi mulle takkiaan kylmyydessä ja tarttui kädestäni, mutta ei siitäkäään sitten tullut yhtään mitään. En ole iskussa. Haluaisin kyllä nähdä hänet uudelleen, mutta en ihmettele, jos hän ei tahdo nähdä minua :(
Tänään menen bileisiin, joissa on vanha suola 3/4 ja vanhoilla suoloilla tarkoitan miehiä, joita olen haikaillen katsellut parisuhteen aikana jossain vaiheessa. Oon oottanu pippaloita ihan liian kauan, ja jos vanhat merkit pitää paikkansa, tulen pettymään tai tyrin jotain. Ja itse asiassa häneen mulla ei ole kyllä välttämättä mahdollisuuksiakaan, koska hän ei välttämättä edes muista lähestyneensä mua St. Patrickin aikaan, ja siellä kyllä riittää kauniita neitosia.
Ohhoi, ei auta, sanoi nauta. Eiköhän kaikki tavalla tai toisella hyvin tuu olemaan.
Mun pitäis kyl miettiä taas vähä syvällisemmin, että kuka mä olen. Mikä olisikaan parempi aika kuin näin eron jälkeen. Mun täytyis kehittyä ihmisenä. Ehkä siinä on aihetta seuraavaan blogipäivitykseen.
Puspus, hauskaa viikonloppua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)