Päivä ilman sotaa ♥

Minun oli tarkoitus kirjoittaa jostain aivan muusta (jostain angstisemmasta), mutta mieleni muuttui. 

Löysin muutama päivä sitten antikvaarisesta kirjakaupasta Päivä ilman sotaa (Joyeux Noël) -elokuvan neljän euron hintaan. Osoitin dvd:tä riemuissani ja hihkuin ystävälleni, että tämän minä ostan. Olen nähnyt kyseisen elokuvan pariin otteeseen, ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten. Rakastuin siihen siinä määrin, että olen yksi sen 11 081:stä facebooktykkääjästä. Kuten tykkääjäluvusta huomaatte, elokuva ei ole jostain syystä kovinkaan tunnettu tai pidetty yleisesti, sillä esimerkiksi Speden Pikkupojilla on enemmän tykkääjiä (eipä siinä, sekin on oikein mainio!). Siitä huolimatta Päivä ilman sotaa on upea ja ajatuksiaherättävä. 

Minulla oli tänään vapaapäivä, ja nukuttuani viikon aikana kertyneet univelat pois ja selailtuani hetken luentomuistiinpanoja ensi viikon tenttiä varten, päätin kääriytyä somaan vaaleanpuna-valkoiseen shaaliini ja keskittyä katsomaan vuoden ensimmäistä jouluelokuvaa. Päivä ilman sotaa kertoo saksalaisten, skotlantilaisten ja ranskalaisten tulitauosta 24.12.1914 ensimmäisen maailmansodan aikana. Herkkänä ihmisenä taisin kyynelehtiä ja ennen kuin 15 minuuttia oli kulunut (en muista miksi, luultavasti sen tähden, että muistin miten se tulee jatkumaan), eikä valtaisa tunneryöppy kadonnut, vaikka leffahetkeni katkesi kahteen otteeseen eri ystävieni soittaessa minulle (ihan hyviin kohtiin soittivat :D).

Elokuva on sodanvastainen ja kaunis, ja se paranee joka katselukerralla (ainakin minun kohdallani, koska pikkuhiljaa alan muistaa millaisissa asuissa minkäkin maan sotilaat ovat, ja se helpottaa elokuvan ymmärtämistä). Ensimmäiset 90 minuuttia se saa itkemään siksi, että on niin ihanaa, kun sodassa olevat ihmiset tekevät sovintoa. Seuraavat 20 minuuttia se itkettää siksi, että sota ei hyväksy veljeilyä vihollisen kanssa. En osaa selittää tunnetta ja ajatuksia, mitä se minussa herätti. Minun on vain pakko mainostaa sitä, muistuttaa itsellenikin, että 4 euroani ei todellakaan mennyt hukkaan, ja säälittävän pieni elokuvakokoelmani sisältää nyt jotakin, jonka katsomisesta voin tehdä jouluisen perinteen The Joulukalenterin tapaan.

Päivä ilman sotaa saa muistuttaa minua siitä, miten mahtavaa rauha on. Se saa muistuttaa minua siitä, että ihmiset ovat samanlaisia joka puolella maailmaa. Vaikka yleensä en ota kantaa uskonnollisiin kysymyksiin, niin voin sanoa, että elokuva muistuttaa myös siitä, kuinka typerästi uskontoa voidaan käyttää väärin. Skotlantilainen pastori (? tai kuka se heppu ikinä olikaan, joka piti sen jumalanpalveluksen rintamalla jouluaattona) oli lähinpänä sitä käsitystä, millaista uskonnon minusta pitäisi olla. Ei niinkään syy sotaan, vaan syy rauhaan. Lisäksi elokuva saa muistuttaa minua olemaan hyvä muille ihmisille, rakastamaan heitä.

Minä en voi kokea mitään samanlaista, kuin sotilaan kokivat tuolloin lähes sata vuotta sitten. Lähin kokemukseni lienee Omeglessa käymäni keskustelut esimerkiksi ruotsalaisen ja venäläisen kanssa, jopa siinä voi kokea jonkinlaista yhteyttä, oli se nettimaailmassa sitten miten teeskenneltyä tahansa. Lisäksi aion mennä (ja pääsen pitkästä aikaa) taas tänään opiskelupaikkakuntani lentopalloon hymyilemään vaihtareille :)

p.s. Minun piti julkaista tämä jo aikaisemmin. Tosin heti tuon lentopallojutun kirjoitettuani tajusin, että minulla on kymmenen minuuttia aikaa ennen bussiin kipittämistä ja en ollu edes syönyt mitään saatikka tehnyt jotain ulkonäköni eteen. Joten söin lihapullan, pesin hampaat, nappasin suklaata laukkuun samaan aikaan kun söin leipää ja yritin etsiä pelikenkiäni ja tyhjentää laukusta turhat tavarat. Hiukset jäi sotkuun, mutta lentopalloon ehdin :) Pelaajia ei ollut paljon, mutta jakauduttiin silti kahdelle verkolle. Ja jossain määrin pyrin kommunikoimaankin niille vaihtareille huonosta kielitaidosta huolimatta. Japanilaisen  (?) edelliseltä kerralta tutun naisen kanssa pomputtelin pelin aluksi (ja hän sanoi moikanneensa minua yliopistolla, mutta minä en ollut nähnyt :( ) ja sitten myöhemmin semmoisen suloisen tshekkiläisen miehen kanssa ^^ Muita ilon aiheita tältä viikolta olivat mm. tortillailta ja Hesessä istuminen kavereiden kanssa. Taisi tulla vähän naurettua siellä... ja jouluostoksien tekeminen oli myös mukavaa!


Haluaisin kirjoittaa tähän jonkun katkelman muistaakseni Anja Kaurasen Syysprinssistä, mutta koska kyseistä pätkää en löydä, joudun tyytymään näihin sota-aiheisiin sitaatteihin:

"Fighting for peace is like screwing for virginity."― George Carlin
"Dad, how do soldiers killing each other solve the world's problems?"― Bill Watterson, Calvin and Hobbes: Sunday Pages 1985-1995

Rules for Happiness

Olen miettinyt onnellisuutta jo vuosia. Mitä se on? Mistä se tulee ja mikä sen aiheuttaa? Voiko ihminen itse vaikuttaa onnellisuuteensa ja missä määrin? Kuka on ja kuka voi olla onnellinen? Mistä masennus johtuu?

Pohdintani alkoivat aikoinaan ehkä siitä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että lähes ainoa elämältäni haluama asia on onnellisuus (Lisäksi kasvatuksellisista, arvomaailmallisista tai joistakin vastaavista syistä haluan YRITTÄÄ olla myös hyvä ihminen, mutta se nyt ei liity tähän aiheeseen). Onnellisuus elämän tarkoituksena ei ole vieras muillekaan. Niin missit, tv-persoonat kuin ihan tavalliset lapsetkin saattavat sanoa, että haluavat elämässään olla vain onnellisia. Vastaus on sinällään nerokkaan laaja, sillä useimpien mielikuvissa se sisältää hyvän työn, rahaa, onnellisen parisuhteen jne. jne.

Tästä yhteisestä tavoitteesta huolimatta maailmassa tuntuu olevan valtava määrä onnettomia ihmisiä. Varsinaiseen masennukseen minun ei pitäisi ottaa kantaa, koska en ole asiaan perehtynyt. Silti myös masennuksen syyt mietityttävät minua. Entä miksi myös sellaiset ihmiset, joilla kaikki pitäisi periaatteessa olla hyvin, eivät välttämättä ole onnellisia? Ihmiset vetoavat eri asioihin. Joillekin apeaa mieltä aiheuttaa jo pienet asiat, kuten masentava sää. Filosofisempi näkökulma on heillä, jotka sanovat, että ainainen onnellisuuden tavoittelu estää aidon onnellisuuden. Myös geeneihin ollaan vedottu: Kaikilla on tietty oma onnellisuustaso, josta heilutaan sitten puoleen tai toiseen., mutta joka ei koskaan muutu täysin erilaiseksi. Esimerkki taisi mennä niin, että jos ihminen on nyrpeä, ei lottovoittokaan toisi kestävää onnellisuutta,vaan hän olisi lopulta tyytymätön ja nyrpeä lottovoittaja. Sen sijaan jos ihmisen perusonnellisuustaso on korkeampi, hän vakavan onnettomuuden jälkeen on sitten onnellinen (tai hilpeä, tai mikähän nyt voisikaan olla sopiva sana) ihminen pyörätuolissa. Onnellisuutta on pulmallista metsästää. Kauneus ja rikkaus eivät takaa sitä, eikä muutakaan yhtä onnellisuutta tuovaa piirrettä voida löytää.

Minusta eräs onnellisuuden (tai ennemminkin onnettomuuden) yksi alalaji on "sitten kun" -onnellisuus. Se on kavala tila, jossa ollaan onnellisia sitten kun löydetään poikaystävä tai laihdutaan 5 kg tai saadaan se unelmien mekko tai päästään taas Espanjaan lomalle... Vain harvoin ollaan onnellisia nyt. Toinen onnellisuuden vaikeuttaja on tyytymättömyys itseen tai johonkin muuhun. Asiat, joille ei voi mitään, pitää hyväksyä, ja niille joille voi tehdä jotain, pitää tehdä jotain, jos siltä tuntuu. Pelkkä paikallaan olo ja asioiden murehtiminen ei riitä, se ei edistä mitään. 

Tai ehkä "vika" onkin onnellisissa ihmisissä; he eivät tiedä todellisuudesta mitään, eivät ole kohdanneet sitä.  Jos näin on, niin mieluummin sitten olen kohtaamatta todellisuutta ja jään elämään omaan pieneen kuplaani. 

Edellisessä tekstissäni mainitsin mahdollisuuden, että ihmisten onnellisuuskäsitys on vääristynyt ja epärealistinen elokuvien, kirjallisuuden ja facebookin tyrkyttämien kärjistettyjen tarinoiden takia. Todellisen elämän onnen aiheista ei osata nauttia, onnea ei mielletä onneksi, kun etsitään koko ajan jotain suurempaa.

Facebookissa pienten asioiden ylistys toi kuitenkin mukanaan yllättävän monta tykkäystä ja kommenttejakin. Yksi niistä kuului suurinpiirtein seuraavasti: ”Joskus mietin, miksi se on niin ärsyttävää sanoa tulevansa onnelliseksi pienistä asioista. Eikö sitten muka ole mitään parempaa, ja siihenkö pitäisi tyytyä? Sitten tajusin, että silloinhaan ollaan vainn ollaan onnellisia pienistä asioista isojen asioiden _lisäksi_, ei niiden sijaan." Nimenomaan. Kyse ei ole missään nimessä siitä, että ei olisi olemassa mitään parempaa, tai että pitäisi tyytyä niihin pieniin asioihin tavoittelematta mitään suurempaa. Kyse on siitä, että ollaan isojen asioiden lisäksi onnellisia niistä pienistä asioista. Isot asiat tuottavat sitten enemmän iloa, mutta kyllä pienetkin jutut voivat olla onnellisuuden tuojia. Esimerkiksi minulla ei vain kertakaikkisesti riittäisi energia siihen, että joutuisin odottamaan seuraavaaa isoa juttua tunteakseni taas onnellisuutta.

Olen pienten asioiden rakastaja. Pyrin kuitenkin siihen, että en kuuluta asiaa liikaa, koska monet tosiaan eivät siedä moista. "Eniten vituttaa kaikki" -kirja on huomattavasti suositumpi (eikä muuten edes ole yhtään hullumpi teos, kyllä se tehtävänsä mukaisesti naurattaa) kuin "100 pientä onnen aihetta". Ja kun en itse hiljaa ollessani juuri mitään menetäkään, niin mikäs siinä. Väitän kuitenkin, että olen löytänyt oman onnellisuuteni avaimen (vaikka se pirulainen meinaa hukkua aina jonnekin) juuri pienistä asioista. Oletaanpa esimerkki: Jos henkilö A pystyy olemaan onnellisempi pienistä asioista, kuin henkilö B on isoista asioista, ja jos elämässä pyritään onnellisuuteen, niin eikö juuri A:lla mene silloin hyvin? Pyrin olemaan henkilö A. Onnellisuuden lisäämiseen voi siis riittää se, että oppii löytämään elämästään ne pienetkin ilot, joita usein pitää itsestäänselvyyksinä.

Tästä syystä uskon ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan onnellissuuteensa. Uskon asenteenmuutoksen voimaan, koska omalla kohdallani se toimi. Uskon Abraham Lincolnin sanoihin "People are just as happy as they make up their minds to be." Juteltuani useaan otteeseen enemmän tai vähemmän masentuneiden ystävieni ja tuttavieni kanssa, olen kuitenkin todennut, ettei se toimi kaikilla. Jos kyseinen ajatustapa on sitten täysin huuhaata, täytynee minun olla kiitollisempi geeneistäni ja elämänkatsomuksesta, jonka olen omaksunut jostakin.

Ympärillä olevien ihmisten julmuus onkin sitten eri asia. On vaikeaa olla onnellinen, jos elämään kuuluu ihmisiä, jotka tietoisesti tai tiedostamatta satuttavat koko ajan. Jos onnellisuus on yhteinen tavoitteemme, miksi emme voisi myös pyrkiä saavuttamaan sen yhdessä? Netistä bongasin Zig Ziglarin lauseen: "Be helpful. When you see a person without a smile, give him yours." 

Tietenkin asia on myös niin, ettei kukaan voi olla koko ajan onnellinen. Toisaalta ei kukaan ole alunperinkään luvannut, että elämästä selviäisi helpolla. Jatkuvaa onnellisuutta on mahdotonta tavoittaa. Elämään kuuluu kokonainen skaala tunteita. Mutta aina kun olet surullinen yhden minuutin ajan, menetät 60 onnellisuta sekuntia (tämäkään ei ole oma ajatukseni, vaan netistä kopioitu).

Onnellisuutta voi yrittää ammentaa jostakin, mutta sen epätoivoinen etsiminen, ei ole hyväksi. Itse olen hakenut voimaa niin sitaateista (netti pursuilee nerokkaita sellaisia), listoista (rakastan listoja, ne tekevät asiat selkeiksi :D Olen kirjoittanut Valittujen Palojen (?) ohjeiden mukaan ylös pieniä ja isoja kivoja asioita. Olen menossa 234. asiassa, enkä edes ole viime aikoina pitänyt sitä ajan tasalla. Lisäksi olen listannut asioita, joita haluan tehdä elämässäni, sillä unelmat ovat tärkeitä) sekä tietysti perheestä ja ystävistä. En voi kiistää heidän osuuttaan. Lopuksi kuitenkin vielä yksi sitaatti, joka kertoo, mitkä asiat riittävät:

"Rules for Happiness:
Something to do,
someone to love,
something to hope for."

 P.s. Ja nyt kun on tunteista puhetta, niin toissapäivänä, eilen ja tänään olen pitkästä aikaa kokenut voimakasta ärtymystä, jopa vihaa. Tosin se on sammumassa. Tänään koin myös pienoista pelkoa (kiitos ylivilkkaan mielikuvitukseni) ja liikutusta (katoin kaverin kanssa The Ugly Truthin ja eihän semmosen kauniin rakkaustarinan päätteeks voi olla olematta sillee "awwww". Tosin samaan aikaan koin myös riittämättömyyden tunteita. Äh. Tämä kuulostaa niin typerältä... joten siirrytäänpä sitten päivän aikana oppimiini asioihin. Niitä on ehkä yksi: tutustuin bovarismin käsitteeseen (juurikin Rouva Bovaryn takia), ja se oli varsin mielenkiintoinen... liittyi juuri jollain tavalla tyytymättömyyteen omaa tavallista elämää kohtaan. Eipä tätä taida voida oppimiseksi sanoa, kun en tuon tarkemmin muista. Pöh. Lienee aika suunnistaa jääkaapin kautta sänkyyn kirjan ääreen.

“A classic is something that everybody wants to have read and nobody wants to read.”

Noniih. Mennäänpä asiaan ja karkotetaan kaikki ne, jotka eivät kestä kirjallisuutta. Otsikko on Mark Twainin sanoista, joiden voin sanoa olevan harvinaisen tosia; olisi niin hienoa, jos voisi sanoa lukeneensa klassikoita, mutta itse luku-urakka... no, 19 ensimmäistä elinvuottani välttelin klassikoiksi kutsuttuja teoksia aika taidokkaasti valiten lukiossakin Sivullisen sijaan Stephen Kingin Carrien ja Beckettin Leikin lopun sijaan jotain aivan muuta. Yliopisto suurena hyväntekijänäni kuitenkin pyrkii täyttämään aukot sivistyksessäni, ja "pakottaa" minut lukemaan muutamia länsimaisen kirjallisuuden klassikoita: Niiden joukossa mm. juurikin Sivullinen ja Leikin loppu. Toki pääsisin nyt helpommalla, jos olisin valinnut muinoin toisin, mutta olen silti sinnikkäästi yrittänyt edetä tässä sivumeressä.

Takana ovat jo Odysseia ja Kuningas Oidipus samoin kuin Danten Helvetti (tiesittekö, että helvetissä on oikeasti aika paljon jäätä!). Olen tutustunut myös Shakespearen Hamletiin ja Molièren Tartuffeen, mutta Gulliverin retkissä ja Nuoren Wertherin kärsimyksissä aikataulutukseni petti pahasti (hädin tuskin aloitin niitä), mikä harmitti vähän ainakin jälkimmäisen teoksen kohdalla, kun kuulin millaisen itsemurhainnon se oli aikoinaan lukijoissaan aiheuttanut. Voiko teksti todella onnistua olemaan niin voimakas? No, joka tapauksessa korvauksena osaan aika hyvin kertoa naiskuvasta Baudelairen Pahan kukkia -runoelmassa, että onhan sekin jotain.

Viimeisin lukemani klassikko on Rouva Bovary ja nyt on menossa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Ennakko-oletuksenahan minulla oli se, että kyseisen venäläisen klassikon kohdalla "on rikos, että se on kirjoitettu ja rangaistus, että sen joutuu lukemaan", mutta johtuen mahdollisesti tästä pahimmasta mahdollisesta odotushorisontista (mahdanko käyttää termejä oikein...), kirja on ollut positiivinen yllätys, eikä siten aivan niin kamala kuin odotin. Olen kuullut paljon kommentteja teoksen psykologisesta ahdistavuudesta, ja luettuani eilen kirjaa eteenpäin (viimein ohitin kohdan, missä minun piti olla jo tiistaina... onneksi on vielä yli viikko aikaa lukea kiitos opettajan sairastumisen), aloin ymmärtää tuollaisen mielipiteen omaavia ihmisiä. Saas nähdä kasvaako vai laantuuko olotila pitemmälle lukiessa.

Seuraavaksi kuitenkin niitä itselleni lupaamiani tekstikatkelmia. Rouva Bovarysta (Flaubert, Gustave 1984, suom. Eino Palola) merkitsin seuraavat kaksi kohtaa: 

 "Mutta uuden elämäntavan outous, tai ehkäpä tuon miehen läsnäolon aiheuttama kiihotus, oli riittänyt saamaan hänet uskomaan, että hänellä oli nyt käsillään tuo ihmeellinen tunne, joka tähän saakka oli liidellyt runollisten taivaiden loistossa kuin runosiipinen lintu. Mutta nyt hän ei taas voinut uskoa, että tämä tyyni elämä olisi hänen uneksimaansa onnea." (42)

Ylläolevasta pätkästä (anteeksi katkelmasta) sen verran, että se sai minut pohtimaan miten vääristynyt kirjallisuuden ja elokuvien tarjoama käsitys todellisuudesta on. Nostattavatko ne lukijoidensa ja katsojiensa käsityksen esimerkiksi onnellisuudesta samanlaiselle epärealistiselle tasolle, kuin vuosia puhuttaneet kauneusihanteet? Voimmeko todella syyttää Disney-leffoja ym. liian korkeista odotuksistamme miesten ja onnen suhteen? Tuleeko meistä liian vaativia? Toisaalta on pakko mainita, että samaa vääristymistä tarjoaa myös ah-niin-rakas facebook: sahaan pääni irti ja syötän sen seuraavalle, jonka neljä perättäistä tilapäivitystä koskevat sitä, miten ihana se kultsipuppeli onkaan ja minne päin maailmaa seuraavaksi reissataankaan.

 "Eikö tuo yleisen mielipiteen salaliitto nostata teitä kapinaan? Onko maailmassa mitään tunnetta, jota se ei tuomitse? Jaloimpia vaistoja, puhtainta myötämielisyyttä vainotaan ja herjataan, ja jos kaksi sieluparkaa tapaa toisensa, tehdään kaikki niiden liittymistä vastaan. Ne koettavat kuitenkin pyrkiä yhteen, ne räpyttävät siipiään, ne kutsuvat toisiaan. Se on yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin, kuuden kuukauden, kymmenen vuoden kuluttua ne yhtyvät, rakastavat toisiaan, koska kohtalo vaatii sitä ja koska he ovat syntyneet toinen toisiaan vasten." (148-149)

Oli miten oli, joskus on ihan kiva elää omassa pienessä onnellisuuskuplassa ja uskoa samaan kohtalon määräämään, ikuiseen, kuolemattomaan ja selkeään rakkauteen, jolla Rodoplhe yrittää hurmata Emmaa yllä olevassa tekstissä.

Eilinen meni muuten ihan kivasti. Päivän ilonaiheina oli mm:
1. Puolituntinen puhelu aamulla vanhan ystävän kanssa. Oli mukava kuulla kuulumisia. Mahdollisesti sitäkin suurempaa iloa tuotti kuitenkin se, että lähetin samaiselle tyypille 20 valokuvaa, joista 19 oli otettu abivuonna. Ne tuottivat varsin paljon iloa meille molemmille.
2. Omar-karkit <3
3. Illanistujaiset (tein siis valinnan ja kävelin kaupan kautta pohjoiseen päin). Tuli kuuden tunnin aikana syötyä, sanottua ja kuunneltua paljon "minä olen joskus/minä en ole ikinä" -lauseita ja pelattua Talent-peliä.
4. Keinuminen kaverin kanssa. Oli hirmu kivaa kävellä pimeessä kotiin, selittää kaikkea sekavaa ja lopulta keinua keinulaudalla taloyhtiön pihalla :) Eipähän enää tarvii kattoo haikeana kun lapset leikkii siinä, mutta eipä toisaalta ole oikeutta olla närkästynyt siitä, että pieni nuorisoporukka puhuu ja kiljuu siinä kovaan ääneen keskellä yötä. Kiljasin nimittäin itsekin kerran.
5. Ainiin! Tämä nyt ei liity eiliseen, mutta toissapäivänä tai joskus yksi lentopalloa pelaavista vaihtaritytöistä tunnisti minut yliopiston ruokalassa, ja moikkasi. Tuli hyvä mieli, jee.

Touhukkuuteni muuten jatkuu. Nyt tekisi mieli askarrella jotain hienoa, mutta materiaalipulan takia aion vain tehdä esitelmää modernismista ja lukea Dostojevskia. Klo 17:00 aion laittaa nettiradion päälle ja jännittää ottelua Suomi-Tshekki. Sounds like a plan.

P.s. "Isänpäivän kunniaksi Elisa Viihteen ja kaapeli-tv:n asiakkaille: Karjala-turnaus ja muuta CANAL+:n huippu-urheilua maksutta!" Voi mikä riemu syntyikään, kun kirjoittaja sai tietää tään...! En menettänyt kuin n. 10 minuuttia ensimmäistä erää (johon toki sisältyi siis yksi maali), mutta oli kyllä sellaista katseltavaa että huh huijjaa, ei olisi radio riittänyt alkuunkaan! Todella kaunista, todella hallittua... 4-0 Suomen hyväksi. Tosin pitää muistaa pysyä kaukana kaikista jääkiekon halveksujista, en kertakaikkisesti voi riskeerata tuota onnen huumaa sen takia, että jotkut saisivat näkättää minulle mielipiteitään (joihin heillä toki on oikeus). Palaan aiheeseen luultavasti myöhemmin, jos aihetta on.

The ensimmäinen teksti, joka pohjustaa kaikkea.

Tiedän sen jo nyt, ettei minusta ole oikeasti blogin pitäjäksi. Satun vain nyt olemaan sen saman touhukkuuden vallassa, joka pakottaa minut tekemään kolmea Ifolor-kuvakirjaa samaan aikaan (no hei, yksi on jo melkein valmis! …tosin opintotukeni ei riitä sen tilaamiseen), suunnittelemaan koko kirjaston lainaamista tyhjäksi (valitettavasti kirjallisuusmakuni ei juurikaan auta minua opinnoissani), kiertämään Sokkarin alakertaa yhä uudestaan katsomassa että tämäpä-vasta-olisi-kiva-lahja-sille-ja-sille (ja tämä minulle ja tämäkin ja tämä… edelleen opintotuen määrä rajoittaa ostosreissuni pitkälti katseluun), harkitsemaan niin leffa-, tortilla- kuin lautapeli-illankin järjestämistä ja miettimään miten ihmeessä voisin olla samaan aikaan kyyläämässä komeita vaihtarimiehiä lentopallossa ja viettämässä aikaa kaverin illanistujaisissa (wohoo, kerrankin tässäkin kaupunginosassa on jotain). Luultavasti kyllästyn parin päivän, viikon tai viimeistään parin kuukauden päästä tämän kirjoittamiseen.

Sitä paitsi tämän alan opiskelijana minua turhauttaa suunnattomasti julkaista ala-arvoisen huonoja ja tylsiä juttuja, mutta ei minulla ole aikaa kirjoittaa laadukastakaan tekstiä. Ylipäätään tämä on kirjoitettu aika pitkälti omaksi ilokseni ja hyödykseni. Kunnianhimoisena tavoitteenani kun on mm. kirjoittaa tänne ylös ne asiat, mitä eri kirjat minulle tarjoavat (ah, kuinka rakastankaan sitaatteja jotka osuvat omaan elämään tai saavat muuten vain ajattelemaan), mitä olen ehkä kenties oppinut minäkin päivänä ja mitä minun pienessä elämässäni ja päässäni oikein tapahtuu. Tai no, hmhph, yritän olla tekemättä tästä päiväkirjaa, koska päiväkirja on sitten erikseen. Kaikesta huolimatta suosittelen kaikkia ystäviäni vain seuraamaan facebookiani, sinne minä kuitenkin päivitän huomioitani fiksummin. Lisäksi varoitan, etten ehkä tarkoita kaikkea mitä sanon. Sysään kaiken vastuun jonkun muun harteille. Kiitos ja anteeksi.