Itku pitkästä ilosta

Aaauuuugh. Löytääkö joku viimein logiikan sille, millon muhun iskee paha mieli ilman sen kummempaa syytä? Tänään se taas tuli johonkin aikaan päivästä ja yhtäkkiä aloin tuntea murentuvani, kun töitten loppu ei häämöttänyt lähimaillakaan, kaikki asiat tuntuivat hyökkäyksiltä minua kohtaan tai muuten vain olevan muistutuksia siitä, miten olen huonompi ja epäonnistuneempi kuin muut ja miten kaikki ovat minua kauniimpia ja miten kaikilla muilla meni tänään mahtavasti kaikki, pelkkää ällöttävää onnea kaikkialla. Työpäiväni ei ottanut millään edetäkseen, koska minulta kului valtavasti energiaa siihen, että yritin olla itkemättä. Pidin sitten kaksi "käperryn sängylleni ja halaan itseäni" -taukoa, koska aavistelin, että niistä voisi olla hyötyä ja kyllä niistä olikin vähän. Lisäksi armas kämppikseni toi minulle Hese-aterian. Omnom, mikäpä muukaan tekisi pienen A:n onnelliseksi. Paitsi ehkä Buffy. Kaksi Buffy-jaksoa saivat minut nauramaan. En myöskään kiellä, että nuo olisivat ainoat asiat maailmassa, jotka saavat minut hyvälle tuulelle.

Onni ei ollut kuitenkaan kestävää sorttia, ja olotila palasi itsestään. Enkelipojasta minua on muuten turha kiusata. Sen sijaan, että leijuisin hänen kanssaan taivaissa, olen tippunut taas maan pinnalle. Onneksi en oikeastaan koskaan minnekään noussutkaan, joten sinällään tippuminenkin oli mahdotonta. Hän jutteli illemmalla ystävälleni eikä keskustelussa edes muistanut nimeäni oikein (ja ei ystäväiseni, en tiedä voisitko kokea siitä huonoa omaatuntoa jotenkin tämän minun vinkuvan tekstini jälkeen, mutta kiellän sinua tuntemasta! Olotilani ei johtunut keskustelustanne, joka muuten sujui paljon paremmin kuin minun ja hänen :D Tosin tuo nimen unohtaminen oli kyllä aavistuksen verran loukkaavaa. Joskin vähintään yhtä huvittavaa :'D) . Ehkä pelkkä maan pinnalla oleminen ei riitä. Taidan ottaa lapion ja kaivaa vähän maata jalkojeni alta ja upottaa jalkani vähän syvemmälle maan kamaraan, etten erehdy luulemaan, että minussa olisi jotain mieleenpainuvaa tai erikoista. Ainakaan mitään mitä voisi nähdä ensitapaamisella. Ainakaan mitään hymyn lisäksi - Huomaatteko! Olen melkein positiivinen! Pari tekstin aikana vuodattamaani kyyneltä selkeästi auttavat. Noh, enhän minä enkelipojan kanssa osannutkaan jutella tai hän ei osannut jutella minulle, mutta komea hän kyllä oli, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sitä paitsi on hyvä pysyä jalat tiukasti maassa, kesämyrskyt on sen verran voimakkaita, että ilmassaleijujat lennähtäisivät sen mukana Etelä-Eurooppaan. Tosin varmaankin häämatkalle ja raskausmahaansa rakastaen, mutta silti. (Ja ei, kukaan ei ole menossa naimisiin, mutta minusta tuo oli ihan hauska jatkumo mielikuvalle). Ja minähän saattasisin humahtaa jonnekin jo pelkän tuulettimen voimasta.


Mutta juu, nyt olen melkein hyväntuulinen, joten kiitos kun sain jälleen kirjoittaa tällaisen angsti-tekstin, joka toistuu kerta kerran jälkeen samanlaisena ja joka saa minut kuulostamaan itsesääliseltä ja huonon itsetunnon omaavalta säälittävältä tyttörukalta (jota en ole kuin vain näinä surkeina päivinäni, käsittääkseni) ja jota luultavasti häpeän huomenna, koska tiedän, etteivät asiat ihan noin huonosti ole. Mutta huomatkaa, että tiedostin sen nytkin ja kursivoin kaikki kaikki-sanat! Toivon, että annatte sen perusteella minulle vähän anteeksi tätä tekstiä. PHHYYIII, huonoja lauserakenteita, yrittäkää ottaa selvää silti.

Aluksi ajattelin, että en jätä mitään sattuman varaan, vaan aion mennä ja itkeä ennen nukkumaan menoa, ihan noin varmuuden vuoksi, tarkoituksella kyyneleitä kutsuen, mutta nyt olen oikeastaan oikeasti ihan hyvällä tuulella, joten suunnitelmaa pitänee muuttaa... ehkä ihan vain nukkumiseen, kello näyttää olevan jo paljon, ups. Öetä!

Juhannusviikkoa!

Dymtsidyy.

Työt pitävät minut kiireisenä. Minulla on kaunis suhde sekä koneen että runomapin kanssa ja maailma tuntuu rajautuvan neliömetriin. Onneksi silloin tällöin toisinaan se tuntuu myös tiivistyvän puoleen neliömetriin ja kaikki tuntuu olevan juuri niin kuin kaiken pitäisikin olla. Kivasti siis saa taas kokea tunteita epätoivosta ja tuskasta ja tylsyydestä ja syvällä kytevästä ikävästä ja ikäkriiseilystä (tiedän, kaksikymppisenä ei pitäisi kriiseillä vielä, mutta kriiseily on toisaalta hyvin motivoivaa) iloon, hupsutteluun, onnellisuuteen ja moniin muihin hyviin tunteisiin. Viime aikoina tunteet ovat onneksi painottuneet enemmän jälkimmäisiin vaihtoehtoihin, joskin ekatkin tunteet ovat välillä päällä kovalla voimalla.

Mulla on ollut kertakaikkisen mainio viikko. Ensinnäkin mun täytyy kehua maailman parasta kämppistäni <3 Hän heittää niskaani glamour-tyylisen paperisateen,  ottaa kanssani kuvia pullottavista vatsoistamme, katsoo kanssani Buffya ruokatauoilla ja ennen nukkumaanmenoa, kiipeää kanssani katolle (turvallisesti! Sinne pääsi ylimmästä kerroksesta), mistä näkyy upeasti yli kaupungin, uskaltaa lähteä kanssani lähes vieraiden ihmisten luo viettämään juhannusta ja lähteä lavatansseihin. Hän antaa minun opettaa miten tehdään kukkaseppele, vaikka itikat syövät meidät elävältä, ajaa pyöräni 25 kilometrinmatkan naapurikunnasta tänne ja saa minut hyppäämään sankaripuistoon kohdasta, jossa ei ole portaita, vaikka oli ihan varma, etten kykene siihen. Hän ei myöskään ole liian siisti ja hän antaa minun huutaa YYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYyyyyy kun mietin miehiä. Tosin eilen ystäväni sanoi iloisesti, että hän NIIIN rakastaa yksinasumista, ja kun parahdin surullisesti, hän väitti, että oli jatkamassa, että ”…tai sun kanssa asumista”. Uskoiskohan tuota…. no uskon minä, ainakin kun tuon perusteena oli se, että ei tarvitse olla niin tarkka siitä, että jättääkö tavaroita jonnekin levälleen vai ei. Minä olen suopea sotkujen suhteen.

Mulla on muutenkin ihania ihmisiä ympärilläni. Eräs lukioaikainen ystävä nappasi minut kesken työpäivän mukaansa isoon ja ”kaukana” olevaan kauppakeskukseen ja shoppaili kanssani, toinen vieraili täällä pienesti ja kolmas ajeli kotopuolessa kanssani pyörällä uimarannalle ja vietettiin rentouttava iltapäivä puhellen kaikenlaista. Hän myös kysyi, josko olisin kiinnostunut lähtemään reilaamaan parin vuoden päästä, ja tottahan toki olen kiinnostunut! Varsinkin, kun tuo ajankohta on sen verran turvallisen kaukana, että miettimisaikaakin on mukavasti, joten en pelästy, vaikka olenkin turhan ujo olemaan spontaani. Sitä paitsi olen ennenkin suunnitellut reilausta, mutta lukioporukalla reissu kosahti jo suunnitteluvaiheessa. Ja ikinä ei passaa unohtaa mainita armasta siskoani ja hänen miestään, jotka olivat juhannusseuranamme ja ystävällisesti tarjosivat majapaikankin <3 On toki muitakin ihmisiä, mutta ei tämä nyt mikään julkinen televisioitava kiitospuhe ole, eli ei liene tarpeen kaikkia ruveta luettelemaan :P

Tosiaan juhannus. Ystäväni kanssa hylkäsimme täysin autioituneen kaupungin kuin rotat uppoavan laivan ja riensimme linja-autoon (hitusen meinas tulla kiire, myöhästyminen ei ollu kaukana) ja naapurikuntaan sisareni ja hänen miehensä luo. Juteltiin, grillailtiin, pelattiin ja saunottiin. Illalla sitten oli käsillä kohtalonhetki: Juhannustanssit. Vaikka olinkin pitänyt vanhan uudenvuodenlupaukseni menemällä yliopiston lavatansseihin, niin nyt olin velvoittanut sisareni rahtaamaan minut vaikka pakolla oikeisiin lavatansseihin. Lopulta raahaamisesta ei ollut edes kyse. Vaikka jännitti, en ollut pakokauhuinen.

Parkkipaikka oli TÄYNNÄ, mutta saatiin kuin saatiinkin oikein hyvä autopaikka ja mentiin istuksimaan sinne jonnekin. Sisareni ja hänen miehensä menivät tanssimaan, kun meidän luoksemme tuli mies: ”Nättejä tyttöjä. Ossaatteko työ ees tanssia?” Ravistimme molemmat päätämme. ”Niin että koneella istutte vain ja facebookkatte?” Nyökättiin molemmat. ”No, kannattaa opetella tanssimaan”, mies totesi sanoi kannustavasti ja poistui. Sitten myö kateltiin kokkoo ja vähän lainailtiin siskon miestä tansseihin.

Kaikenkaikkiaan juhannus oli kuitenkin minulle VALTAVA henkinen voitto! Olen ylpeä itsestäni. Olin lähes sitä, mitä olen aina halunnutkin olla: rohkea. En vain siksi, että uskaltauduin itse tansseihin täysin tanssikyvyttömänä (en tanssinut koskaan edes vanhoja) vaan siksi, että MINÄ HAIN ihmisiä tanssiin!!!! Tai tarkemmin sanottuna tarkkailin kauan paria lähellämme ollutta nuorta poikarukkaa ja kuiskin ystävälleni, että meidän pitäisi hakea heitä. Ystäväni sanoi, ettei ehkä ole vielä henkisesti valmis siihen, mutta jostain käsittämättömästä syystä minä nousin silti ja astuin pari askelta niin, että oli heidän edessään: ”Hei oisko teistä kumpikaan sellanen, joka ossaa tanssia semmosen kanssa, joka ei ossaa tanssia?” Ystävänikin oli pompannut siinä vaiheessa pystyyn, joten molemmat pojat lähtivät tanssiin. Ujojahan he olivat ainakin aluksi. Ystäväni kertoi, että hänen partnerinsa oli ollut ihan hiljaa, mutta minun ääneni oli kuulunut jostain :’D Huutooni oli tietenkin syy: musiikki oli kovalla ja pitihän minun nyt vähän kiskoa tietoa partneristani, ikää, asuinpaikkaa ja että ovatko he käyneet täällä ennen yms.

Toinen pojista oli aika perusjamppa, mutta toinen oikeasti miellytti silmääni ainakin siellä. Hän oli sellainen kaunispoika. Enkelipoika. Tietyllä tapaa komeakin. Minua mukavasti pidempi ja hoikka ja hänellä oli ruskeat (?) kihartavat lyhyeksi leikatut hiukset. Kaverini väitti myöhemmin, että kyseinen nuorimies olisi pitänyt minusta, mutta minä en kyllä todellakaan huomannut, että asia olisi niin. Ainut vaan, että hän oli 18-vuotias (kyllä E, kuulen räkäisen naurusi) ja niin ujo ja pakosti amis… mutta komea! ^^

Lisäksi pääsin kosketuksiin myös parin muun miehen kanssa. Ensinnäkin eräs humalainen sössöttäjä tuli jotakin selittämään sisarelleni ja myöhemmin minulle. En saanut mitään selvää hänen puheestaan, mutta hän kysyi, että saako edes halata. Olin hyväntuulinen ja mies ei ollut kuitenkaan ällöttävällä tavalla alkoholin vaikutuksen alaisena, joten annoin hänen halata minua, enkä ollut edes lahnahalattava. Tämän jälkeen hän hymyili, että ”halasit just nelkytvuotiasta” aivan kuin se olisi minulle joku hirveä kriisin paikka. Sitten hän poistui. Huomattavasti epämiellyttävämpi oli mies, joka nappasi minut tanssiin kun seisoskelin muiden edessä. Vinkaisin vain, että en osaa tanssia, mutta jälkeeni jäi vain kuulumaan siskoni nauru :D Tanssin vielä kyseisen inhottavan lantiokosketusmiehen kanssa kolme tanssia, koska hän ei vienyt minua hyvien tapojen mukaisesti pois toisen jälkeen ja ensimmäinen loppui ilmeisesti tosi nopeasti, koska minä luulin tanssineeni vain kaksi tanssia ja sen jälkeen palasin paikalleni. Sisko, siskon mies, kaverini ja pojat olivat kuulemma kaikki katsoneet, että ei, ei ne tule sieltä, se ei päästä A:ta pois. Onneks ne luuli niin, eivätkä siis tajunneet, että minä en osannut laskea…

En usko vieläkään, että uskalsin hakea yhtään ketään. En minä ole sellainen. Kaverini urkki sulavasti selville nuorten miesten sukunimet ja siten minulla olisi mahdollisuus jutella enkelipojalle, jos tahtoisin. Hmmm. Voi toki olla, että tarvitsen tanssiseuraa, jos menen kuuntelemaan Neljänsuoraa 8)

Lauantaina sit nukuttiin pitkään. Ja etsittiin mystisesti kadonnutta pyyhettä, joka oli piilossa niin hyvin, että katsottiin jo oikeasti epätodennäköisistäkin paikoista (”jos sinä oot vieny sen vahingossa autoon?”).

Oli kyllä kiva juhannus, kiitos siitä ^^

Mitäs muuta pientä kivaa.

- Hiukseni ovat pitkät! Vaikka ne ovatkin seitsenhaaraiset, niin silti pitkät! Kutittavat selkää jo aika alhaalta, hihiii!

- Banaanin voi jakaa lohkoihin samalla tavalla kuin mandariinin. Banaanissa lohkoja on kolme ja tulee esiin puristamalla. Maailmani todella avartui, kun ystäväni kertoi tämän minulle.

- Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä sain pilliheinän soimaan! Juhannus(päivän) yössä on taikaa!

- Lentopallossakin on ollut kivaa. Tänä viikonloppuna en enää kehannu mennä sinne, koska olin jo aiemmin sanonut eräälle pelaajalle, että olen kesätöissä muualla, niin ei varmaan ole aikaa pelailla, ja silti löysin itseni pelikentältä kahtena ensimmäisenä viikonloppuna.

- Sain ensimmäisen ns. tappomapin valmiiksi ja se teki minut kovin kovin iloiseksi. Seuraavan kimppuun vain… lisäksi työnantajaseuramme jäsenet ovat niin kovin ihania <3

-Törmäilin tuttuihin kaupungilla. Mm. ala-asteaikaseen opeen. Olisin halunnu jutella hänelle, mutta hän ei huomannut minua, kuten ei aikoinaan ikinä liikuntatuntilla futiksessakaan huomannu… Koripallossa sentään olin huomattavan hyvä silloin muinoin, hih.

ZZzzzZzzzzZZzzZz

Unissani oli selkeästi julkkismiesten teemaviikko menossa. Alussa oli ne Salkkari-tyypit, jotka meinas tappaa mut, sitten Ruotsin prinssi ja toissa yönä olin menossa uimaan Barack Obaman kanssa! Eilisiltana maltoin tuskin odottaa, mitä yö tuo tullessaan, mutta se ei tuonut muuta kuin kaksi RAIVOSTUTTAVAA itikkaa. Olin menossa nukkumaan hyvissä ajoin, mutta mokomat otukset vain inisivät ja inisivät ja inisivät..... tarjosin niille turhautuneena lopulta jopa kaikkein näkyvimmät verisuonet kädestäni, mutta ei. Ei niitä edes näkynyt, ne vain inisivät. Yli tunnin pyörimisen jälkeen nukahdin, mutta julkkiksia ei näkynyt. Sen sijaan näin unta, että olin ostamassa lammasta ja vasikkaa, mutta niiden luo oli hirveän vaikeat portaat (näen muuten usein painajaisissani portaita) ja sitten mut lukittiin sinne kellariin :<

Perjantaina kävin pelaamassa piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkästä aikaa lentopalloakin. Oikeasti, en ollut palloon varmaan koskenut sitten viime syksyn, ellei viime viikon hyvin lyhyttä biitsituokiota oteta huomioon. Onneksi soluttauduin ihan mukavasti sinne vaivaisten vanhojen miesten joukkoon.

Pssst. Jo neljäs yläasteaikainen luokkalaiseni on saamassa lasta.

Päivä 4, ke 5.6. En muista eiliseltä juurikaan. Näin painajaista Salkkari-Aarosta ja -Eerosta, joita pelkäsin suunnattomasti ja jotka vainos mua ja naamioitu  tekoviiksiin ja -partaan ja joku niiden apuri tarttu mua kädestä ja kaato mut maahan ja sitten ne ite hyökkäs sit mun kimppuun ja niitä olikin MONTA. Hyih. Työtunnit tuli täyteen ja kävin kävelemässä toisen järven suuntaan, kun kaveri oli menossa siihen suuntaan pelaamaan futista. Stressasin sitä, ettei kämpän avainta kuulunut vieläkään. Illallä kävimme uimassa ja löysimme pukukopit, joita ei lukita kello kuusi. Uujea!

Molemmista silmistäni näkyi verisuonet.

Päivä 5, to 6.6. Runot eivät vieläkään pursu päästä ulos, vaikka tänään työpäivä ei meinannut loppua millään. Okei, tiedän kyllä syyn, tai paremminkin syyt. Niitä on monia. Eilen en saanut tehtyä tän päivän töitä uin 35 minuuttia. Nukun päivä päivältä sikeämmin ja minulla ei ole mitään muistikuvia siitä, että ystäväni olisi ollut jalkeilla klo 6 ennen Lahteen lähtöään. Näin unta siitä, että Ruotsin prinssi (ei se oikea, mutta joku siinä arvossa oleva) tms. rakastui minuun, joten herääminen ei innostanut. Nukuin yli kahdeksaan ja aamuni lähti hitaasti käyntiin, kun naapurihuoneessa ei ollut vertaistukea työn suhteen. Lisäksi näin toista ystävääni kahvilassa ja hän kävi tsekkaamassa kämpänkin. Taisinpa nukkua päikkäritkin ja kävellä kaupungissa taas eri suuntaan ja soittaa vuokranantajalle, että avaimia ei kuulu... Viimeiset päivän työtunnit tein ennen yhdeksää. Häiriköin siskoani koko ajan puhelinsoitoilla.

Olensaanut kirjoitettua kaksi kansiota runoja. Tosin ne oli ohuimmasta päästä ja lähinnä yleiskielisiä (HUOMATTAVASTI nopeampia kirjoittaa) mutta silti.

ÄMH. En kai ole tehnyt mitään jännää pariin päivään? Oon takuulla unohtanu sanoa jotain.... AINIIN eilen rikottiin kahta lakia kerralla, kun ystävä kuljetti mua tarakallaan jalkakäytävällä! Oltiin lähössä matkaan, niin viereisessä autossa ollut mies katsoi mua syvälle silmiin ja pudisti moittivasti päätään. Tunsin pientä katumusta, mutten hypännyt pois.

Kuuntelen Paddy and the Ratsia :DD

Päivä 1, su 2.6.13: Opimme, että ei kannata ostaa alennuksessa olevaa ananasta, jos se näyttää huonolta. Se todennäköisesti on oikeastikin huono. Kävimme uimassa (kröhöm, kröhöm. Unohdin varmaan viimeksi mainita, että heitin talviturkkini jo toukokuun puolella). Pullistelimme mahojamme sängyssä, johon kaikki ruumiinosat uppoavat.

Päivä 2, ma 3.6.13: Teknologia kusee. Mokoma "%&*@ tiskikone ei toimi. AAARRGH. Onneksi olin aamulla pätevä, ja otin vakuutuksen. Tosin minusta on vakuutusyhtiöiden pitäisi alkaa pitää minua epäilyttävänä, kun kaikki rikkoutuu vakuutuksenottopäivänä tai vähintäänkin samalla viikolla.

Opimme, että runojen kirjoittaminen on niin kovin hidasta puuhaa, vaikka niitä ei edes tarvitse itse keksiä, vaan vain ja ainoastaan kirjoittaa puhtaaksi. Lisäksi minä olin jälleen herkistyneessä tilassa, kun itsekseni ihan pikkuisen kyynelehdin keittiön nurkassa sotaveteraanirunolle.

Totesimme ääneen, että vessan peili on aivan yhtä armoton kuin yliopistomme päärakennuksen vessan peili. Siihen. Ei. Saa. Katsoa. Siihen katsoessa naamasta näkyy kuusi vuotta sitten kasvoissa olleet finnitkin. Totesimme myös jälleen kerran sen, miten kovin pieni maailma onkaan: Törmäsimme kaupassa kaveriimme ja hänen poikaystäväänsä. Tosin kesti kovin kauan, että huomasimme toisemme. Minä ja kämppikseni kyyhötimme lattialla keskittyen täydellisesti roskapussien kokoihin ja kaverimme keskittyi omaan ostoslistaansa. Kaverin poikkis sen sijaan oli tuijottanut meitä kovin hämillään, että silmät kyllä saattavat valehdella, mutta eivät korvat. Päätimme käydä yhdessä uimassa.

Valmistaudun henkisesti luopumaan kaikista rutiineistani, koska ne ovat surkeita. Hyi olkoon. Osaankohan sopeutua. Ettäkö tiskaisin tiskit ennen kuin ne kasvavat vuoreksi? Tai että oikeasti heräisin aamulla aikaiseen? PHYI. Se tarkoittaa, että illalla pitäisi mennä ajoissa nukkumaan. Se on vaikeaa ja tylsää, mutta aamutunnit olisivat siedettävän viileitä ja siten tehokkaita työskentelyn kannalta. Patjani olen onneksi sijoittanut lähestulkoon puoliksi parvekkeelle.

Ostimme tuulettimen.

Päivä 3, 4.6.13. Kokosimme tuulettimen. Totesimme, että kaikki siihen kuuluvat mutterit ja ruuvit ovat käytännössä turhia. Onneksi. Ei meillä olisikaan ollut ruuvimeisseliä.

Opin, että kymmenen minuutin laiskottelut siellä täällä kertyvät päivän mittaan ja siten kaverini pystyi lopettamaan työt lähes tunnin aikaisemmin kuin minä. Yijyi, pelkään jo valmiiksi miten huomenna kehtuuttaa, kun hän saa aloitettua työt tunnin minua aikaisemmin... No mutta, tänään työskentelimme koko päivän putkeen, sillä halusimme tehdä illasta jotain muuta. Omat suunnitelmani vähän kosahtivat, mutta ainakin ehdin kävellä kuusikilometriä hankkiakseni rakot jalkoihini (auauauauauauau!), tiskata ja nyt voin istua koneella. En olekaan tehnyt sitä tänään kuin seitsemän tuntia :D Onneksi olen tottunut dataaja... Mutta siis oikeasti olen kuitenkin hyvin iloinen, että minulla oli päivän ajan motivaatio työskennellä ahkerasti. Vapaailta kelpaa <3