Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin.

Varoitusvaroitus. Tällä kertaa teksti on jossain määrin jopa huomattavasti tavallista enemmän liioiteltua ja kärjistettyä, niin pitää varottaa siitä ihan erikseen. Eli älkää hyvät ihmiset ottako niin kovin tosissaan kaikkee… Otsikko taitaa olla Olavi Uusivirtaa.

Vuosi sitten naureskelin kavereilleni (tosin salaisen katkerana siitä, että olin ainokainen, joka ei saanu päivittää facebookin parisuhdestatustaan, en edes sillä naurettavalla on-off -tavalla), että jos en muuten löydä miestä niin matkustan Espanjaan ja pokaan jonkun adoniksen sieltä ihan vaan sillä että oon eksoottinen skandinaavikko. Pelkkien sinisten silmien voimalla, muusta ulkonäöstä viis. Vielä kuukausi sitten kirjoitin ihan mielissäni tarinaa viimeisestä kielletystä rakkaudesta uskomatta hetkeäkään, että oikeasti saisin ikinä mahdollisuutta tutustua kehenkään muuhun kuin johonkin naapurin perus-petteriin.

Kun olin pieni, minun oli tarkoitus mennä isona naimisiin maajussin kanssa ja tulla maatalon emännäksi. Yläasteella ja lukiossa suunnitelmani realisoituvat selkeästi, ja näin tulevaisuuteni joko Simposien hullun kissanaisen kaltaisena tai mahdollisesti nunnaluostarin arvostettuna jäsenenä. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus treffailla tummempi-ihosta hindumiestä, joka ei puhu suomee (kyllä vain, eikö olekin hyvä valinta suomen kielen opiskelijalta, jonka englannin kokeiden numerot leijuivat lukiossa yleensä kivasti kohdassa 6½-7?) ja jolla on kaiken lisäksi korvakoru (herranen aika, porukat sais sydänkohtauksen). Saatikka ihastua semmoseen.

Siitä huolimatta tässä sitä ollaan. Edessäni on konkretisoituneena se miljoona kertaa omiin ja kavereiden luentopapereihin piirretty ”tämän näköinen on komea mies” -luonnos, sellainen pieni Christiano Ronaldon, David Villan ja Enrique Iglesiaksen sekoitus ainoana erona pelimiesparran puuttuminen. Okei, ehkä kuvailu on hieman kärjistetty. Luultavasti muut näkevät kyseisen herran olevan vain lyhyt, ei-hurmaavan intialaisen näkönen (vaikka tyyppi siis ei ole intialainen. Se olisi sama kuin suomalaista sanoisi venäläiseksi, eli loukkaavaa) mies, ja jonka facebookkuvat eivät varsinaisesti sytytä minuakaan, mutta siitä huolimatta havaitsin bongailevani jälleen kerran yliopiston ruokalassa miehiä ja toistelevani ”herra D on paremman näköinen kuin tuo, ja tuo ja tuo...”. Ihan kuvottaa olla näin pinnallinen. Varsinkin jos olen oikeasti väärässä. Niiden silmien tummuus varmaan vaan estää mua huomaamasta sen huonoja puolia.

Tilanne näytti siedettävältä vielä muutama päivä sitten. Olin tasaisesti kauhuissani mutta hitusen kiinnostunut. Nyt meikän keho on palannut suurin piirtein järjestykseen (nomnom kuinka rohmusinkaan kaalilaatikkoa ja salaattia ja makkaraa päästyäni jälleen äidin ruokapöydän ääreen! Tai no ylipäätään rohmusin koko viime viikon ruokaa ollen silti koko ajan nälissäni), mutta tunteet heittävät laidasta laitaan. Tapetuksi tulemisen pelko (pystyin jo näkemään mielessäni lehtiotsikot: ”nähtiin viimeisen kerran ulkomaalaistaustaisen miehen seurassa…”. Olisi ehkä ollut parempi jättää lapsesta asti ahmimani murhauutiset muutaman kerran useammin lukematta. Tosin tietysti yritin olla siinä määrin fiksu kun se oli mahdollista ja jompikumpi opiskelukaupungin uskotuista kavereistani tiesi aina, milloin olin menossa herraa tapaamaan. Sovittiin, että jos en laita illalla viestiä, tai jos viesti on muotoa ”Kaikki olla ok. Minä lähteä Venäjälle. Syksyllä palaan. Älä olla huolissaan.”, niin niitten pitäs huolestua :’D) on muuttunut rasistien ja riittämättömyyden pelkoon. Ja siihen, että en oikeasti osaa puhua tarpeeks. Suurimman osan ajasta edelleen jään kiinni sen silmiin. Ja tietysti taustalla häärii koko ajan vanha tuttuni sitoutumispelko; en vain kykene pitämään kenestäkään koko aikaa tai kovin pitkään.

Paniikinomaisten mitä-ihmettä-minun-pitäisi-tehdä -tuntemusten välissä oon kuitenkin haavoittuvainen, ihastunu. En tiedä tarkasti, mitä tapauksia syyttäisin tuon tunteen aiheuttajaksi, mutta minulla on muutamia hyviä ehdotuksia.

1) kahvilan hämärässä istuminen 2,5 tunnin ajan silloin, kun nähtiin ekan kerran lentopallon ulkopuolella. Enhän minä ikinä keskustele edes suomeks kenenkään kanssa niin kauan.

2) se, kun toissalauantaina istuksin sen kainalossa sen säälittävän pienen opiskelijakämpän lattialla katsomassa tehokkaasti samaan aikaan sekä Liverpoolin matsia läppäriltä että Putousta telkkarista. Mitä muuta tv:n orjuuttama tyttö voi toivoa?

3) se, kun katselin webin kautta kuinka herra yritti nukahtaa siinä kuitenkaan onnistumatta (sen kaveri höpisi jotain vieressä). Tunsin suunnatonta hellyyttä kun se kiskoi peiton korviin, sulki silmänsä ja kääntyili muutaman kerran yrittäen löytää hyvää asentoa. Ylipäätään se on suorastaan rakastettava webissä. Kerran sen kaveri tuli sen viereen istumaan ja herttinen kun ne oli sulosia kun molemmat hymyili niin aurinkoisesti :D

4) jollain ilmeisen kierolla tavalla oon saanu puhuttua sille helpommin kuin suurimmalle osalle ihmisistä. Vastasin jopa sen puheluun :o

"Mistä tiedän että kuka on oikea
Kun joku on pitkä, joku toinen on soikea
Joku on hullu ja joku on kaunis?
No toi on Härkä ja toi on Kauris

Ja nyt mä kuljin sun ovea kohti
En tunne sua yhtään, koko kehoni pohtii
Mitä jos tää on hirveä virhe
Ja rakastun helvetisti,
Oikeasti, aivan oikeasti."

(Haloo Helsinki – Jos mun pokka pettää)

Tosin herra lähtee jo tällä viikolla (?) Venäjälle neljäks kuukaudeks. En tiedä toivonko enemmän, että molemmat vaan unohdettais toisemme, vai käykö mulle kuten mulle yleensä käy: mitä kauempana tyyppi on ja mitä vähemmän se musta tykkää, sitä enemmän minä sitä ikävöin. Tavallaan ois kiva vaan pysyä ihastuneena johonkuhun…

And now that you're gone,
I just wanna be with you.

(Enrique Iglesias – Be with you)

Mutta kaikkein jännittävintä oli ehkä se, että koin eilen mustasukkaisuuskriisin. Muutuin hetkessä netissä kaikkien naurettavina olevien raivottarien kaltaiseksi (okei, raivotar on täysin väärä sana, mutta niin hieno, että pitää sitä jossain käyttää. Enkä kyllä ollut vihainen kellekään muulle kun itselleni, mutta kuitenkin). Todellisuudessa siis tunsin surua siitä, että herra oli tykkäillyt sydänten kera jonkun toisen naikkosen kuvista ja aloin syytellä itseäni vihaisesti siitä, että olin alkanut uskoa satuihin siinä määrin, että olin kiintynyt tyyppiin. No onneksi tiedostin ongelmani ja kypsästi purin turhaumiani ensin kaverille (tyyliin ”siis ei se varmaan oikeesti välitä minusta tippaakaan! sillä on kuitenki ollu joku juttu ton naisen kanssa ja sitten se on muuttanu pois ja nyt se kaipaa laastarisuhdetta!!! aarrrggghhh vihaan tätä fiilistä”) ja sitten mainitsin oikeesti fiksummin olostani herralle sivulauseessa, joka kuitenkin tarttui aiheeseen vähän liikaakin. Erinäisten tapahtumien ja keskustelun jälkeen saatiin kuitenkin toisemme järkiimme: minä sain sen ymmärtämään, että ei todellakaan ole väärin, että se juttelee muille ihmisille ja sen ei ikinä missään tapauksessa pidä antaa minun hetkellisten olotilojen vaikuttaa siihen, eikä sen tarvii todistella mulle mitään. Se taas sai mut mm. uskomaan, että se ei oo pelimies. Ja tadada olipa jälleen kaunis loppu tällä osalla tätä tarinaa.Olkaa kilttejä ja älkää tuomitko mua idiootiks, ossaan oikeesti olla ihan fiksukin.

p.s. ärsyttää julkasta mitään tämmöstä tekstiä, koska tätä on niiiin vaivaannuttavaa lukee jälkikäteen kun oon palannu tunteettomuuteeni… no, menkööt, tämän kerran. Kohta menen lukemaan Kalevalaa, sillä olen siirtynyt länsimaisista klassikoista (woohoo, meikä sai siitä 4:n!) suuomalaisten klassikoiden pariin. Lupaan yrittää kirjoittaa ensi kerralla jostain muusta aiheesta kuin miehistä. Huoh, ihan hävettää.

I tried to be chill but you're so hot that I melted

Mun piti julkasta pitkäkin blogiteksti, mutta taidan jättää sen väliin. Ainakin toistaiseksi. Yliselitetyt taustat on yliarvostettuja.

Olen aina - tai ainakin yläasteelta lähtien - tiennyt, että minulla on huono miesmaku. Luulin kuitenkin sen jo korjautuneen viime aikoina, mutta nyt on tapahtumassa pohjanoteeraus. En saa selvää tunteistani ja olen muutenkin niin ulkona elämästäni, että kehollani ei ole viime aikoina ole ollut aavistustakaan siitä milloin sen pitäisi esim. nukkua tai syödä. Olen viikon sisään mm. mennyt nukkumaan kolmelta, herännyt kahdeksalta aamuna, jolloin koulu alkaisi kahdeltatoista ja valvonut jonain yönä kolmesta viiteen syöden klementiiniä. Sillä välin kun oma uneni on kateissa, olen kuulemma pyörähtänyt parinkin toisen tyypin unissa. Onneksi pari viime päivää uni on jälleen maittanut oikein mukavasti ja ruokahalukin palailee pätkittäin.

Dr. Seuss on sanonut “You know you're in love when you can't fall asleep because reality is finally better than your dreams.” Sitaatti on ehdottomasti hieno, mutta minä en usko rakkauteen. Olen väistämättä joutunut miettimään miksi olen käännyttänyt toinen toistaan kunnollisemmat unelmavävyt pois (ei sillä että niitä mitenkään järjettömän paljon olisi ollut, mutta kuitenkin. Ja kyllä minä aika pitkälti voin ne syytkin luetella. Vaikka yleensä pohjimmainen syy on minussa.). Miksi he eivät voineet täyttää vatsaani perhosilla vaan saivat koiranpennun katseillaan minut lähinnä ahdistuneeksi? Miksi sillä kaikkein epäsopivimmalla vaihtoehdolla on silmät, joita voin tuijottaa kyllästymättä? Jonkinlaisesta mielenkiinnosta on siis kyse. Otsikko on muuten Jason Martzin I’m yours biisistä ja se kävi kovaa kamppailua Enrique Iglesiaksen Hero-kappaleesta olevan sitaatin ”you can take my breath away” kanssa. Kokonaisuudessaan kumpikaan kappale ei sovi fiiliksiini, mutta pätkittäin kyllä.

En epäile ettenkö tulisi taas järkiini piakkoin. Tunnevammani takia en osaa olla kiinnostunut kenestäkään kauaa. Hyvällä tuurilla onnistun olemaan myös tarpeeksi epäileväinen, vaikea ja viileä niin, että herra kyllästyy ja korkeintaan minuun sattuu. 

Tänä iltana valitsen kokoontumisen lautapelien ääreen lentopallon sijaan. Tarvitsen kavereita pysyäkseni järjissäni. Ensi viikonloppu on pitkä (varsinkin jos semantiikan tentti menee komeasti läpi) ja menen viettämään sitä kotiin. Hautajaisetkin olisi. Äiti sanoi että kyseisellä isosedällä oli valtavan hyvä pelisilmä. Ehkä se on periytynyt minuun ja hän näkyy kauttani maailmassa tänä iltana. Tai jotain.

P.S. Seppälässä oli kivoja alennuksia.

Haaveet elättää / haaveet hengissä pitää / sulje silmäsi / sun unelmissa voimaa itää

Olipas kiva saada sähköpostia vuoden takaiselta itseltäni :'D Niin kivaa, että ajattelin jakaa muutaman pätkän kyseisestä mailista teidänkin kanssanne ja täten tehdä näinkin nopeasti edellisen jälkeen uuden blogipäivityksen. Otsikko taitaa olla Klamydian biisistä.

"Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin. Toivottavasti olet vähentänyt oleellisesti koneella oloa ja vaihtanut sen niin sanottuun elämään. Ja toivottavasti olet aloittanut oikeasti kunnon kohottamisen, minä yritän pohjustaa sitä, mutta en tiedä pystynkö siihen."

"Toivottavasti sait muuten hankittua uusia ystäviä viime vuonna. Sitä minun uuden vuoden tinani minulle lupasi. Emme me ole kovin kaukana toisistamme, välissämme on vain vuosi. Vaikka joo, tiedän vanhoja päiväkirjoja lukeneena, että jo vuodessa voi tapahtua valtavaa kasvua ja kaikki vanhat tekstit vaikuttavat ylisepääsemättömän noloilta."

"Tajusin että olet ehkä kohta menossa katsomaan MM-lätkää! Hei typy, sä todella täytät mun unelmat! :D"

"Ja hei,vaikka asiat eivät sujuisikaan minun suunnitelmieni mukaan, älä sure, en minä ole vihainen. Kunhan et nyt ihan ääliöksi muutu --"

"Itku minä kirjoitan taas pitkästi. Jollain tavalla minua pelottaa, asiat voivat olla niin totaalisen eri tavalla sinä hetkenä kun sinä luet tätä. Vaikka luultavasti päiväohjelmaasi kuuluu huonolla tuurilla kateutta muiden suhteita varten, pelkoa jostain mitättömästä asiasta tai sitten maailmanlopusta jne. Älä pelkää. Usko hyvyyteen. Mieti etteivät murheet ikinä ole niin suuria, että niistä ei selviäisi."

Siinäpä ne osiot mitkä viitsin paljastaa. Muut ohjeeni ja toiveeni oon sijottanu niin idioottimaiseen lauseyhteyteen, että en vaan pysty niitä tänne kopsaamaan :DD Mutta oli ihan kivaa huomata, että olin täyttäny jotkut A 18-v:n toiveet (mm. sen, että opisken tätä alaa enkä sitä kuuluisaa matikkaa. Vaikka tuota kunnon kohotusta en kyllä ole onnistunut aloittamaan) ja toisaalta vuoden takainen minäni oli osannut valita myös juuri ne sanat, jotka lohduttavat minua :D ja hän tajusi myös muistuttaa juuri niistä toimintatavoista, jotka minun pitäisi muistaa ja jotka olin jälleen kerran melkein unohtanut.

http://www.futureme.org/

Noita toistenkin kirjeitä on avartavaa lukea, suosittelen.

University - Working hard 19 hours a day, 7 days a week, 2 weeks a year.

Otsikko on peräisin facebookryhmän nimestä, mutta sen verran otin oikeuden omiin käsiini, että muutin tuota tuntimäärää muutaman tunnin ylöspäin: sillon kun opiskellaan, niin opiskellaan paniikissa ja paljon. Ainakin kun tuo nyt on muutenkin vähän kärjistetty lause. Olen siis juhlavasti palannut takaisin opiskelijaelämään. Harvinaisen elävästi havaitsin sen eilisiltana tutkiessani kaappeja ja löytäessäni yhden hernekeittopurkin: Äidin herkkupöydät olivat jälleen kerran karanneet ulottumattomiin. Tietysti yli kolmen viikon lomalta palaaminen oli pelottavaa ja ylipäätään opiskelukaupunkiin matkustaminen kehtuutti niin armottomasti. Kylmään todellisuuteen laskeutumista kuitenkin pehmensi muutamakin asia:

Ensinnäkin linja-auto oli tupaten täynnä niin, että viereeni istui hyvin pian joku keski-ikäinen naikkonen ja eteemme hänen suloinen (mutta ilmeisesti muutaman vuoden liian nuori) poikansa. Itse olin kuitenkin jo siihen mennessä ehtinyt käytännössä vaipua "valot päällä, mutta ei ketään kotona" -tilaan, sillä linja-autoilla vain sattuu olemaan minuun sellainen vaikutus. No, nainen yritti kovasti jutella, mutta enhän minä siinä tilassa saanut vietyä keskustelua eteenpäin. Jossain vaiheessa puheeksi tuli kuitenkin karjalan kieli (vierustoverini kuulemma osasi sitä äitinsä ja isänsä karjalaisuuden takia tms. syystä) ja siinä sitten aiheesta juteltiin. Totesimme myös, että olimme käyneet samaa lukiota (olipa meillä yksi sama opettajakin) ja hän oli kotoisin äitini synnyinseudulta. Nykyään asumme vierekkäisillä kaduilla. Siitä puhe eteni naisen taiteeseen ja hän innoissaan esitteli töistään tehtyjä kortteja, jotka olivat kieltämättä omalla tavallaan hienoja. Loppujen lopuksi matka siis meni mukavasti.

Toisekseen orpoa oloa häivytti minua vastaan tullut kaveri. Totesimme, että paikallisbussia odotellessa kannattaa mennä pakkasta piiloon ja Hesen ollessa kiinni päädyimme BarPlayhin, jossa tilasimme limpparit (vaikka kyllä ne niistäkin saa törkeitä hintoja revittyä) ja juorusimme miehistä ja lomasta. Olimme luultavasti limppareinemme niin hellyttävä näky, että molemmat näkyvillä olevat baarinpitäjät huikkasivat meille hyvästit, kun olimme lähdössä :'D tai ehkä se baari oli vaan niin tyhjä.

Kolmanneksi kämpän autiota tunnelmaa lievensi parin tunnin vanhojen ja uudempienkin aikojen muistelu vanhan kaverin kanssa. Keskustelukumppanini totesi, että minulla on supermuisti :'D

Itse yliopistohan alkoi tänään: perin raskaasti klo 12. Lisäksi tutkin kalenteria ja havaitsin, että lukarini on kelvottoman löysä: parin viikon kuluttua minulla alkaa olla neljän päivän viikonloppuja, eikä ne välipäivienkään 4 kurssia mitään maailman painoa niskaani heitä (kävin muuten tänään ostamassa itselleni sellaisen sormuksen, joka on täydellinen stressilelu! Ihan jos vaikka koulu painaa sittenkin päälle jossain vaiheessa) o.O Vika ei kuitenkaan varsinaisesti ole minussa, sillä useimmilla muillakin tilanne on sama ja kyse on lähinnä siitä, että sekä suomen kielen että kirjallisuuden perusopinnot alkaa olla kohtapuoliin kasassa, ja meillä ei ole oikein tietoa että mitä niiden päälle kannattaa ottaa. Mutta että en pääsisi liian helpolla, kävin lainaamassa yliopiston kirjastossa Suomen kirjallisuuden historian, yli 600 sivuisen teoksen kirjatenttiäkseni kurssin, jota ei voi suorittaa muilla tavoin. Ja kyllä mulle ainakin kelan vaatimat opintopisteet tulee kasaan, niin onhan sekin jo jotain... sitä paitsi mulla on jopa opiskeluintoa! Olin jopa hieman pettynyt, kun en päässyt kaksi viikkoa kestävälle Karjalan nimistöä (tai jotain sinne päin) käsittävälle kurssille sen mennessä niin pahasti semantiikan kanssa päällekäin. Linja-autotuttavuuteni karjalaiset sukujuuret olivat niin selkeä merkki lukea kyseistä kuolevaa kieltä, että olisin kurssille takuulla muussa tapauksessa mennyt :D JA JUURI ÄSKEN, NOIN MINUUTTI SITTEN, ILMOTTAUDUIN VIRON KIELEN KURSSILLE. uujea.

Sitä paitsi luin lomalla ihan vapaaehtosesti kirjan. En siis koulua varten vaan omaksi ilokseni. Kyseessä oli Linda Howardin Täydellinen mies ja kyseinen kirja on mukavan kevyttä luettavaa, vaikka ei tarjoa tippaakaan mitään uutta, jos on lukenut yhdenkin saman kirjailijan toisen kirjan... mutta niin siis oikein nam kirja tollee klassikkojen raskauden jälkeen. Sitä paitsi sisko oli löytäny Stephenie Meyerin Vieraan 7 eurolla <3 rakastan sitä kirjaa. Tosin sisko lukee sitä toistaseks, niin en saa sitä käsiini, mutta en kyl ehtis sitä lukeekaan.


Lomastakin pitäisi varmaan jotain kertoilla, mutta en tiiä tarkalleen mitä. Alkulomasta näin vielä ihan nopsaan paria kaveria: toisen kanssa käytiin huhkimassa (juoruamassa) kuntosalilla ja toinen kävi pikapikaa kotona vierailulla. Joulu oli hirmu ihana, tykkäsin pelailla lautapelejä porukoiden kaa ja kattoo kun kissavauva leikki. Uuden vuoden suunnitelmat mulla kusahti jälleen kerran, ja sillon olin jopa tekemässä tänne päivitystä, mutta sekä netti että kirjotusohjelma olivat minua vastaan ja se oli raivostuttavaa. Kuitenkin siis skippasin uuden vuoden juhlinnan täysin. Yritin vältellä kaikkea siihen liittyvää ja vältellä myös ottamasta yhteyttä muihin ihmisiin. Se onnistui varsin hyvin, kun kännykkä oli niin hajalla, että sammui ja sain yrittää tunnin sitä käynnistellä (Sain muuten pari päivää sitten uuden kännykän. Siitä tosin puuttuu osa mun kavereiden numeroista ja koska entisen kännykän bluetooth ei toimi kunnolla, en saa niitä helpolla siirrettyäkään). Toisin sanoen vietin uuden vuoden kirjoittamalla tarinaa, jota yritän venyttää pitemmäks kun mikään aikasempi. Hmhph, vähän kyllä harmittaa että en saanut julkaistuksi tai edes tallennetuksi sitä uuden vuoden blogitekstiä. Siitä ois voinu tulla hyvä. No, isän sanoja lainaten osas se vuos vaihtua ihan yksinkin.

Loppulomasta yövierailin kaverini luona: tehtiin vohveleita, juoruttiin ja saunottiin ja valvottiin. Tai minä valvotin häntä pakolla puoleen yöhön asti, sillä heikäläisillä oli CANAL +, josta olin aivan riemuissani, mutta joka sijaitsi hänen vanhempiensa makuuhuoneessa, jonne en todellakaan olisi keskellä yötä kehdannut mennä yksin. No, ystäväiseni palasi minuutin pelin katselun jälkeen petiinsä, mutta minä seurasin jännityksestä täristen U20 lätkää Suomi-Ruotsi hänen isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Kaks ekaa erää oli ihan nättiä (vaikka ruotsalaiset ei saanu yhtään rangaistusta), mutta sitten kävi huono tuuri pariin otteeseen. Tästä huolimatta rakastan niin isoja kuin pieniäkin Leijonia.

Seuraavana aamuna heräsin reippaana kuuden tunnin yöunien jälkeen ja suuntasin kahden muun kaverin kanssa  l u k i o l l e <3 Oli hiiiirmu kivaa nähhä kavereita ja opettajia varsinkin kun yks matikan opettaja tuli kyselee mitä opiskelen ja kehotti valitsemaan karjalaa sivuaineeks ja toinen hihkui iloisesti tunnilla nähdessään meidät ja kutsui meidät oikein luokan eteen kertomaan siitä, että ollaankos me tervittu numeroita missään ja miten kovasti aikoinaan opiskeltiin. Se kyllä oli hitusen noloa jälkikäteen ajateltuna, mutta onneks oli pien ryhmä kuuntelemassa :D bilsan ope toivotteli englanniks tervetuloo takasin ja äikän opekin pysähty vähän juttelemaan ja opon luona käytiin juttelemassa mukavia. Sitten suunnistin siskon luo ja sielläkin oli kivaa kun pelattiin uusia lautapelejä ja katottiin leffoja ja pelattiin kinectillä ^^

Joo mutta nyt alkaa olla myöhä, ja kun tietyt henkilöt eivät koneelle näytä ilmestyvän, ja kun meinaa pikkusen nukuttaakin, niin pitänee jättää tämä piiiiiitkä teksti tähän ja sammuttaa kone. Adjöö. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä.