Mukavia asioita:

Kaverin tuparit ja siellä olevat ihmiset ja käydyt keskustelut

 

Suomen kielen opiskelijat <3 Sanajahti-peli

Puolitettu palkinto: Kuusi karkkipussia minulle. Tosin pitänee antaa niistä osuus toiselle kaverille, mutta silti.

Se, että vähän kaikki naurattaa ääneen. Kuten se, miltä näytän idiootti hikinauha päässä. Tai hauskimmat autocorrect-viestit. Tai Riemurasiasta linkitetyt hauskat kuvat. Tai tietyt keskustelut. Oon oikeesti pari päivää nauranu aika paljon ääneen ("Oletko harkinnut kirjoittavasi seikkailustasi romaanin?"). Eli siis myös tyhmille jutuille.

Supersöpixien Facebook-parien hunajaisten tapojen muisteleminen ja niille nauraminen. 

Punatut huulet näyttää kivalta.

Ehkä ensimmäinen kaverin kaveri, joka oli oikeasti mukava eikä aiheuttanut tunnetta siitä, että olen näkymätön ja täysin turha.

Tunne siitä, että viihtyy itse itsensä seurassa. Kyllä vain, oon ollu tänään aika hyvää seuraa :'D Tai siis eilen, tänään on jo huominen...

Siskon lahjoittama (tai siis väliaikaisesti lainaama) aivan ihana paita.

Minulle Facebookissa (tai muualla) juttelevat ihmiset.

Se, kun minulle valmistetaan ruokaa.

Ranch-dippi.

Herra liituraitaherra.

Kun Kela säästi minut vuokrannousuilmoituksen tekemiseltä.

Itse asiassa jo syksyllä alkaneet voimakkaat mielipidekeskustelut kihlaukseen liittyvistä asioista. No worries ihmiset, en tosiaan itse ole menossa kihloihin tässä, koska kuulun nimenomaan siihen ryhmään, joka ei suhtaudu Facebookin ihQmpiakin ihQmpiin ilmoituksiin kihlauksesta "awwwww"-tuituilulla, vaan lähinnä "O.O Wtf. Älkää oikeesti viittikö olla tosissanne. HEI, taas joku mun vanhat tutut on menny kihloihin, vaikka ovat tunteneet kumppaninsa kanssa tyyliin alle vuoden." Meinasin oikeastaan kirjoittaa tästä erillisen blogitekstin. Saa nähdä että kirjoitanko sitä ikinä loppuun asti saatikka julkaisenko sitä koskaan. Sanoisin että aihe herättää suuria tunteita toisissa. Onneksi opiskelukaupunkini ihmiset ovat kanssani enemmän tai vähemmän samanmielisiä kuin minä, joten periaatteessa olen turvassa. Toisaalta taas asia on jokaisen oma asia, joten ei minun tarvitsisi omia mielipiteitäni tuoda julki. Mutta kun se oli ainoa asia, josta keksin eilen kirjoitettavaa. Ja kun se oikeesti sisältää mielenkiintoisia käsityseroja. Selkeästi tänään on kirjoitain lyhyitä lauseita -päivä.

Paremmaksi tuleminen.

Piruilu.

Ikäviä asioita:

Huulipuna tarttuu KAIKKIALLE, lopulta sitä on kaikkialla muualla paitsi huulissa (lukuun ottamatta huulten reunoja, joten näky on vain typerä). Lisäksi olen niin armottoman epänaisellinen, että minusta ei vain ole menemään naistenhuoneeseen vähän väliä kohentamaan ulkonäköäni. Tästä syystä en juurikaan käytä huulipunaa.

Näin taloyhtiön alaovella tavaroita, jotka olisi saanut ottaa ilmaiseksi. Niiden joukossa oli ihan kiva pikku hylly (jossa olisi ollut kätevä välikkökin!), joka olisi ollut varsin hyvä alusta mikrolleni, joka edelleen nököttää lattialla. Minulla oli kuitenkin kiire bussiin, enkä voinut lähteä raahaamaan sitä ylös soluhuoneeseeni. Illalla palatessani kyseinen hylly (hehheh, meinasin kirjoittaa hyllynen samaan tyyliin hellittelemällä kuin lapsi-lapsonen, tyttö-tyttönen, mutta siitä tulikin hyllyä-sanan y1p:n potentiaali (? Mahdankohan olla oikeassa, on jo myöhä) oli jo lähtenyt jonkun toisen mukaan.

Se, että jalkapalloilijat eivät saa tuulettaessaan heittää paitaansa pois ilman keltaista korttia.

Se, kun ostosreissulla unohtuu jotain, ja sitten pitää palata kauppaan.

Se, kun kaikki sopivimmat pyykkivuorot on jo varattu.

Se, ettei osaa mennä nukkumaan, vaikka nukuttaa.

Voimakkaat mielipidekeskustelut kihlaukseen liittyvistä asioista.

Kun osa parhaista kavereista muuttaa todennäköisesti toiseen kaupunkiin. Kirjeshakin voisi korvata kirjemuistiinpanopiirrospelillä...

Huono omatunto siitä, että nauraa esim. niille hunajaisille fb-pareille.

Se, että naisten pitää periaatteessa ostaa uusi mekko jokaisiin juhliin.

Kivat asiat voitti, jee :)

klassikkojaaaaaaaargh. (jee?)

Käsittämättömän kylmä kesä ajoi minut tänään kirjastoon (tai okei, oli siellä tänään korkeimmillaan melkein 18 C, mutta kun muuten lämpötila pyöri jopa jossain 12 C paikkeilla, niin hei haloo!). Ajattelin alkaa lukea klassikoita seuraavaa klassikkokurssin tyylistä kurssia varten, mutta kotikylän kirjaston tarjonta petti minut: Naapurikunnissa oli tyyliin kuusi Robinson Crusoeta hyllyssä, mutta eiii tuolla. En löytänyt myöskään oikeaa Brontëa, Ibseniä, Faulkneria tai Mannia. Löytyneet Joycen Odysseus, Hemingwayn Kilimandzaron lumet, Tournierin Perjantai ja Atwoodin Orjattaresi näyttävät pinossa kuitenkin ihan edustavilta.

Lainasin kyllä pari muutakin kirjaa, Candace Bushnellin Neljä blondia ja Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin, mutta yllättäen eteninkin tänään klassikkokirjoihin kuuluneessa teoksessa enemmän (kyllä vain, aloitin kaksi kirjaa päällekäin...). Bakhtiarin romaani jäänee vähäksi (tai sitten vähän pitemmäksi) aikaa jumimaan sivulle 26, kun taas Atwoodia luin vaikean alun jälkeen 78 sivua ja melkein tekisi mieli lukea vielä vähän lisää tänään. Orjattaresi oli yksi klassikkolistan uusimmista teoksista, ja ainut kirja lainaamieni joukossa, joka ei ollut sellainen kuvottavan keltainen, jonka takakannessa tuijottaa usein ah-niin-mahtavan kirjailijan mustavalkokuva. Luultavasti kyseisistä keltakantisista kirjoista puuttuu vielä takakansiselostus, tuo laiskojen lukijoiden koko kirja ja kaikkien perus-paulojenkin ainoa tapa ymmärtää klassikkoteoksia. Toisaalta sen kyllä ymmärtää. Jos ihmiset tietäisivät etukäteen tiivistettyinä mitä klassikoissa tapahtuu, he eivät edes hankkisi käsiinsä 722 sivun pienitekstisiä teoksia. He joko tajuaisivat että

a) juonessa ei ole mitään ideaa. Vai mitä mieltä olette itse esimerkiksi seuraavista teoksista:
# Nikolai Gogol: Nenä: ” Tarina alkaa, kun Pietarissa asuva parturi Ivan Jakovlevitš löytää aamiaisleipänsä sisältä kanta-asiakkaalleen kuuluneen nenän. Parturi yrittää hankkiutua epämiellyttävästä löydöstä eroon mutta joutuu tekemisiin poliisin kanssa. Samaan aikaan kollegioasessori Kovaljov huomaa nenänsä puuttuvan. Pian selviää, että nenä on naamioitunut valtioneuvokseksi ja ajelee ympäri kaupunkia univormuun pukeutuneena.” (lähde)
# Franz Kafka: Muodonmuutos: ” Tarina kertoo kauppamatkustaja Gregor Samsasta, joka herää eräänä aamuna "suunnattomaksi syöpäläiseksi" muuttuneena.” (lähde: Wikipedia(lla lukio läpi))
Totta, nuo kuulostavat lähes mielenkiintoisilta, siksi kai niiden nimet olivat mieleeni jääneetkit (tai sen verran juonta, että pystyin ne googlettamaan). Mutta entäs sitten se John Steinbeckin (?) teos, jonka jouduin lukemaan lukiossa. Parrakas mies palvoi puuta, jossa luuli isänsä hengen asuvan ja sitten kasteli pakkomielteisesti sammaleista kiveä. Tästä juonitiivistelmästä en mene takuuseen, sillä en muista kirjasta mitään, en edes nimeä. Useimmissa klassikkoteoksissa ei tapahdu nykyihmisen näkökulmasta yhtään mitään jännittävää, ja tekstikin on etenkin vanhojen suomennosten kohdalla enemmän kuin tuskaista. Tässä vaiheessa muistutan teitä, että pääaineeni on suomen kieli, ei kirjallisuus. En siis petä oppiainettani täydellisesti. Ja toiset tykkää klassikoista, älkää vältelkö niitä minun sanojeni pohjalta. Ja on osa minunkin mielestäni hyviä. Itse asiassa haluaisin ihan oikeasti lukea Nenän.

 b) 800 sivun teoksen olisi voinut kertoa 50 sivussa. Esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa. ”Alastalon salissa kertoo kuudesta tunnista, joiden aikana kustavilaiset kylänmiehet neuvottelevat Alastalon Herman Mattsonin parkkilaivaan sijoittamisesta. Kaikkiaan noin kahdeksansataa sivua vaativan kokouksen kuvailun yksi tunnetuimmista jaksoista on piipunvalinta, jossa Härkäniemen isäntä kävelee salin perällä olevalle piippuhyllylle ja valitsee sieltä itselleen soveliaimman piipun. Tämän harkinnan sekä siihen liittyvien ja liittymättömien ajatuskulkujen kuvailuun teoksessa tarvitaan noin seitsemänkymmenen sivun verran tekstiä (3. luku).” (lähteenä jälleen Wikipedia) Myös rakkaat luennoitsijamme osasivat kertoa mitä mielenkiintoisempia kohtauksia, joiden kestoa ollaan kirjassa onnistuttu pidentämään aivan järkyttävän paljon. Eivätkä ne lauseetkaan lyhyimmästä päästä ole. En ihmettele, että myynnissä on "Olen lukenut Alastalon salissa" -paitoja. Haluaako joku haastaa minut ja ostaa mulle tommosen, jos ikinä tulen kirjan lukemaan? Näillä näkyminhän se ei ole pakollisten kirjojeni listassa, koska hylkäsin juuri suomalaiset teokset lainatessani yleisen kirjallisuuden puolelle kuuluvia kirjoja.

Harmillisesti en tähän hätään muista nimeltä muita mitä ihanaisempia klassikkoteoksia, joista olisi hauska kertoa. Pitäisi varmaan joskus paneutua asiaan ja selailla vanhoja luentomuistiinpanoja ja ilahduttaa teitä...

Mutta kas! Kylläpä aihe karkasi, olen jo aivan valmis yliopiston professoriksi! Olin siis sanomassa, että toki Orjattaresi on yksi uusimmista klassikkolistan kirjoista, mutta silti en odottanut siltä oikein mitään. Klassikot ovat klassikkoja. Kirja kuitenkin on oikeasti mielenkiintoisen oloinen, aika vaikea varsinkin aluksi, mutta kuitenkin. En tiedä vielä juonesta paljoakaan, minulla on hallussani vasta pieniä palasia. Teos kuvaa erästä dystopiaa, joka tarkoittaa utopian vastakohta, tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa. Tarkoitukseni oli kertoa tässä kyseisistä palasista, mutta kello on taas mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin (teidän mieliksenne ja luennoitsijan harmiksi kirjoitan sen vanhojen sääntöjen mukaan yhteen. Edelleen väitän kivenkovaan, että opettajamme sanoi sääntöjen muuttuneen.), joten minun pitänee mennä pikapuoliin nukkumaan.

Kirjoitan tähän nyt kuitenkin yhden silmiini tarttuneen katkelman sivulta 73 (Kirja punakantinen ja vuodelta 1986, en edes yritä oikeaoppista viittausta): "Mistä saatoin tietää rakastiko hän minua? Sehän olisi voinut olla hänelle pelkkä seikkailu. Miksi me yleensä käytimme sellaista sanaa kuin pelkkä? Vaikka kyllähän miehet ja naiset silloin aika paljon kokeilivat toisiaan, ohimennen, kuin pukuja, ja panivat syrjään ne jotka eivät sopineet."

Ehkä kuitenkin sanon sen verran, että kirja tuntuu kertovan hyvin yhteiskunnasta, jossa kaikki on hyvin tiukasti määrättyä, ja useimmat asiat kiellettyjä. Suurin osa nykyajan itsestäänselvistä asioista on menetetty, ja varsinkin naisten asema on kurja, vaikka ei miehilläkään tiettyjen kohtauksien mukaan järin hyvin mene. Joten muistakaamme iloita vapaudesta, joka meillä on. Eläkööneläkööneläköön!

Voitontansseja ja skenaarionsiemeniä

Kihihihi. Herra soitti mulle päivällä, koska sillä oli kuulemma aika kova ikävä minuu (voitontanssi 1 ja leveä hymy) ^^ Toisaalta puhelussa oli se huono puoli, että vaikka mulla ei ollu aamulla sitä ikävä (eka kerta kolmeen (?) päivään) niin sitten tuli taas ikävä. Sitten facebookkasinkin sille vielä tossa, ja kun ilmotin sille pienoisesta ikävästäni, niin se sano että sillä on aivan kamala ikävä mua. Laittopa vielä ekaa kertaa ikinä sydämenkin perään, siis jossain semmosessa yhteydessä, että se viittas minuun eikä mihinkään tyyliin jääkiekkoon :D Ehdottomasti voitontanssi 2:n aika <3 Ja jos ihmettelette, että millasia voitontansseja tanssin, niin ainakin mielessäni ne on aina lähtemättömästi suoraan Frendeistä (http://www.youtube.com/watch?v=1ZQcdCFR8lQ), joista tietysti tunnetuin on Chandlerin voitontanssi (HOHOO! Osasin linkata sen tollee hienosti, että kun klikkaatte tosta niin se menee juutuubbiin, oon niin hyvä!)

Samaan aikaan herra D:kin puhui minulle ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun ilmoitin deittailevani toista. Yllättäen herra oli selvinnyt hienosti: "well i already moved on of ur news". Mistä johtuu että toiset on sitten hajalla puol vuotta jutun jälkeen, ja toisille ei tunnu missään? Toisaalta eihän myö seurusteltukaan ja olisin ollut äärimmäisen iloinen, jos se olisi päättänyt asian tohon lauseeseen. Pitempi juttelu kuitenkin johti siihen, että herra sai "tuntemuksen siitä, että me tullaan vielä olemaan yhdessä". Skenaarioissani voisin tulkita lauseen aika creepyks, mutta todellisuudessa en jaksa tulkita asiaa niin, vaan ilmotin sille että sen ei pidä odottaa mitään sellasta, koska oon päättän deittailla vaan suomalaisia miehiä. Samaan aikaan voisin olla hyvin huolestunut tuosta myös siitä syystä, että herra D sano sillon aikoinaan, että uskoo että me aletaan tapailla, ja niinhän me alettiin. Samoin luin just päiväkirjastani, että myös herra liituraitaherra oli sanonu tanssiaisiltana, että kyllä me parin viikon päästä aletaan nähdä. Sillon siihen ei menny ees parii viikkoo. Eikö mulla oikeesti oo mitään kykyä taistella itsevarmoja miehiä vastaan?? Vaikka kuinka naurahan niille halveksuvasti, niin oon pikapikaa sen verran sulaa vahaa, että suostun tapaamaan heitä. Tosin aion pysyä nyt jämptinä ton suhteen, etten tapaile enää ulkomaalaisia. Nih. Enkä naura halveksuvasti, vaan näen päämäärän kirkkaana edessäni.

Sen sijaan kohdistan skenaarioni jälleen imusolmukkeeseeni: "Yleissääntönä on, että jos kaulalla havaittu kyhmy ei 2 - 4 viikossa ole alkanut pienentyä, pitää hakeutua lääkäriin muutaman päivän kuluessa. Nopeammin on syytä mennä hoitoon, jos on seuraavia yleisoireita: selittämätön kuume, huomattavaa väsymys, ruokahaluttomuus tai laihtuminen." Voin odottaa vielä viikon tai pari, mutta sitten on pakko tehhä asialle jotain. Onnekseni en oo laihtunu enää, vaan jopa lihonu kilon (jippii!) ja ruokahalutonkaan en ole. Väsynyt kylläkin, mutta mitä muuta voi odottaa, kun ulkona on alle 15 astetta lämmintä, vaikka on kesä, enkä sateen takia pääse edes lentopalloon? Kuumetta ei oo ollu ns. tervehtymiseni jälkeen :)

Nyt taidan kuitenkin poistua katsomaan jalkapalloa ja ehkä syömään jotakin.

Rakas blogi...

 A

   U

  G

    H

Suunnitelmani juhannusketutuksen välttämiseksi onnistui surkeasti. Syynä oli se, että aamulla minuun syttyi pieni toivonkipinä, jonka sammuminen harmittaa aina niin armottomasti. Aikaisin aamuni ei alkanut mitenkään mainiosti, ensimmäistä kertaa lähes vuoteen polveni meni lukkoon (tai no itse asiassa ennen sitä suloinen kisumisu tais herättää mut hypätessään riemukkaana ja hellyydenkipeenä sänkyyni, ja se oli kivaa ^^). Ei ole yhtään kivaa herätä siihen, että puoliunessa pyörähtäessä polvi jääkin kivuliaasti jumiin eikä suoristu eikä mene enemmän koukkuun. Siinä sitten makasin sängylläni huutaen äänettömästi ja yrittäen vääntää jalkaterää johonkin suuntaan, joka vapauttaisi lukon. Onneksi polvi lopulta oikeni ja pystyin jatkamaan uniani.

Uinailuni kuitenkin keskeytyi soittoon oikeastaan ennen kuin ehdin kunnolla vaipuakaan horrokseen. Herra liituraitaherra oli kotiutunut kaverinsa luota, ja saanut idean, että tulisin junalla hänen kotikaupunkiinsa. Sinällään ajatus oli erittäin kiehtova, koska jotenkin mulla on sitä hirmuinen ikävä, ja hänen kotipaikkansa on juhannuksena varsin suosittu kohde (kivasti vääntyi veitsi haavassa, kun fb:n etusivulla kaksi ensimmäistä tilapäivitystä sisälsi kyseisen paikkakunnan nimen. Yksi lukioaikainen tuttu oli siellä ja toinen sanoi, että vain siellä oleminen voisi olla parempaa kuin hänen tämänhetkinen suunnitelmansa). Herra sano, että se oli tajunnu että sen juhannuksenviettotavassa ei ole järkeä ja että sitten se oli kaivannut parempaa (vai fiksumpaa?) seuraa, ja sitten kas kas minä olin tullut hänen mieleensä ja että voitais viettää siellä aikaa ja että siellä ois hyvä juhannus. Ketutti lähettää sille äsken järjettömän pitkä viesti, jossa taas tuotin pettymyksen, myös itselleni.

Kyllähän minä harkitsin lähtöä peloistani huolimatta. Tein sen eteen jopa töitä. Katsoin junavuorot, vaikka en osaa matkustaa junalla, ja katsoin, että lähikaupungista lähtisi yksi vaihdoton, nopea ja halpa vuoro, jolla ehkä kenties olisin osannut matkustaa. Sitten keräsin kaiken rohkeuden mitä pienestä arasta sielustani löysin ja kysäisin aasinsiltana äitiltä autossa, että onko junalla helppo matkustaa (olen tosiaan ollut kyseisen kulkuneuvon kyydissä ehkä kolmesti elämässäni, eikä minun silloin tarvinnut pitää millään tavalla huolta itsestäni) ja että tosiaan yksi ihminen, josta pidän, pyysi tänä aamuna mua tulemaan sinne. Mutta ei. Edes "ihminen, josta pidän" ei aiheuttanut lisäkysymyksiä, vaikka olin aistivinani hetkellisen järkyttyneen hiljaisuuden. Se kyl johtu ehkä siitä, että emme ole spontaania sukua ja näin lyhyt varotusaika sai äitin vaan kysymään, että "Ai juhannuksesko sinne?" Äänensävy ei ollut millään tavalla kannustava, eikä keskustelu sisältänyt pienintäkään mainintaa siitä, että joku vois kuskata mut sinne junalle, joten olin sitten hiljaa. Ei mulla ole pokkaa vaatia porukoita kuluttamaan juhannusaattoonsa mun kuskaamiseen ja muutenkin käytin kaiken rohkeuteni tohon vihjaukseen herrasta ja sen luo matkaamisesta, mutta hukkaan meni sekin. Kai. Tai sitten nyt äitin sisällä kytee epäilys. Naurettavinta oli kyl se, että se kysyi että vierailiko kaverini mun luona yksin vai poikakaverin kanssa. Tuli semmonen WTF-moment. Ei vahingossakaan kysymyksiä mun elämästä, mutta mun kavereista kysellessä sisällytetään lauseisiin sana poikakaveri. Okei, edellinen kysymys kyllä ehkä johtu siitä, että se varmaan arveli, että naiset tykkää, jos niillä on mies henkilökohtaisena autokuskina, ja että ne ei ajele ympäri Suomee ilman sellaista :D

Äsken herra vastas, että tosi harmi, etten tuu ja toivotteli hyvät juhannukset. Ehkä se ei sitten ollu sille mikään maailman suurin harmitus. On kuitenkin olemassa niin paljon asioita, joista se vois turhautua kunnolla, etten käsitä miten se on vielä jaksanut minua. Toisaalta yks suurimmista on kyl tää mun epävarmuus, mutta työskentelen sen eteen, että tulisin itsevarmemmaks. Sitten se vielä soitti (äärimmäisen laiskana viestien kirjoittajana) lyhyen puhelun ja harmitteli etten päässy tulemaan, ja sano, että ei se kuitenkaan haittaa ja että hän menee sitten kaverinsa luo varmaan, vaikka ois mieluummin ollu mun seurassa kuin viettämässä hulttioelämää. Ens viikostakaan se ei osannu sanoo muuta, kun että töitähän sillä on, niin pitää kattoo että miten on aikaa nähhä :< Ihan perseestä, että mulla on sitä ikävä, mutta että se ei mua tänään tai noin ylipäätäänkään varmaan ikävöi (ei ainakaan sano sitä ikinä tai ei ainakaan oo aikoihin sanonu), vaikka halluiskin viettää aikaa minun kanssa.

Eilisyönä tuntu muuten kumman kotoiselta juhannuksen alulta, kun vähän puolen yön jälkeen ikkunan takaa kuulu vhumps vhumps vhumps ja kolme karannutta vasikkaahan siellä pihalla juoksi. Aitaan houkuttelun jälkeen neidit noin niin kuin näytöstyyliin vielä osoittivat äitille miten temppu tehdään, ja ei kun vaan sama show uusiks...yövaatteissa toimin portin aukaisijana ja kivasti ruokin yöllisiä itikoita ja sitten isän kanssa hieman viriteltiin paalinarua kohtaan, josta vasikat olivat todenneet aidan olevan matalin.

Mutta tällä hetkellä ei tosiaan ilahduta pätkääkään, että olo on kotoinen. Siedettävää juhannusta teille, ihmiset. Loppupäivän aion välttää koko sanan näkemistä.

enehdikeksiä,matsionjomenossa

Kotona ollaan taas. Hengissä ja ehjin nahoin, vaikka esittelin herra liituraitaherralle ensimmäisen sukulaiseni, siskoseni. Ugh, se oli kamalan pelottavaa, vaikka herra anto autossa vähän vertailukohtaa: "No mikä siinä nyt on niin pelottavaa? Ajetaanko saman tien *kotikylälleni* asti?" Siinä vaiheessa tuli olo, että okei, no worries, tämä on helppo tapaus vielä. Eniten minua jäi harmittamaan se, että hänen lähtiessään olin jotenkin ihan ulalla tilanteesta, enkä tajunnut mennä saattamaan häntä autolle, vaikka se oli minun alkuperäinen suunnitelmani, ja siinä jäi sitten lähtöhalauskin saamatta :'(

Mun seuraavana operaationa on olla alotteellisempi. Oon ollu siinä aina tosi huono, ja jossain määrin oon jopa pelkään, että alotteellisuus tulkittais roikkumiseks. Kyllähän minut enemmän tai vähemmän hylättiin sen takia joskus aikoinaan... Silloin päätin kaikella 16-vuotiaan tarmollani, että kukaan ei enää ikinä pääse sanomaan, että minä roikun jossakussa. Aika kylmästi olenkin pystynyt olemaan hiljaa (tai yrittämään yhteydenottoa tai lähestymistä vain kerran) "no ihan sama, aivan sama, ei kiinnosta, ei sitten" -asenteella silloinkin jos olen vainoharhaillut, että kaikki ei ole kunnossa. Herra kuitenkin on nyt parina päivänä asiasta maininnu, että "jos haluut halata, niin sitten halaat, ja jos haluut suudella, niin sitten suutelet". Totesi, että se on hyvä alotteellisuus-harjotusten kohde, koska se ei torju mua :D Ehkäpä minä soitan sille tänään. Meinaa olla jopa ikävä (eikä vain meinaa vaan on, itse asiassa jo toisena päivänä putkeen, hmh), kun tutkailin tänään sen antamaa insidevitsiyllätystä (tunnen valtavaa halua kirjottaa kaikki sanat yhteen :O ehkä se tasapainottaa maailman yhdys_sana_virheiden aiheuttamaa välimerkkien ylikäyttöä.), joka oli minusta tosi söpö, vaikka jouduinkin ikään kuin tekemään sen itse loppuun, koska herra oli unohtanut sen. Se oli sen mielestä kyllä "äärimmäisen epäromanttista" sen takia, mutta minua se ei varsinaisesti haitannut. SE SE SE SE SE. Kriäh. Tehkää nyt vähän päättelyä, että millä se-pronominilla viittaa yllätykseen, millä ihmiseen ja millä siihen, että herra oli unohtanu tehhä yllätyksen loppuun. En jaksa itse muutella lausetta selvemmäksi, koska futis odottaa.

Porukat sen sijaan eivät esittäneet minkäänlaista kysymystä siitä, kenen kyydillä matkasin siskon luo. En ilmeisesti tosiaan tule koskaan kärsimään siitä "NO JOKOS SINULLA ON POIKAYSTÄVÄ" -kyselystä ainakaan porukoiden takia. Tosin kyselemättömyyden takia suunnittelin taas ihan turhaan sukupuolineutraaleja ilmauksia, jotka eivät myöskään viitanneet siihen, että kyseessä olisi kaveri, koska kyseessähän ei siis ole kaveri... Olisi ollut ihan mielenkiintoista testata, olisinko saanut niillä hämättyä lisäkysymykset pois ilman valheita.

Kotona siis olen, ja odottelen armotonta juhannusketutusta. Olisin voinut mahdollisesti ehkäistä sitä jäämällä siskon luo (olisin päässy juhannustansseihinkin 8)), mutta todennäköisesti haluan suunnata jo ensi viikolla takaisin opiskelukaupunkiin, jos kahdella opiskelukaverilla on tuparit, ja ihan jees olisi tässä välissä olla taas kotona viikko luomassa illuusiota siitä, että en ole heti palaamassa kaukaiseen kaupunkiin. Aion myös toimia jälleen uuden vuoden toimintasuunnitelmani mukaisesti. Pysyn kaukana fb:stä, en ota vahingossakaan yhteyttä ihmisiin, keskityn täydellisesti johonkin muuhun (uuden vuoden aikoihin kirjoitin monta pätkää tarinaa. Lueskelin yhtä niistä äsken, ja se oli ihan siedettävää tekstiä. Ehkä jatkan tarinaa tänä viikonloppuna parilla uudella pätkällä) ja kuvittelen päivän olevan suhteellisen normaali sen sijaan, että se on juhla, jota pitäisi viettää 10 kaverin keskellä jonkun kesämökillä. Hätätilanteeseen minulla on varattuna True Bloodia parin jakson verran. Olen silti aika varma, että päädyn itkemään jostain syystä jossain vaiheessa iltaa, mutta sen tarinani kannalta se on vaan hyvä. Tuska on oiva inspiraatio, ja mielensisäiset keskustelut oivia mielikuvituksen kehittäjiä.

Kivana asiana voisin vielä mainita, että sain muuten kaverilta ihanaisia Super Mario Brosin efektimusiikkeja ja laiotin niistä yhden viestin merkkiääneksi, nam. Nyt kuuntelen muuten vaan SMB3:n soundtrackia ja mietin minkä niistä valitsisin soittoäänekseni. Musiikki aiheuttaa sivuvaikutuksena myös halun pelata Nintendolla.

Mutta töllöstä tulee taas välipäivän jälkeen fudista. Portugali-Tshekkiköhän se oli. Voisin mennä katsomaan. Ja soitella herra liituraidalle ehkä myös. Erätauolla... Ellei se ole jo jossain valmistelemassa juhannusta kavereidensa kanssa. Mut oma vika, emäsika (ah, en ole käyttänyt tuota ilmausta vuosikymmeneen, ja se putkahti mieleeni, niin olen suosinut sitä hieman viime aikoina), mitäs ohjeistit mua olemaan alotteellinen.

yöbloggaus

Kivoja asioita:
Rakas lukioaikainen ystäväni kävi luonani <3 Esittelin hänelle myös yliopistomme kampusta, ja todistin käytännössä kuinka muiden opiskelijoiden kanssa puhutaan yliopiston ruokalassa sivistyneesti murteista yms. Neiti tykkäs varmaan tosi kovasti... Hivenen muuten aloin kyllä oikeasti epäillä omaa vieraanvaraisuuttani, kun kuulin, että toinen kaveri oli varoittanut toista (ei kai se nyt sentään ihan tosissaan tai ainakaan pahalla oo sanonu??) että mun luona ei vieraille ruokaa tarjoilla ja että mulla on hädin tuskin itellenikään lautasia :'D Ystäväiseni olikin ottanut opikseen, ja toi mukanaan eväitä. Kyllä, tarvitsen ehdottomasti ruuanlaittotaitoisen miehen...

Sitten minuu nauratti hirveesti, kun samainen kaveri nauro, että niin, sulla ei oo vääristynyttä suhdetta ruokaan, vaan sulla on vääristynyt suhde rahaan (ja pihiys siis ois ollu syy, miksi laihduin). Sekään ei kyllä ole totta, älkää ajatelko niin. Se oli vaan hauskasti sanottu. Ostan kyllä lähinnä halpoja tuotteita, kun en ole laatutietoinen ja mulla ei ole varmaan makuaistia ollenkaan ("Ei kyllä osteta tuota lihaa, se on niin paljon pahemman makuista!" -kommentit aiheuttavat minussa aina woooot-reaktion), mutta suosin silti Valiota ja Suomessa tuotettuja tuotteita, joten en kyllä edes ihan halvimpia tuotteita valikoi. Jos jokin tekijä minussa vaikuttaa laihtumiseeni, niin se on ruuanlaittotaitoni... Käytiin myös ostamassa kajarit kaverin kanssa. Oltiinkin varmaan vaikuttavia, koska kun myyjä näki meidät ekaa kertaa, mulla oli suu leveässä haukotuksessa :'D Myyjä tulikin kysymään tarvitaanko apua, ja että noinko kovasti väsyttää :'D Kaverini tiesi mitä etsi ja kävikin savolaista letkeää keskustelua myyjän kanssa saaden hintaa hieman alemmaksi ja lautapelin kaupan päälle ja minä vaan virnuilin vieressä. Ei mikään turha reissu, ei.

Kivat bussikuskit. Ostin kymmenen kerran lippupaketin samaiselta kuskilta, joka pelasti minut syksyllä, kun kuljin paikallisbussilla ekaa kertaa ja olin ihan orpo. Kuski sanoi, että "jätetään eka matka vielä kaupantekijäisiksi", joten sain 11 matkaa 10 matkan hinnalla, ja tulin hurjan onnelliseksi. Muutkin kuskit tekee aika usein noin, mutta tuo oli jotenkin vielä kivaa kun se sanoi noin ^^

Uudet perunat. Parasta. Ihan totta ei ole mitään parempaa, olen syönyt niitä ihan hulluna lihapullien ja italiansalaatin kanssa.

PÄÄSIN TENTIN LÄPI. Kakkosella. Tentin, johon piti lukea kolmea kirjaa, yhtä nettitekstiä ja artikkelipaketti. Luin artikkelipaketin yhdestä artikkelista kolme sivua (en ollu laiska vaan sairas!). Vastasin niiden kolmen sivun perusteella yhteen kysymykseen kunnolla (olen kyllä aika ylpeä siitä vastauksesta), ja keksin päästäni pikkuisen vastauksia toiseen. Oikeasti olisi pitänyt vastata neljään kysymykseen. Palautin vastaukseni n. 37 minuutin kuluttua tentin alusta, eli noin 7 minuuttia aikaisimman sallitun poistumisajan jälkeen. Hyväksytyn arvosanan saamiseen tarvitaan vähintään puolet pisteistä. Minä pääsin läpi, vaikka minusta tuntui, että en vastannut edes puoliin kysymyksistä. Täysin käsittämätöntä. Opettaja on aivan mahtava, mutta sen tajusin jo siinä vaiheessa, kun laitoin hänelle sähköpostia heti tentin jälkeen. En sitten tiedä, että odottaako hän nyt minun tekevän myös verkkotehtäviä pikkuisen, se on täysin mahdollista. Kaipa hän ilmoittaa.

Päästiin kaverin kanssa kuulemma palkinnoille yhen tehtävän suorittamisesta (ei siis mikään koulujuttu). Huisia. Saan puolet palkinnosta, jeee ^^

Ollaan lautapelleilty (tai siis tylsemmin ilmaistuna pelattu lautapelejä, tuo on minun ihan oma ilmaus) kavereiden kanssa kahtena päivänä. Maanantaina pelattiin Bandua ja tänään Phase 10 masters -korttipeliä, joka oli muuten tosi kiva. Neljä tuntia meni että hujahti. Sitten minun piti kuitenkin lähteä, että ehdin kauppaan vielä ennen sen sulkeutumista. Katsottiin herran kanssa Ruotsi-Ranska-matsi, tai ainakin herra katsoi, minä olin vähän väsynyt enkä seurannut kybällä.


Ikäviä asioita:
Ilmoittaa exälle, että tapailee uutta miestä. Skenarioida mitä kaikkea hän voisi keksiä kostotoimenpiteinä. Helpottua (helpottuminen ei kuulu enää ikävien asioiden joukkoon. Yleisesti ottaen nää mun selitykset ikävistä asioista voi loppua kivaan asiaan) ihan pikkuisen siitä, kun mulle sanotaan, ettei niin pieni mies voi tappaa ketään (vaikka kyllä se voi!). Ehkä mun pitää vaan luottaa, että sillä ei ollu mitään suurta salattua pimeää puolta sen tosi mukavan ja hyväsydämisen miehen takana.

Ärtyä uudelle miehelle siitä, kun se ei pidä samoja asioita söpöinä kun minä (minun mielipiteeni toki ovat ainoita oikeita... joojoo, tiiän ettei). ON SÖPÖÄ kun on kuva vanhasta pariskunnasta, ja siinä teksti "When asked how hey managed to stay together for 65 years, the woman replied, 'We were born in a time where if something was broke, you fixed it... Not throw it away.' ". Se EI OLE käytännöllinen vastaus, vaan SÖPÖÄ. Ja ärtyä siitä, että se piti minun selittämää keskustelua sellaisena, ettei siinä ollut mitään pointtia. Ei kaikessa tarvii olla pointtia, hmhph. Ilmoitin terävästi, että en sitten selitä keskusteluja, johon se kyllä sano, että saan kyllä selittää. En kyllä selitä. Ainakaan vähään aikaan. Mutta no worries, ihan sulassa sovussa oltiin siinä vaiheessa kun se poistu täältä, eikä siis aiemminkaan tapeltu, oltiin vaan ehkä vähän varovaisia ja sitten tulkittiin toisiamme väärin.

Pelätä viimeisen sinnikkäästi turvoksissa olevan imusolmukkeen takia. Se on tänään ollut jopa arempi kuin eilen. Alan pelätä imusolmukesyöpää (en epäile hämähäkin munineen sisääni, koska patti ei liiku) tai jotain, vähintäänkin sitä kurkkupaisetta, jonka ne sitten tyhjentäis isolla neulalla (HYI AHDISTUS) ja vissiin pitäs oikeesti mennä huomenna YTHS:lle (AHDISTUS) valittamaan siitä ja kaikista muistakin vaivoista (AHDISTUS), joista osa johtuu omasta laiskuudestani, osa on luulotautisuutta ja osa on muuten vaan kamalan noloja, En kyllä tiedä jaksanko mennä (itse asiassa mun on pitäny alkutalvesta lähtien tilata sinne aika), kello on jo noin paljon ja minä vaan valvon ja huomenna pitäs mennä kirppar(e)illekin.

Se kun itkettää (kyllä, viittaan tällä siihen kun kyyneleet valu ihan tahtomattani pitkin poskia, kun olin kotona viime perjantaina).

Mietityttää välillä, että onko täällä a) oikeasti paksut seinät viereisiin huoneisiin (ainakaan ulos ei ole, sieltä kuuluu kaikki äänet tänne) vai b) kämppikseni eivät tuota ollenkaan ääniä. Tästä seuraa pohdita häiritsenkö muita ja mitä ihmettä he kuulevat minun puhuvan. Augs.

Kivat asiat voitti, jee. Voisi kai tästä suunnata nukkumaan, kello on aivan liian paljon. Taidan sittenkin siirtää herätystä vielä vähän myöhemmäksi... Kännykässä tosin on jo pitkä lista asioista, jotka pitäisi tehdä huomenna. Uijuijuijui. Toivottavasti tunnit riittävät.

matkapahoinvointia

Tiedoksenne että minua alkoi juuri ahdistaa myös muiden matkustelumäärä. Ei ole mitään rasittavampaa kuin istua pöydässä, jossa muut puhuvat matkoistaan ja itse lähinnä yrittää sulautua syömäänsä ruokaan niin, ettei kukaan kysyisi minulta mitään. Jotkut ovat oikein kehittäneet rasittavan puhun matkoistani -äänen, joka nostattaa pään todella lähelle räjähdyspistettä ja joka on erityisen kätevä silloin, kun halutaan ohjata mikä tahansa keskustelu matkusteluun. "Ai onko teistä täällä kuuma? Tiedättekö missä on kuuma? Istanbulissa! AIVAN IIIHANA paikka! Suosittelen!" "Ai onko nuo kengät sinusta kalliit? Voi kuinka ihanaa olisi palata Englantiin (tähän väliin mitä hienompia kaupunkien nimiä), jossa kävin pari kesää sitten kaverini kanssa, silloin ostettiin hirveästi kenkiä ja voi kuinka halpoja ne olivatkaan..." Puhun matkoistani -ääni on aavistuksen verran liian korkea, matkustuskohteen nimi lausutaan erityisellä hienostuneisuudella ja sitä seuraa luultavasti haluan sinne heti takaisin -sirkutus.

Kateus meinaa iskeä, kun voin lukea Facebookista kuinka serkku kiertää Eurooppaa (tai no olivat palanneet Suomeen ajettuaan auton lunastuskuntoon...), lapsuuden paras kaveri on Australiassa, yläaste- ja lukioaikojen suosittujen porukkaan kuuluva täydellinen tyttö Turkissa, opiskelukavei Karjalassa ja Herra D:kin palasi tänään Venäjältä Suomeen (Saas nähdä päädynkö juttelemaan sille livenä. Voi kun asiat menis tuskattomasti ja voi kun se ei ois mua pahasti ymmärtäny väärin sillon kun yritin puhua asiat halki...) ja minä tässä haaveilen matkustavani lähinnä sinne lentopallokentälle ja sitten opiskelukaupunkiin. Oikein kun repäisen, niin matkaan myöhemmin kesällä Pohjanmaan lakeuksille Seinäjoelle moikkaamaan opiskelukavereideni länsisuomalaisia edustajia.

Mutta eisse mitään! Minä hankin onneni lentopallosta, Espanjan pelistä ja saan kyllä toteutettua suurempiakin unelmiani, sainhan toteutettua MM-haaveenikin.

Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin / nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin / Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia, / se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia

Otsikko Eppu Normaalin Urheiluhullusta (vaikka nimenomaan valitsin tuon kohdan, joka kertoo lusmuilusta ja lukemisesta) vaikka alunperin otsikkona oli "pientä turhaa pohdiskelua" ja se olisi ollut paljon osuvampi. Mutta menkööt taas.

Uiks, pelottaa että loukkasin herraa ja sen egoo pahasti kun en rientänyt sen luo heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä, vaan aion suunnata kaupunkiin vasta launtaina... Mutta tällänen minä olen. Kuuntelen pakottavaa tuntemusta siitä, että mun täytyy päästä pelaamaan lentopalloo perjantaina, koska muuten pelikerta siirtyis semmoset 11 tai 17 päivää ja EN OO KÄYNY KOKO KESÄNÄ ulkokentällä pelaamassa. Ei sillä, kyllä minä haluaisin kovasti nähdä herrankin, mutta sen tapaaminen ei viivästyisi kuin kaksi päivää (tosin siinä missataan sen ainokainen vapaailta, mikä on kyllä iso menetys :s) Minä kuitenkin rakastan yli kaiken kesäiltoja höyryävän kuumalla kentällä. On toki mahdollista, että pelit menee perseelleen ja sitten mulla on paha mieli ja en ehi nähhä herraa juuri lainkaan viikolla mutta äää. Ei sen auta kun hyväksyä minut tämmösenä tai yrittää vallottaa mut niin täydellisesti, että juoksen sen luo heti kun se pyytää. Joten anteeksi. Tahdon silti edelleen uskoa, että tein oikean valinnan. Siitäkin huolimatta, että näin viime yönä unta herrasta, jossa oltiin kävelemässä jossain ja minä vannotin sitä, että sen pitäs käydä kävelee mun kanssa kauempanakin kaikilla kauniilla kesäsillä paikoilla.

Terveystilani on pysynyt mukavana, vaikka paiseruttoinen perunasäkki -lookkini ei ole vieläkään kadonnut täysin ja se hieman jyrsii minua. Lääkekuurikin loppuu huomisaamuun... Tentti tulee menemään huonosti, koska olen sairaudenjälkeisessä tappiomielialan kourissa enkä ole saanut luettua riviäkään. Kerran olen artikkelipaketin avannut vain havaitakseni sen sisältävän myös englantia. Tenttikirjat ovat pysyneet tiukasti siinä pussissa, mihin ne laitoin kaksi viikkoa sitten. Viime päivinä olen valmistellut siskon synttärikorttia hurmiossa, ja neiti tuleekin tänään kotiin. Luultavasti en malta odottaa kauaa, vaan tökkään kortin hänelle heti kunhan olen hymyillyt hetken leveästi kädet selän takana. Tervetuloa kotiin siskosein ;)

Ilokseni tänään tulee myös Espanja-Irlanti-peli ^^ <3






Toivottavasti se herra ei pahottanu mieltään, eikä luovuta mun suhteen :(

lohdutan sua kun sairastut ja pelkäät kuolemaa / lohdutan sua kun kiero serkkus ylennyksen saa / lohdutan sua kun tähdet jäävät tekokuiden taa / lohdutan sua kun kevät viipyy ja perhees hajoaa

Otsikko Zen Caféta (http://www.youtube.com/watch?v=Y8E-uHrLRnc) ^^ Aivan ihana biisu, tuommottii ihmittii minä rakastan. 

I'm still alive. Toivon todella että tämä tauti nyt alkaa helpottaa, vaikka vieläkin pitää tarkkailla, että mahtaako kurkussani olla paise. Kolmannet verikokeet kertoivat, että kyseessä ei siis sittenkään ole mononukleoosi, vaikka oireet täsmäsivät hyvin pitkälti ja vaikka kaikki jo aika varmasti uskoivat siihen. Olen kyllä ollut viime aikoina niin kuollut, että ei mitään ideaa. En jaksanut edes tätä kirjoittaa. Nelisen päivää (su-ke) olivat järkyttävän pahoja (olisitte nähneet nieluni! Labratädin reaktio oli mukava, kun se näki sen ensimmäistä kertaa: Hän otti sen puutikun käteensä iloisesti ja sanoi että avaapas suu. Heti kun avasin suuni, hän suorastaan heitti tikun pois silmät hämmästyksestä pyöreinä ja oli sillee "ohoh, ompas siellä peitteitä". Sitten hän kutsui vielä sairaanhoitajankin katsomaan, ja otti uuden tikun ja tällä kertaa malttoi laittaa sen suuhunikin), 4 päivää pahoja (to-la, to), ja viime viikon alkupäivät (ma-ke) nyt oli tosi lässyjä noihin verrattuna, jopa lässympiä kun tämä päivä (vaseman puolen rauhanen arkailee tänään ja kielessä on haavat ja päätäkin meinaa särkee jne).

Joka tapauksessa olen sairastanut melkein kaksi viikkoa ja laihduin neljä kiloa (kilot lähti minusta varmaan pois sen verimäärän mukana, mikä minusta imettiin tutkimuksiin. HYI. Kävin tiistaina ensimmäistä kertaa elämässäni verikokeissa, ja perjantaihin mennessä olin jo kolmen verikokeen kokenut kävijä. Onneks labran täti oli sentään maineensa mukaisesti hirmu mukava :) ja muutenkin ymmärrän kyläkunnan yleistä mielipidettä hänestä ja eräästä lääkäristä, tuollaista palvelua tarvitaan lisää). Joo, tervetuloa ihanaiset soraäänet ulkonäöstäni, teitä olenkin kaivannut. Ärsyttää vielä kun joudun todennäköisesti painimaan laihduttajien vastakkaisen ongelman kanssa ja aika harva sitä tulee ymmärtämään. Todennäköisesti kilot tulevat tosi vaikeasti takaisin. Tällä hetkellä mittari näyttää sen verran karmaisevaa lukemaa, että pakko toivoa että ruokahalu palailee pätkittäin ja että niiden pätkien välimatka ei olisi kovin suuri. Toivottavasti tuo kutistunut vatsalaukkukin nyt jotain jaksaisi ottaa vastaan ja voi kunpa keho tajuis jonnekin sitä ravintoo varastoidakin. Tai toivottavasti saisin pakotettua itteni mätöstämään ruokaa ihan liikaa, vaikka tykkään tyytyväisestä kylläisyyden tunteesta enkä missään nimessä ähkystä. En sitten tiiä seuraako tästä vuodatuksesta kohtalon pieni pila, ja lihoisinkin äkkiä 20 kg.

Sitten alkuperäiseen syyhyn, joka ajoi minut kirjautumaan sisään ja kirjoittamaan: taas on kesän ensimmäisten riparien aika. Vieläkin suuri ja vanha isossydämeni kaipaa leiritunnelmaa. Neiti T, muistatkos ne aurinkoiset illat ja kun pelattiin amerikkalaista (?) piilosta (naurattaa vieläkin se liiteriin piiloutuminen ja se mielikuva siitä, miten joku vilkutti puskasta raivoisasti) ja sillon ensimmäisenä isosvuonna pojat yritti lämmittää saunaa samaan aikaan kun oli raamis tms. ja se nyt ei ollut kun katastrofi siinä vaiheessa kun ne heitti löylyäkin ja räiski vettä :'''D Oli ehkä parhaita leirejä ikinä <3 Voi noita menneitä aikoja. Pitäs kattoo vanhoja leirikuvia JA VIDEOITA (muistatkos sen voi kauhee, voi hirveetä, ettäs kehtaavat -videon, jossa oot kauniissa mummopuvussa ja kauhistelet nykynuorisoa?) jostakin vanhalta koneelta. Yhessä!

Tiedättekös muuten, että EM-futis on täällä taas. Nam. Vaikka minulle tuottaakin suurta surua, ettei rakas David Villani pelaa (jalkansakohan se oli särkeny :/ ), niin onhan Espanjan joukkueessa silti pelaajia :) Raahauduin eilen viltin kanssa olohuoneeseen (tai itse asiassa laahustin siellä päin ja istahdin sohvalle ja sitten passuutin siskon tuomaan viltin mulle) ja katsoin Venäjä-Tshekin ensimmäisen erän. Mietin monien pätevien syiden pohjalta kumpaa maata kannattaa (Tshekeillä oli ehkä paremman näköset pelaajat, mut toisaalta venäläiset pelas punasissa kuten espanjalaiset ja niillä on paremman kuulonen kansallislaulu, mut voittivat kyl lätkän ja tulivat viisuissa toiseks...). Päätin olla Tshekin puolella, mutta kurjastihan siinä kävi. Sunnuntaina eka Espanja-peli, toivottavasti se on nanna vaikkei siellä Villaa olekaan :)

Mitäs muuda... En päässy taaskaan lentopalloon :( ja biljardiakaan en voi pelata... onneksi suurin osa sairaspäivistäni oli kylmiä ja sateisia, mutta nyt paistaa aurinko ja sitten kun kunnolla paranen, niin mun pitää silloinkin vaan lukee tenttiin. Huokaus. Tosin ahkeroin 62 op:tä, joten mun ei käsittääkseni oo pakko päästä läpi tuota tenttiä, johon mun ois pitäny lukee nyt ahkerasti viikkotolkulla.

Päätäni pitele kipeää

(Otsikko yksinäinen sivulause Happoradion Monta miestä -kappaleesta) Anteeksi että olen valittanut aiemmin taudistani. Vasta nyt olo alkaa olla sen mukainen, että valittamiselle on aihetta. Toki olen pikkuisen dramaqueen ja kähisen "viittisitkö tuua mulle vettä?" -pyyntöni lähelle oleville ihmisille ikään kuin se olisi kuolemansairaan tyttöparan viimeinen toive, jonka hän esittää viimeisillä voimillaan.

Diagnosoin nimittäin omaoppisesti tautini. Mononukleoosi. Rauhaskuume. Pusutauti. KRÄÄÄH. "Tyypilliset oireet ovat korkea kuume (ei tämä ole korkea ollut, mutta tänään nätisti ohitti ensimmäisen kerran 38), turvonneet kaularauhaset (todellakin) ja muutkin imusolmukkeet (missä niitä pitäs olla?) sekä peitteinen kivulias nielurisatulehdus (kurkkuun koskee ja limaa lähtee). Myös lihas- ja vatsakipua voi olla (vatsakipua oli eilisiltana, yöllä ja tänä aamuna. Nyt se on sentään ystävällisesti poistunut ainakin toistaiseksi. Tai eihän sitä tiedä, jos sinnikkäät vatsalihakseni siellä aiheuttivat lihaskipua :'D)." Ruokahaluttomuutta esiintyy myös ja enkös minä valitellut jollekin teistä silmieni oudosta tunteesta? Itse asiassa pelkäsin tautia jo ensimmäisinä kipeinä päivinäni, mutta heitin vaihtoehdon jo syrjään kuumeen alhaisuuden takia. Sen jälkeen kun sisko mainitsi jälleen taudista, epäilykseni palasivat ja pikku hiljaa ovat muuttuneet yhä kasvavaksi varmuudeksi. 

Riemullistahan tässä on seuraavat asiat: 1) "Mononukleoosiin ei ole parantavaa lääkitystä ja antibiootit eivät lievitä oireita eivätkä lyhennä taudin kestoa. Muihin hengitystieinfektioihin verrattuna mononukleoosi on suhteellisen pitkäaikainen tauti ja paraneminen tapahtuu hitaasti. Yleensä mononukleoosi paranee itsestään 1–3 viikon kuluessa. Kuumeilu voi kuitenkin kestää jopa 4–6 viikkoa, ja silti se paranee lopulta itsestään." Jippii. Olen sitten koko kesäkuun alussa kipeänä. Onneksi tämä sentään paranee itsestään, vaikka kyllä sivuilla mainitut verikokeet saivat minut värähtämään, HYI. Ja tenttikin odottaa parin viikon päästä...

2) Johtuen taudin tarttumistavasta ("taudin aiheuttaa Epstein-Barrin virus, joka siirtyy ihmisestä toiseen syljen välityksellä") looginen päättely johtaa helposti tiettyihin tuloksiin. En muista miten porukat reagoivat muinoin kun siskolla oli samainen tauti, mutta pelikentällä naapurinmiehet eivät muistaakseni pitäneet suutaan kiinni, vaan osasivat kyllä piruilla. Toisaalta en kyllä usko porukoiden edes tässä tilanteessa kysyvän poikaystävätilannettani.

Kyseinen poikaystävätilanne meinasi jopa muuttua viime yönä. Heräsin puhelimeni alkaessa soida kesken jääkiekkouneni (ai että olin katkera kun yläkatsomosta halvemmat liput ostaneet tyypit olivatkin vain kaksi riviä minua kauemana). Mumisin herra liituraidalle täydellisen unenpöpperö-moin.

L: Tää on kyllä älyttömin aika soittaa mut...

A: Paljoko se kello on?

L: Jotain neljä (itse asiassa tasan puol 4)

A: Ou (aidosti hämmentyneenä, aattelin että se ois soittanu mulle korkeintaan ehkä joskus puolilta öin päästyään töistä tms)

Joka tapauksessa (suloisen) yöllisen (känni)puhelun pointti oli se, että herra oli illan mittaan torjunut neljä naista ja miettiny, että mitä jos oikeesti alettas olla yhessä ja luetteli perustelujaan (mainiten että mussa on hyvää jopa mun kiinnostuksenkohteet. Kaiketi se tarkottaa, että se on yhä edelleen hämmentyny lätkä- ja futisrakkaudestani ("Siis ootsä oikeesti kattonu ennenkin futista netistä? Piti vaan tarkistaa, että kuulinko oikein, että voiko tuo olla totta. Tuo on harvinaista") samoin kuin siitä, että pidän sen tavoin sipsistä enemmän kuin suklaasta (huolimatta siitä, että olen himoinnut n. viikon mansikka-jogurtti-täytesuklaita). Johtuen kuitenkin siitä, että se oli lievässä kännissä, minä kuumeessa ja kello oli puoli neljä aamuyöllä, niin sanoin miettiväni asiaa joskus kun on parempi ajankohta.

Tänään en ole asiaa edes jaksanut miettiä, koska oloni on ollut suht karmea. Lyhyesti juttelin sille tänään ennen sen töitä, ja se ilmotti, ettei odota mitään erillistä vastausta, että aikahan sen näyttää miten meille käy. Lisäksi se mainitsi, että tietysti sen pitäs tietää, ettei se voi soitella mulle aamuyöllä. Karmaisevaa oloani ei muuten yhtään auttanut se, että äiti pelottali minua lääkäriin menolla (pelkään lääkäreitä!) ja isä mainitsi minun olevan laiha niin kuin anorektikko, kädetkii on tuommoset, niin on kuin heinäseipäät ja pitäs varmaan alkaa syyä topakasti. Isän sanat satutti minua oikeesti, koska oon aina kaikille sanonu, että kotona on huippua just sen takia, että täällä kukaan ei valita mun laihuudesta tai siitä, että naisissa pitäisi olla rasvaa. Lisäksi mulla ei ihan oikeasti ole anoreksia, minulla on ihan terve suhde ruokaan eikä minkäänlaista tarvetta laihduttaa. Sipsit ja karkit nyt ei vaan muuta suoraan reisiini asumaan. Kyyneleet tulivat silmiin heti kun pääsin pakenemaan pöydästä (porukat varmaan samaisesta syystä yrittää syöttää mua hirveesti, eivätkä varmaankaan tajua, että ruokahaluni ei ole taudin takia huipussaan) ja lähetin siskolle viestiä. Maailman paras sisko osasi valita juuri ne oikeat sanat, sai miettimään miksi isä sanoi niin, saipa minut nauramaankin kyynelien seasta <3 En selviäis ilman sitä naista.

Kuumeen innoittamana tein myös jälleen tieteellisiä kokeita (mainitsinhan kuinka yritin mitata kuumemittarilla lampun lämpötilaa nähdäkseni kuinka nopeasti elohopea nousee?) ja luulin jo tehneeni läpimurron, kun totesin, että kännykkäni kosketusnäyttö hyväksyy kosketukseksi Sisu-karkin (tiedättekö miten hyvin ne sopivat sormeinpäihin ja jäävät kivasti kiinni ainakin kuumeiseen ihoon?), mutta sitten totesin että samoin toimii sormi paidan läpi ja jopa Sisu-pastillien rasia. Kännykkäni ei tainnutkaan olla niitä, jotka reagoivat vain ihmissormeen, ja täten en voi myöskään todeta Sisun tuntuvan samalta kuin ihmissormet. Sääli.

Tein tänään myös joitakin järkyttäviä havaintoja. Ensinnäkin jopa minä havaitsin yhden (ns.) veljenpoikani kasvaneen ja herttinen, sillä oli äänenmurros! Toiseksi nykyään peruskoulusta valmistuu aivan järkyttävän pieniä lapsia, ja he ovat muuttuneet aivan eri näköisiksi kuin sillon muinoin kun olimme samassa koulussa! Joukossa oli myös kauhukakarat, joita jouduin paimentamaan joskus yläasteella ja jotka neljäs- tai viidesluokkalaisten innolla hihkuivat liikuntasalissa minun nukkuneen tunnilla, kun en tiennyt vastausta johonkin historiaa (?) käsittelevään kysymykseen tietokilpailussa.

P.s. Ella, luin sen kirjan tänään loppuun, voitinko sut? :D:D

Kuumehourailua

Tämtämtäm. Saavuin eilen onnistuneesti kotiin. Joku voisi väittää, että elin jo silloin harhaisessa karkkimaailmassa: Kerron kaikille, että lintissä jaettiin Bilareita ja muita autokarkkeja. Se ei kuitenkaan ollut harhaa, vaan kuski oli jäämässä eläkkeelle ja lapset olivat tehneet hänelle pienen yllätyksen :) Tänään olen romahtanut oikeasti sairauteen. Kuumetta 37.6. Kuumeessa on kuitenkin puolensa, vai mitä mieltä olette? Kuumehoureunet! Muutama yö takaperin näin unta, että juttelin mesessä Mikael Granlundille. Paljon. Poika oli niin puhelias, että en ehtinyt millään esittää kaikkia kysymyksiä, mitä nousi mieleeni. Toissayönä näin unta teini-iän suurimmasta rakkaudestani. Se tuli pyytämään multa anteeks. Okei, myönnän, ei millään tavalla erikoisia unia, vaan harvinaisen tylsiä ja tavallisia, mutta eihän mulla kuumetta sillon kunnolla ollukkaan. Ja kyllä nuokin ois varmasti ollu mielenkiintosempia, jos muistasin niistäkin vähän enemmän yksityiskohtia.

Äsken sen sijaan näin unta, miten ainejärjestömme blondit tytöt olivat aivan masentuneita, koska eräässä kellaribaarissa oli aivan kuollutta – ei yhtään komeaa miestä. Onneksi alun perin minulla olleet sinivalkeat kasvovärit olivat jotenkin mukana, koska sellaisillahan keksii aina korvaavaa kivaa tekemistä: He päättivät värjätä vatsalihaksensa isänmaallisin värein ja tehdä vatsalihaksia. Meinasin ehdottaa nerokasta ideaa siitä, kuinka he voisivat olla jotakin riimipeliä samaan aikaan (lakka-pakka), mutta onneksi olin hiljaa. Eihän siinä olisi ollut mitään ideaa... Heräsin siihen kun äiti toi suklaata sänkyyni. ”Tämä vahvistaa”. Sama huonepalvelu toimii myös vieressä nukkuneelle kissalle: ”Tulehan syömään särkiä.” Minusta on ihanaa olla kotona <3

Sen sijaan hereillä ollessani juttuni ovat yhtä tasokkaita kuin aina ennenkin:

- hmh, sitten mun pitää varmaan luopua suunnitelmastani kasvattaa poikalapsistani jääkiekkoilijoita (ei niistä hyviä tuliskaan, liian pienikokosia) ja ohjata ne futiksen pariin ja näyttää sulle että ei suomalaisen jalkapallon tarvii ihan välttämättä loppua litmaseen, vaikka surkeahan suomen futistilanne on, eikä se oo ikinä mua haitannu

- tarviit kyllä huikeet geenit jostain lapsilles :D

- pitää käydä iskee joku futari 8 ))) jos menisin joskus hengailee jonkun espanjan matsin jälkeen jonnekin... saisin iskettyä jonkun varmaan ihan vaan sillä, että mulla on skandinaavisen eksoottiset siniset silmät :D

- todennäkösesti, mutta sekään ei takaa vielä mitään jos on kaveri espanjasta

- niin niin, mutta bongaan jonkun espanjan joukkueen tyypin : )

villan tai torresin tai ramosin tai

- aah, joo... sitte saat pikku jareja liudan :D

Ainiin muuten, hieno elämänohje kaikille, suoraan niinkin sivistävästä ohjelmasta kuin Buffy the Vampire Slayer (s4e3): ”Kun nukahdat illalla, mitä asioita kadut, jotka jätit tekemättä tänään?” Miettikääpä sitä.

P.s. Sattuu ihan kaikkialle. Päähän ja kurkkuun ja mahhaan ja selkään. Mua harmittaa, etten taida millään päästä pelaamaan lentopalloo tänään :'(