Näin julisti jokin mainos Helsingin kaduilla. Mainoslause
osui sieluuni jotenkin. Jälleen kerran päätin, että minun täytyy tarttua
tiukasti unelmieni takinliepeisiin, vaikka pelottaisi. Rohkea rokan syö ja
yrittänyttä ei laiteta (sanontoja). Omat ”suuret” tekoni toki ovat pieniä, jos
valitsee vertailukohtansa väärin, mutta jossain onnistumista koskevassa
artikkelissa taidettiin sanoa, että vertailukohdaksi pitää ottaa oma
lähtötilanne kurjassa vaiheessa… tai jotain. En minä muista.
Anyway, rokkiviikonloppuna tartuinkin vanhan unelmani
takinliepeeseen tai oikeastaan se tarttui tiukasti minuun: nilkkoihini
kiinnitettiin benjihyppyyn tarvittavat jutut. Unelmalistani kohta _??_ (”Kokeile
jotain extremeä. Esim benji- tai laskuvarjohyppy”(tjsp.)) tuli siis koettua. 60 m,
70 e. Maksoin ihan helkutisti asiasta, joka oli niin epämiellyttävä, että MULLE
olis pitäny maksaa siitä, että tein sen. Täten todistetaan vääräksi sanonta
”hulluilla on halvat huvit”.
Benjihyppypaikan työntekijät olivat niin stressaantuneita ja
kiireisiä, että pelkäsin, että he unohtivat kiriä jonkin tarpeellisen nyörin,
mutta onneksi he taisivat sittenkin hoitaa hommansa oikein. Sitä paitsi
nosturin korissa ollut mies oli todella mukava. Hyppäsimme ystäväni kanssa tandem-hypyn.
Siinä päät piti laittaa toisen olkapäille (ei missään nimessä vastakkain) ja
kädet piti kietoa toisen ympärille (onneks! :DD)
Ystäväni oli se, joka oli lähempänä reunaa ja selin siihen.
Hän oli siis se, joka kallistui, ja minä se, joka näki kallistumisen (tai siis
mun kasvot oli kallistumissuuntaa kohti). Varsinaisestihan en nähnyt tarkasti
mitään, koska jouduin olemaan ilman laseja :D Kun kallistuttiin ja tiputtiin,
niin minä kiljuin ihan hulluna ja yhä uudelleen. Se oli kamalaa. Lopetin vasta silloin,
kun ystäväni sanoi: ”Hei, me ollaan elossa.” Hyppy ei varsinaisesti sattunut.
Niveleni eivät poksahdelleet toisistaan irti, vaikka nilkoissa tuntuikin
venytystä silloin, kun benji-köysi veti meitä takaisin ylös. Lisäksi päätä
särki jonkin aikaa hypyn jälkeen. Suurimmaksi vammaksi jäivät kuitenkin
nilkkojen mustelmat, jotka johtuivat aivan hullun tiukalla olleista
nilkkaremmeistä. Ne sattu oikeestikin. Niiden takia kävelen meistä otetulla
videolla kuin pingiivi :DD
Toteutin myös toisen unelmani, kun kävin kuuntelemassa
Eppujen keikkaa livenä ja eturivissä <3 Kaupan päälle tuli vielä nostalgisia
biisejä soittava Anssi Kela ja ihan jees Pariisin kevät. Mutta tässä teille Epuilta Puhtoinen lähiöni.
Sunnuntaina matkattiin Helsinkiin. Viime aikoina olen
kokenut pientä tuskaa Helsingin takia. En ole aikoihin saanut kuulla niitä
rauhoittavia sanoja, ettei elämä muualla sen hienompaa ole. Olen kuullut liikaa
haukkuja opiskelukaupungistani, ja yhä uusien ystävieni muutettua sieltä pois,
on oloni muuttunut rauhattomaksi: mitä jos elämä todella on parempaa muualla?
Siksipä olen jopa puhunut avokille (hyih, en pidä tuosta
sanasta hirveästi :DD muuten kuin hellittely- tai kiusoittelusanana) siitä,
että haluan joskus asua isommassa kaupungissa (mutten juurtua sinne), ja
kysellyt äidiltä kuinka hän aikoinaan viihtyi Helsingissä. Äitin sanat olivat
ihan positiivisia, mutta lopulta itse kaupunkivierailu sai minut tajuamaan taas
jotain: en ehkä kuitenkaan kuulu sinne.
Kyllä, rakennukset olivat kauniita, todella kauniitakin
paikoin (ja paikoin rumia), mutta vain rakennuksia. Niiden kauneuteen
tottuisi, joten kyllä vierailut saavat minulle riittää. Silloin niiden kauneus
ei edes kaikkoa silmissäni.
Väitetään, että maalla on pitkät välimatkat kaikkialle,
mutta ei herttinen miten pitkät matkat isossa kaupungissa on! Onneksi
paikallisliikenne on halpa ja busseja ym. kulkee koko ajan, mutta kaupungin
läpi ajelu kestää kauan. Lisäksi, siskoani lainaten, koska busseja, ratikoita
ja metroja kulkee koko ajan, niistä on myös koko ajan myöhässä. Sitä paitsi RAUHAAN
ei pääse missään. Rauhaisa valokuvien ottaminen tai urpoilu ei onnistu.
Pienemmissä kaupungeissa on helpompaa.
Iso kaupunki on seikkailu. Joka päivä voit matkustaa uuteen
osaan kaupunkia ja löytää jotain uutta, kaunista ja jännittävää. Mutta minä tavallaan
pidän tutuista asioista, enkä jaksa seikkailla joka päivä. Minä nautin siitä,
että tiedän tasan tarkkaan, että parhaat bileet ovat Ilonassa ja siellä ovat
kaikki. Yksi uimaranta vetää porukkaa ja yksi ja melkein ylväs kauppakeskuskin
on ja pysyy. Sitä paitsi en ole kahvilaihminen, kun taas Helsinki on kahvilakaupunki. Helsingissä pitäisi koko ajan
olla selittämässä kaikille, ettei nyt vaan yksinkertaisesti huvita mennä kahvilaan.
Yliopisto taas… Opiskelijaruokailu on 25 senttiä kalliimpi
kuin omassa kaupungissani, joten se ei päätä huimaa, varsinkaan kun
ruokavaihtoehtona oli paniini, joka oli tosi nam, ja juomavaihtoehtona
soijamaito, joka oli kuin juotavaa vaniljakastiketta <3 mutta kyllähän minä
omassa kaupungissani silti siis säästän kahdessa viikossa 2,5 euroa, neljässä
viikossa vitosen! Rahanahneelle ja makunautinnoista täysin tietämättömälle
tytölle se on kuitenkin plussa. Ah, olisittepa nähneet miten onnellinen olin,
kun sain käsiini tämän vuoden huisin kiiltävän viisisenttisen. Tosin jouduin
luopumaan siitä myöhemmin, kun halusin maksaa tasarahalla :( Mutta siis joo,
periaatteessa tuo opiskelijaruokailu oli melkein Helsingin plussa. Muuten
petyin yliopiston ulkoiseen olemukseen (opetuksestahan en voi ottaa selvää):
yliopistorakennukset oli ripoteltu pitkin kaupunkia, eikä niitä erottanut
muista rakennuksista. Minä pidän omasta yliopistostani, jossa on selkeä
yliopistoalue, jossa on joukko yliopistorakennuksia, eikä muuta. Ja kehuttu Helsingin
yliopiston kirjasto? Ok, oli moderni ja tilava, mutta taidan silti tykätä
tylsästä ja ahtaasta ja perinteisestä kirjastosta, jossa ei ole kahvilaa.
Sellaisia kirjastot ovat!
Mutta tietenkin Helsinki on cool. Rakastan sitä, miten
siellä asuessa voi tietää kaikki asiat ja paikat, joista uutisissa puhutaan.
Myös laulujen paikat sijoittuvat Helsinkiin. Monopolikin avautuisi uudelleen.
Tapahtumat olisivat lähellä… Mutta taidan silti vain matkustaa katsomaan niitä.
Kyllä minulla rahaa on, kun ne eivät kulu stadin vuokriin.
Sitä paitsi Helsingissä ei ole J:tä. Joskin siellä on ystäviäni
(kyllähän siellä hauskaa on, kun voi viettää aikansa niinkin laadukkaasti kuin
ramppaamalla samaa väliä ees taas iltabussissa… :D :D) ja sydän on siellä,
missä ovat rakkaat ihmiset, mutta olen jo kauan ollut sen takia kappaleina
(hyvällä tavalla). Mutta en minä Helsinkiin kuulu. Jotkin muut kaupungit sen
sijaan houkuttavat edelleen… mutta täytyy kyllä myöntää, että tykkään siitä,
että J tykkää maaseudusta ja pikkukylistä ja -kaupungeista. On rauhoittavaa
tietää, ettei loma kotipaikallani olisi hänelle täyttä tuskaa.
Lisäksi matkustin Porin lähelle tapaamaan vanhaa
lukioaikaista ystävää ja Helsingissäkin näin vanhoja tuttuja. Olen siis viimein
tsempannut ja tavannut vanhoja ystäviä. Iisalmessa pitäisi vielä käydä, koska
siellä asustaa useampikin kaveri. Ja muut rakkaat, joita näin ennen usein,
mutten enää… teitä tapaan unissani. Ja kaipaan.
Täytyypä vielä mainita, että Porista löysin kirpparilta
Mirdjan ikiomaksi (ah, tuo ainoa klassikko, josta oikeasti pidän) ja Hide and
Seekin! Se on ehkä yksi lempielokuvistani. Huikea trilleri, joka sai minut
ainakin kaksi ensimmäistä katselukertaa pelkäämään ihan tosissaan, ja
kolmannellakin kerralla piskuisen jännitti.
Lisäksi tahdon suositella teille hauskaa dokkaria, Mortified
Nationia (traileri) , joka löytyy mm. Netflixistä. Se kertoo tapahtumista, joissa ihmiset
nousevat lavalle lukemaan teineinä kirjoittamiaan päiväkirjoja tuntemattomalle
yleisölle. Tapahtumien idea on nerokas ja se menestyisi varmasti myös Suomessa.
Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on yhtä aikaa vapauttavaa, noloa ja
hulvatonta. Siskoni kanssa olemme tätä joskus harjoittaneet. Tosin nyt kun taas
kerran kaivoin päiväkirjani puuarkun uumenista, totesin, että niissä ei
kertakaikkisesti ole mitään luettavaa. Ne olivat niin tylsiä, etten edes itse
jaksanut niitä lukea.
J muuten kävi ekaa kertaa kotonani pari viikkoa sitten (viimein! edellisen vierailuyritykset ovat aina peruuntuneet syystä tai toisesta).
Jännitin tapahtumaa etukäteen vaikka ystäväni nimesi J:n jo ajat sitten
”unelmavävyksi” :’D Vierailu ei mennyt onneksi vain yli odotusten (siihen ei
paljoa vaadittu :D) vaan oikeasti aikasta hyvin ^_^ <3 Siitäkin huolimatta,
että itse olin suhteellisen kipeä, mutta onneksi sentään paranemaan päin. Mutta
hyvillä mielin odotan sitä, kun hän tulee kotiinkotiin seuraavan kerran <3
P.s. kävin feikkimesessäni piiiitkästä aikaa, koska mietin
miten saisin lisää dropbox-tilaa. Repesin ääneen, kun huomasin, että minulle
oli vuosi sitten saapunut skottilaiselta nettitutultani viesti: ”Are you a
Finnish woman I spoke to about a hundred years ago???” Aivan mahtia! :D
Juttelin hänelle aikoinaan paljonkin, ja häntä käy kiittäminen siitä, että sain
silloin muinoin kirjoituksista peräti C:n, vaikka englannin kielen taitoni oli
surkea. Vastasin hänelle lyhyesti harkittuani päivän, onko se edes järkevää.
Noh, pian saan nähdä käykö hän omassa sähköpostissaan useammin kuin minä
omassani.
Matikistipojan kaverikin jutteli minulle pitkästä pitkästä
aikaa. Heitimme typerää läppää, kunnes keskustelun lopuksi hän totesi: ”Sinun
kanssa on kyllä kiva höpötellä” Pienestä lauseesta tuli hellyttävän hyvä mieli.
Kaipaan kuulla tuollaisia lauseita :)
Jaah, tulipas pitkä teksti. En ota vastuuta sisällöstä tai tavasta, jolla sen muotoilin.
