Joulutunnelmia

Niin se vain joulu ja uusivuosi taas lähenevät. Vaikka on jo aatonaatto, ei joulufiilis ole vieläkään tullut. En tykkää. Onko se nyt niin kohtuutonta toivoa, että joulu synnyttäisi aina sellaisen mystisen riemun ja odotuksen? Ehkä se on. Olin ihan varma, että joulufiilis tulee kyllä, kun tuli eilen porukoille, mutta tulikin lähinnä ahdistus. Isä oli väsyttänyt itsensä joulukuusen haussa ihan henkihieveriin ja oli kärttyinen jo pelkistä jouluhömpötysajatuksista. Muutenkin tuntui melkein raskaalta olla kotona, kun 2/4 meistä hyvin todennäköisesti vain jupisee ja valittaa jostakin aina, kun avaa suunsa. Lisäksi olin huono tonttu ja vähän mokailin joululahjojen suhteen, ja nyt puolet isän lahjasta on naapurikunnassa ja täällä ihan eri henkilön lahjanpuolikas. Ups. Joulupukki sitä paitsi on tainnut kirjata vuoden aikana tekemäni tuhmuudet ylös, sillä lahjasaldo on huonompi kuin ikinä, ja vain yksi niistä on yllätys. Kaikenlaista aikuisuutta, tylsää. Olisi ehkä pitänyt käydä varmistamassa itselle jokin jouluyöprojekti (esim. tuhannen palan palapeli tai kirja) käymällä itse kaupassa, mutta ajattelin, että kyllä minä kestän aikuisen joulun (hehe, oletteko huomanneet, että aikuinen joulu ilman a:ta on ikuinen joulu!).

Mutta siis on mulla oikeasti ihan hyvä fiilis tänään. Porukoilta sain lahjaksi rahaa, jolla sainkin jo ostettua vuoden tärkeimmän lahjan: kahdet uudet silmälasit. Pakettiin en niitä saanut, mutta ne odottavat minua opiskelukaupungissani, ja innolla ja jännityksellä odotan, että oliko valinta todella hyvä. Lisäksi leikkasin polkkatukan. Toivomieni käytännöllisten lahjojen avaamista odotan myös kuin kuuta nousevaa. Alkaa nääs tuo kännykän asettelu laturiin olla päivä päivältä enemmän taikuutta. Sitä paitsi minulla on kämppiksen kirjoja lainassa ja kirppikseltä ostin Arvaa kuka -pelin, jota äidin kanssa ollaan pelailtu täällä kotosalla. Ja äiti lupasi pelata kanssani myös pöytälätkää. Onhan se aika jouluista! Kuusireissukaan ei tainnut rasittaa isää sairaalakuntoon, vaikka sitä pelkäsin, joten kaikki on aika hyvin. Kissojen kiinnostus kuusta kohtaan hymyilyttää minua.

On myös huomioitavaa, että vaikka varsinaista joulufiilistä ei taida tulla ollenkaan tänä vuonna, olen kuitenkin tavallaan nauttinut joulusta. Projekti-A pääsi tavallistakin pahemmin valloilleen, ja laskeskelin, että 14 lahjaa 24:stä on itse tekemiäni tai tuunaamiani. Niihinpä koko kuukausi onkin oikeastaan opintojen sijaan mennyt. Vähänhän se on kaksiteräinen miekka, kun miettii, että rakastan kyllä lahjojen pohtimista ja niiden tekemistä flow'hun asti, mutta toisaalta aikaa kuluu lopulta paljon (ideoi kutakin henkilökohtaisesti miettien, hanki matskut, suunnittele, toteuta huolella, odota jatka, mieti ratkaisuja, korjaa, paketoi...) ja sitten jää asioita tekemättä, eikä lopulta kuitenkaan mikään takaa, että lahjoista pidettäisiin tai että ne ylipäätään kestäisivät tai toimisivat. Toisaalta en kyllä aio murehtia tuota, että asioita jäi tekemättä. Hetken aikaa mietin, että jäivätkö tärkeimmät asiat tekemättä, mutta minulle tärkeimpiä asioita elämässä ovat perhe, ystävät, sukulaiset, käsillä tekeminen ja onnellisuus. Ne kaikki yhdistyivät lahjoja tehdessä. Ehkä ajankäyttöni meni sittenkin nappiin. Ylipäätään tunnen pientä painetta siitä, että pitäis valmistua ja alkaa tuottaa rahaa, että vanhanakin voisi elää mukavasti mukavilla eläkkeillä, mutta kyseenalaistan kyllä moista oletusta. Okei, mun ei oo ikinä tarvinnu tehhä rahasta isoo pointtia siksi, että sitä on aina mulla kuitenkin ollu, koska porukat on tilille rahaa antaneet, mutta toisaalta en oo silti ihan kauhee tuhlailijaluonne, vaikka oon kyl lipsunu pihiydestäni pahasti viimeisimpinä vuosina. Silti uskon, että ihminen voi olla todella onnellinen vähälläkin rahankäytöllä varsinkin, jos aina silloin tällöin on varaa sijoittaa johonkin suurempaan. Onko siis todella tarpeellista kiirehtiä työelämään ja rahantuottokoneiston osaksi ja varmistella vaurasta vanhuutta, jos sen hintana on se, että en olisi onnellinen nyt, vaan lähinnä stressaantunut? Tähän toki vaikuttaa sekin, että eihän yläkoulun opettajuus pelottaakin vähän. Mihinhän sitä työllistyy... Summa summarum, ei mulla tästä asiasta vielä mielipidettä ole, mut kyseenalaistan vahvasti tota rahan tuottamiseen ja kiireeseen keskittymistä, vaan haluan miettiä, onko mahdollista elää nauttien ja silti elää sillä tavalla, ettei ihan tarvitse leipäjonossa eläkkeellä ollessa olla.

Takaisin asiaan. Vaikka joulua en odotakaan, odotan uuttavuotta. Opiskelukaupunki ystävineen kutsuu! Yksissä tupareissa olisi tarkoitus käydä, ja sitten ehkä istuskella ystävän kämpällä, ehkäpä jotakin siemaillen. Latasin puhelimeeni juomapelin. Olen valmistautunut. Olen valmistautunut myös siihen, että Eräs on kaupungissa, mutta hän on tuonut mukanaan kavereita kotikaupungistaan, joten tuskin häntä näen. Hän on piinaavan lähellä, mutta kaukana.

Pikkuisen odotan myös uutta vuotta. Mutta aika vaatimattomasti. On mukava aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta vuosi ei kyllä lähtökohdiltaan ja jo tiedetyiltä asioiltaan ole kaikkein lupaavin: Aluksi menetän ulkomaille Erään, sitten toisen parhaista kavereistani jälleen kerran (se on niiiiin siistiä hänelle ja haluaisin olla yhtä rohkea ja pätevä, mutta mä olen vain ihannoiva ja vähän kateellinen ja arka ja valitettavan huono pitämään yhteyttä). Helmikuussa loppuvat työt ja sitten rahat. Ikuinen valmistumattomuus piinaa. Kaiken suhteen on vain epävarmuutta. Parisuhteet ahdistavat jo ajatuksena, mutta tietty läheisyydenkaipuu säilyy.

Listataanpa nyt lopuksi vielä asioita, joita odotan ensi vuodelta, niin se ei näytä vain harmaalta ja pelottavalta. Tapahtuuhan silloin varmasti hyviäkin asioita. Lapsuudenystäväni muuttaa nykyiseen kotikaupunkiini (toivottavasti minä en joudu muuttamaan sieltä heti pois). Kämppiksen kanssa ajateltiin aloitella maalausharrastus. Jotta opiskelijuus säilyy, naureskeltin myös ajatukselle, että alettaisiin pitää juomapeliperjaintaita joskus kerran kuussa tai parissa. Mä en ole eläissäni pelannut kuin ehkä kahdesti jotain juomapeliä sillee kunnolla. Haaveilen festareista, jotka olisivat jossain, jossa joutuisin olemaan telttamajoituksessa. Haluaisin käydä vielä sitseillä. Haluan valmistua. Haluan pelailla lautapelejä hyvässä seurassa. Eräs palaa aikanaan ensi vuonna (jos palaa. Ja jos se on yhtään hyvä juttu). Ajattelin nähdä viimeistä vanhaa suolaani ja katsoa, saako hän perhosia vatsaani. Ei nyt muuta tule mieleen, mutta on hyviä juttuja olemassa. Katselin nyt eteenpäin, mutta lähiaikojen postauksessa olisi sitten tarkoitus vilkaista tuttuun tapaan mennyttä vuotta.

Nyt erittäin mukavaa joulua kaikille teille :*

Unohda eräs poika -operaatio ja sen epäonnistuminen

Viimeisimmän kuukauden olette saaneet (joutuneet) lukea pienoisista säädöistäni, joita yhtäkkinen (tai vähemmän yhtäkkinen) vapaus on tuonut tullessaan. Kyllähän mä heistäkin pidän aidosti (osaan tulkoon imperfekti), mutta silti on olemassa eräs poika, jota ajattelen vähän enemmän kuin muita ja joka unohtuu vähän vaikeammin kuin muut. Poika, joka palaa mieleeni jokaisen unohtamisen jälkeen. Poika, jonka ehkä oikeasti haluaisin unohtaa, koska hän saa minut sekaisin ja tunteeni heittelevät laidasta laitaan ja se on aika raskasta varsinkin, kun en yhtään tiedä, mitä hän ajattelee minusta ja miksi. Poika, joka palaa aina mieleeni lopulta, vaikka kuinka pussaisin muita. Poika, joka lähtee maailman toiselle puolelle hyvin pian, ja tiedän, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen, ja se sattuu.

Viimeisin unohdusyritys oli perjantai, kun kävimme toista kertaa uuden kotikaupunkimme yöelämässä. Mutta en minä sitä erästä poikaa kunnolla unohtanut, ainakaan pitkäksi aikaa, vaan ainoastaan lempikorvakoruni. Tai ei kadottaminen unohtamista ole, mut kuulosti niin hienolta tuo virke. Erityisen vaikeaa unohtaminen tai unohtaneena pysyminen oli, kun Eräs sit laitto viestiä (sitä hän tekee _hyvin_ harvakseltaan) sunnuntaina ja kysyi, missä oon ja millon pelataan lautapelejä. Viimekertainen peliyrityshän meni mönkään. Sattumalta olin juuri oikeassa kaupungissa ja sopinut peliporukan kanssa, että voisi pelailla klo 23, ja kutsuin hänet sitten mukaan.

Ja sit me pelattiin kolme tuntia ja oli mukavaa. Voitin. Eräs ei ollut onneksi laittanut hiuksiaan, eikä siksi ollut taivaallisen komea, mutta valitettavasti hänellä on aina ruskeat silmät ja itsevarman ilkikurinen hymy ja olemus, josta pidän. Olen monet kerrat lyhyitä pätkiä ollut ihastunut hänen fyysisiin ominaisuuksiinsa ja tapoihinsa ja samoin olen viehättynyt hänen loistavista sosiaalisista taidoistaan, sillä hän saa ystäviä mistä tahansa ja hänestä pidetään. Usein olenkin kyylännyt facesta niitä muka huonompia kuvia hänestä, jotta alkukantainen-A ei kuolaisi miehen perään vain siksi, että hän on muka komea. Nyt kännykässäni on hänestä huono ryhmäselfie, jossa pelaamme tyhmää vanhaa tietokonepeliä neljästään ja minä istun hänen sylissään ja olemme juuri hävinneet ja hän näyttää irvistävältä pikkupojalta, ja olen silti ihan awwwww, jos katson kuvaa. Kunhan tämä ei tarkottaisi sitä, että olen ihastunut häneen (ainakin hetkellisesti, toivottavasti en jää hänestä haaveilemaan kuukausitolkulla tällä tasolla) sillä kolmannella ja pahimmalla tasolla. Että mitä jos oon ihastunut häneen itseensä, siihen, millanen hän on. Damn. Se on iso riski. Sillon voi sattua. Ja tulla mustasukkaseks. On monin tavoin ja suoraan sanottunakin selvää, ettei saada pitää toisistamme liikaa, koska siitä seuraa kaikkea paskaa. Siispä en pidä liikaa. Piste.

Voi kun tietäisin, mitä hän minusta ajattelee. Tai jos edes tietäisin varmaksi, mitä itse ajattelen. Toisaalta taas on tosi hyvä, että meillä ei ole mitään määriteltyä juttua, vaan jotain on sillon kun on ja sillon kun ei ole, niin ei ole. Ei olla tilivelvollisia vaan vapaita. Siksi tämä ehkä toimii niinkin hyvin kuin toimii. Tavallaan meillä on koko tuntemisemme ajan ollut ruman kaunis viha-tykkäyssuhde. Ollaan välillä aika aidostikin kirottu toisiamme ja toisaalta taas ei me välinpitämättömiä olla. Siksihän minä tätäkin kirjoitan ja hän sanoi kirjoittaneensa pikkuveljelleen lakkiaispäivänä kolme ohjetta elämässä muistettavaksi, ja yksi niistä oli *nainen on ansa. (tähti korvaa tässä laajan minuun viittaavan opintoalueen. En haluu, että tää blogi löytyy sitä lausetta googlettamalla 😅). En mä täysin turha tyyppi voi sille olla, jos se tollasta jossain lakkiaisissa miettii :'D en tosin tiiä, uskonko tuota, tai viittasko se tolla oikeesti muhun vai johonkin muuhun säätöönsä.

Mut nyt jatkan operaatiota. En jaksaisi olla ikävissäni sitten, kun toinen on jossain 13 000 - 15 000 kilometrin päässä ainakin puoli vuotta, ehkä kauemminkin. Hän oli tosin huvittuneen oloinen, kun sanoin, et hyvää joulua, jos ei nähhä ennen joulua tai ikinä, ikään kuin hänestä ois kuitenkin kiva nähdä vaihdon jälkeenkin. Mutta mä en luota mitenkään. Matka on pitkä ja aika myös.

Mä ärsyynnyn hänestä. Mä pidän hänestä. Mä haluisin töniä sen hankeen niin hyvällä kuin pahallakin. Haluun muistaa ja unohtaa. Well, ajalla on vastausten avaimet käsissään. Mä en ala ennustaa tai määritellä mitään, mut ennemmin pyrin kuitenkin yllättymään iloisesti, jos vielä näemme ikävöinnin ja pettymisen sijaan. En haluu ikävöidä etenkään, kun sillä tuskin on aikaa moiseen ja siellä maassa riittänee nättejä neitoja. Pitää pitää mustasukkasuuskin poissa, kun oon siinä aiemminkin ollu aika hyvä.

Hej då!

Hyvä päivä.

Eilen oli niin hyvä päivä, että ihan hämmentää.

Ensinnäkin matkustin yo:lle ekaa kertaa bussilla (ja hahaa, suhteellisen halvalla, koska Waltti toimii paikallisliikenteessä oikeesti. Toisin kuin pitkän matkan vuoroilla...) ja osasin jäädä oikeella pysäkillä pois. Jihuu! Aiemmin viikolla seikkailin kauempana keskustassa, ja lähdin ensin pysäkiltä väärään suuntaan, mutta löysin lopulta takaisin kartalle. Väsyttävää haahuilu tosin oli, ja torkahdin jo sinä iltana ennen yhdeksää.

Toisekseen sain aivan ihanaa palautetta opiskelijalta. Toki hyödyllisintä on opetukseen kohdistuvat kritiikit ja kehut, mutta kyllä itseen ihmisenä kohdistuvat kehut silti lämmittävät mieltä ihan valtavasti. Eilen uusintatenttiin viimeisenä jäänyt poika toi minulle vähän ujosti koepaperinsa ja sanoi sitten, että hän on omillaan opetellut vähän suomea joidenkin ystäviensä avulla. Sitten hänen ilmeensä muuttui keskittyneeksi, ja hän väänteli käsiään vähän hermostuneesti ja sanoi: "Miksi olet niin söpö?" Tilanne oli todella hämmentävä, mutta sentään "awwww, that's so sweet, thank you" tuli ihan luonnostaan kuittauksena. Sen jälkeen tosin en tiennyt mitä tehdä, ja takeltelin vain jotain "well, um....", enkä muista mihin aiheeseen vaihdoin keskustelun. Mutta tiedättekö, miten suloisen iloisia japanilaisten silmät ovat, kun he hymyilevät? Hirveän suloisen iloisilta. Hoidin silti asian mielestäni niin ammattimaisesti ja molempien kannalta fiksusti kuin nyt suinkaan yllättävässä tilanteessa osasin. Hyvä minä.

Myös sähköpostiini oli tullut yksi päivä kivaa palautetta, ja sen nyt kirjoitan tähän muistiin, koska sieltä se on helppo kopioida. Piristääpähän päivää ehkä tulevaisuudessakin, jos näitä juttuja selailen.
"Thank you for supporting me and all other students in class. I keep telling myself your saying: Finnish is different, not that difficult. 

I will try not to forget what you taught me. Thanks to you, Finnish seems more colorful.

Wish you the best, the beautiful and charming Finnish teacher!"

Rakastan tota työpaikkaa! ^_^ Silti eilen tuli myös sellainen hyvä(?) juttu kuin työhaastattelukutsu. Edelleen kyseessä olisi oman alan työt yliopistokaupungissa, joten oon hämmentynyt. Mun piti valmistua työttömäks humanistiks, niin mitä ihmettä tämä on? Vai just sitä. Että kun en oo valmistunu, niin töitä pukkaa. Tää on kyllä tavallaan tosi hienoo, vaikka onkin pelottavaa ja pistää pään sekasin. Onneksi haastatteluun on vielä viikko, niin voisin vaikka oikein listata, plussat ja miinukset ja toiveet ja pelot ja mitä pitäisi saada tehtyä milloinkin...

Ilta jatkui aika loistavana. Ensin vähän tein tonttujuttuja ja sit houkutelin kämppiksen kans tekee samoja juttuja ja sitten tanssittiin videolle tonttutanssi, jonka koreografioita ollaan aikamme kuluks vähän harjoteltu (nousi tässä mieleeni taas erään toverimme kysymys siitä, että mitä me oikein tehhään muka kämpällä, kun meillä ei oo aikaa tehhä kunnon ruokaa. Että tätä :''D ja listoja asioista. Sen se kyl arvasikin). Naurettiin kyyneleet silmissä. Sit tein taas tonttujuttuja ja olin niin hyvä ja flow'ssa, että aika kului hurjaa vauhtia. Kysyin kämppikseltä, paljonko kello on, ja kuulin sen muka vastaavan, että kakskyt kakskytkolme. Päätin sit soittaa äitille, ja kun se ei vastannu, tajusin kännykkää katsoessani, että olin kuullu ajan väärin, ja se olikin melkein puoli yksitoista. Hävetti ihan kamalasti, mutta onneks äiti oli ihan hyväntuulisen kuuloinen, kun soitti takaisin.

Mitäs muuta elämään... Ollaan suunniteltu sellasta meidän vuodesta kertovaa Spotify-listaa. Se on hieno. Ei tosin saaha kuunnella sitä vielä, vaan se on varattu uuttavuotta varten. Ja mä voitin yhen lehden vuodeksi, hahahahahaa. Kyllä onni nyt potkii ihan syylinki jalassa (siskosein, sanooks äiti noin? Onks se sana syylinki?? Jostain alitajunnasta se tuli, ja kyl tollanen sana on sentään olemassa, kun katoin googlesta. Alanpa käyttää tuota, on se sen verran lystikäs).

Nyt alan purkaa lipastoihin ja kaappeihin ja hyllyihin puhtaita pyykkejä. Siivottiin alkuviikosta, niin nyt on niin siistiä että. Ainakin ennen kuin mä projekteilin ja tein ruokaa, mut kuitenkin. Tää on vielä pelastettavissa.

Loistavaa viikonloppua mussukat!