Odotanko turhaan sua sittenkin? / Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin? / Välimatka piinaa ja painaa mua. / Kuka päättää, ketkä saa onnistua? / Oo siellä jossain mun.

Ja samantien sama englanniks, että kuulostaa oikein kansainväliseltä:

Am I waiting you for nothing?
What if the same happens to us as the others?
Our distance, it's not easy to me
Who decides who can make it happen?
Please, be there somewhere mine.

Eli kiitokset PMMP:n tytöille ja liraman käännökselle sanoista.

Ystävänpäivänä mulla meni hermot herraan. Jos sillä ei ole edes silloin sen verran aikaa, että voisi hetken istua mesessä seuranani, niin olkoot sitten harvinaisen rauhassa koulutehtäviensä ja ystäviensä kanssa (olisin ehkä sietänyt tämän, jos sen hiljaisuus ei olisi jatkunut jo muutamia päiviä). Siinä vaiheessa ei edes herttainen keskustelunaloitus ” how are you my valentine?” lohduttanut. Kirjoitinkin hänelle pari etäisesti tulikivenkatkuista lausetta lähtöhetkellä. Mietin kyllä mahdoinko ylireagoida, mutta jos minä olen lojaali ja kieltäydyn kauniisti ystävyysmielisyyden ylittävistä pyynnöistä (joita ei edelleenkään minulle mitenkään turhan usein satele), niin ei kai nyt ole liikaa pyydetty, että tyypistä saisi edes vähän seuraa. Yritin taas ystävänpväiltana kasata mieleeni kaikkia sen huonompia puolia ja koota niistä epämiellyttävää miestä, mutta ei se nyt ihan onnistunu (se ei ikinä silloin onnistu, kun sen pitäs). Seuraavana päivänä kävin ostamassa kaksi nallea lisää aikomuksenani tehdä taidetta (ja purkaa aggressioitani) ja tehdä toisesta nallesta hieman riutuneempi ja rähjäisempi, mutta ei minulla ollut sydäntä viillellä nalleparkaa veitsellä tai saksilla. Täten ne molemmat hymyilivät iloisesti ja elämänsä kunnossa minun sängylläni (ja ovat siellä edelleen). Olisivat nyt edes lukeneet Juhani Ahoa ja Suomen kirjallisuuden historiaa. En kuitenkaan kauaa jaksanut olla vihainen, vaan seuraavana päivänä hellyin sen offlineviesteille, joissa se oli havainnut minun olevan vihaisen oloinen ja että sillä oli hirveä ikävä. Ja klassikkotuntikin meni ihan kivasti enkä tuota tenttiäkään tyrinyt. (p.s. tajusin, että tapasin herran "ensimmäisen" kerran PERJANTAINA 13. PÄIVÄ. Voiko siitä seurata mitään hyvää :o)

Muuten ystävänpäivä meni mainiosti. Tuutorit oli järkänneet meille haalarinkastajaiset, joihin olisi voinut valmistautua päiväkänneillä, mutta skippasin ne ja menin sitten neljän aikoihin yhden ystävän luo. Jostain syystä olin ollut koko päivän jonkinlaisessa hepulitilassa (ja kyseinen nauran kaikelle -olotila on jatkunut enemmän tai vähemmän voimakkaana koko viikon) ja ulvottiin kaverin kanssa naurusta mm. kuivaharjoitellessamme mäenlaskua kaverin huoneessa haalarit päällä (syynähän oli siis ottaa kuvia haalareista vielä ennen niiden neitsytmatkaa. Ei myö muuten tuommosia). En tiedä mistä idea lähti, mutta en ole aikapäiviin ollutkaan seurassa, joka olisi niin iloisesti lähtenyt hulluihin ideoihin mukaan. Mieleen tuli jopa nimeltä mainitsemattomat dippi- ja koiratyttö-videot lukion alkuajoilta. Tai sitten suomalainen mies -esitelmä. Kuudeksi suunnattiin sovittuun paikkaan mäenlaskurinteen luo. Tutorit käskytti meitä erilaisiin pieniin tehtäviin, mm. ihmispyramidiin ja myöhemmin illalla joukkueita jakamaan 10 ilmaista halia (free hugs -kyltit kaulassa) tuntemattomille ja esittämään Frontside Ollien. Free Hugs -tapahtumia olen aina pitänyt sympaattisina, mutta kyllä tuo omalla kohdalla oli aluks vähän vaikeaa lähestyä ihmisiä, mutta oli se loppujen lopuksi ihan kivaa :)

Eilen sen sijaan oli luvassa haalarimerkkien ompelua, kun kastajaiset viimein sallivat haalareiden koristelun. En siis tosiaan mitenkään turhan paljon lukenut siitä yli 600 sivun tentittävästä kirjasta, vaan luin sieltä tärppejä ja kokonaiskuvan hahmottelin lukemalla lukioaikaista äikän kirjaa n. 150 sivua. Useimmat muut olivat kuitenkin päättäneet jäädä kotiin perustelunaan ”huomenna on tentti ja mulla on ihan mahdottoman paljon luettavaa vielä” (hassua sinänsä, että mielessäni oli täsmälleen sama lause, mutta minulla se toimi perusteluna mennä paikalle. Kyllä ihmisen vähän täytyy rentoutua ja paeta ikäviä asioita.), joten loppujen lopuksi meitä oli siellä vain kolme. Sen sijaan ruokaa ja hauskuutta riitti, vaikka merkkien ompelussa oli havaittavissa tiettyä alkukankeutta. Minä kuitenkin kyllästyin ompelemiseen kolmen merkin jälkeen ja aloin lukea ääneen tärkeimpiä asioita Tulenkantajista. No, toinen kavereistani siinä sitten keksi, että hei, meidänkin pitäisi perustaa joku kirjallisuusseura, mikä oli minusta mainio idea, sillä koko lähtökohtahan oli jo valmiiksi legendaarinen ja historiankirjoihin sopiva: ”helmikuun kuudentenatoista päivänä kolme suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijaa oli kerääntynyt viettämään rentoa opiskelijailtaa *kaverin x* luo…”. Loppuilta menikin sitten siihen, kun yritettiin keksiä hyvää nimeä kerholle. Seurauksena oli lähinnä todella kauan kestänyttä naurua, joka jatkui välittömästi seuraavan ehdotuksen tultua julki. Maailman kirjallisuutta mullistavaa seuraa ei syntynyt, mutta meille kaikille tuli varmaan lisää elinaikaa perustaa semmonen.

Aamulla heräsin reippaasti (köhköh) klo 06:20 ja olin syvästi järkyttynyt, kun ihmisiä oli hereillä ja bussissa klo 07:28! Olin aivan varma, että kyseinen vuoro olisi tyhjä. Normaaleina aamuina en ole edes hereillä siihen aikaan. Elämäni ensimmäinen kirjatentti meni ihan kivan tuntusesti, voisin jotain kolmosta ootella, kun oon niin ylpee kun ekasta esseestä tuli kaks sivua pitkä (joka ei tietysti ole mitään verrattuna tiettyjen toisten ihmisten teksteihin). Pari muuta oli kyllä reilusti lyhyempiä, mutta kyllä niissäkin oli asiaa. Tärpit osu aika kohdilleen :)

Tänään kävin piiiitkästä aikaa pelaamassa lentopalloo. Ei menny mitenkään mainiosti, kun mulla oli koko ajan hutera olo ja olin vähän väsynytkii sen aamusen heräämisen jälkeen. Samasta syystä olin varmaan myös kiukkunen, ja minusta tuntu että pää räjähtää muustakin syystä kun tuosta huteruudesta: että voikin toisten ihmisten puheet ärsyttää. Siellä oli aika paljo uusia tyyppejä ja jouduttiin kaikki pelaa samalla verkolla, kun pelaajia oli suhteellisen vähän yhteensä. Pari niistä uusista yritti mulle jotain jutella (taas joku Iisalmesta :O en käsitä miten KAIKKI on sieltä. Ja sitten joku ulkomaalainen nainen, joka Kate tai Kathy tms.), mutta olin tosiaan vähän tööt-tilassa, joten en tehny mitään maailman parasta ensivaikutelmaa.

Sain tosiaan joku päivä vanhalta ystävältä syvällisiä (toisesta blogista bongattuja kysymyksiä, jotka kinusin itselleni) ja nyt olen huomannut, että mulla ei oo ikinä aikaa vastata kaikkii noihin kyssiin kerralla, niin vastaan niihin yksi kerrallaan. Tänään on siis vuorossa – varsin loogisesti – numero 1. Jos olisin varma,että menestyisin,niin mitä haluaisin tehdä elämässäni?

En tiiä miks, mutta ymmärrän tämän ainoostaan työhön liittyvänä kysymyksenä, joten vastaan siitä näkökulmasta. Vastaus järkyttää vähän itseänikin, mutta jos voisin olla varma, että menestyisin elämässäni ja työssäni, niin haluisin olla opettaja. Pitkät lomat, tavallaan kiinnostava työ ja palkka, jolla tulee todennäkösesti toimeen. Työ ois aika idyllinen, jos vois olla varma oppilaat (meinasin kirjottaa että teini-ikäiset hirviöt, mutta se ois varmaan tuhonnu mun tulevan urani jotenkin. Ja kun en kuitenkaan oo oikeesti sitä mieltä. Ihan näin selvennykseks :D) tykkäis. Mutta ei sen ikäset tykkää kenestäkään. Tulipas lyhyt vastaus, mutta mun leuissa on tauti, joka vetää niitä väkivaltaisen kovasti eri suuntiin. Diagnosoin sen haukotukseksi. Pitänee mennä nukkumaaaaaaaan…

ei otsikkoa

Aluksi: Sori T, en vastaa syvällisiin kysymyksiin vielä tässä, vaan omistan niille oikein oman merkinnän myöhemmin. (Hahhahhaa, kyseessä on siis ihan yleiset jostain kopsatut pohdinnat, ei mitään erityisiä minulle kohdistettuja kysymyksiä. Vaikka voitte toki niitäkin esittää ja vastailla niihin ihan kuin joku suosittukin bloggari lukijoiden kyssiin :''''D) Samoin mun pitäs ehdottomasti tehdä tähän päivitykseen liittyvä ”oletko 90-luvun lapsi?” -pohdinta jossa herkutellaan lapsuuden legendaarisimmilla jutuilla. Mutta nyt tämänkertaisen sekatekstin kimppuun.

Jotenkin tämän tekstin aloittaminen on kamalan vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä, että en löytänyt yhtään kivaa sitaattia otsikkoon tai ehkä minulla on liikaa yksittäisiä aiheita, joista kirjoittaa. Yritetään siitä huolimatta. ÄH. Oon taas tuijottanut tätä varmaan 7 minuuttia saamatta mitään aikaiseksi. Turvaudutaan asiaan, joka auttaa aina. Numerointi, valitsen sinut!

1. Torstaina kulutin koulunjälkeisen ajan koneella etsien vaatevinkkejä 90-luvun teemabileisiin ja verraten niitä vaatekaappini sisältöön. Kun asusteet ei natsanneet yhteen ja olin unohtanut flanellipaitanikin kotiin, kiskaisin päälleni Seppälän alesta ostamani mekosta menevän topin ja sen alle vähän leveälahkeisemmat farkut (mekon ruutukuviointi ja vaatteiden housuhamemaisuus saivat käydä tarpeeksi ysäristä. Ja ainakin yksi kaveri kehui sitä grunge-henkiseksi, joten en ainakaan ihan täysin epäonnistunut). Seitsemän aikoihin suuntasin soittamaan ystäväni ovikelloa ja suuntasimme Amarilloon.

Pienen odottelun jälkeen koko kuuden hengen seurueemme oli kerääntynyt pöydän ääreen tutkimaan ruokalistoja. Vaikka viikontakaisen kiinalaisessa syönnin jälkeen (kerroinko siitä teille?? Turhautti kun suurin osa kavereista halusi syömään jonnekin fiiniin paikkaan, vaikka mulle ois kelvannu Hese oikein mainiosti. Kiinalaisessa jouduin tilaamaan kallista ruokaa, joka ei ollut edes niin kovin hyvää ja jota en edes jaksanut syödä kaikkea. Ei Hesessä tämmöisiä ongelmia olisi ollut.) olin vakaasti päättänyt tilata tasan tarkkaan ainoastaan alle 4:n euron salaatin, sorruin houkutukselle ja tilasin yli puolen seurueemme tavoin jättihampparin ja ranskalaisia, noin hintaan 14 e... no ainakin se oli parempaa kuin kiinalaisen hunajakana ja pöytäkeskustelu oli tällä kertaa hulvatonta <3

Yhdeksän jälkeen jatkoimme matkaa Palaveriin, jossa vietimme aikaa karaokelaulua kuuntelemalla kunnes kellon ollessa yli kymmenen lähdimme valloittamaan Kerubin tutorien kiitosiltaa ja ysäribileitä. Paikka oli suhteellisen täynnä (joskus 11 ja 12 välissä portsari oli jo joutunut käännyttämään valtavia määriä ihmisiä pois, kun sisään ei vain sopinut) ja aluksi oli vähän jäykkää seisoskella siellä missä tilaa sattu sen verran olemaan. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun vuoden tutorit ja fuksit palkittiin ja fuksipassin palauttaneiden kesken arvottiin festarilippu (ja meikällä oli 20% mahdollisuus voittaa se! Suurin osa oli sen unohtanut, vissiin vain minä ja 4 kaveriani olimme sen muistaneet :O no mutta en voittanu, että se siitä. Mutta voittanut kaveri onkin enemmän musiikki-ihminen, joten kai se oikeaan osoitteeseen meni) tilanne alkoi lämmetä. Ja kun viimein alkoi soida tuttujakin biisejä (Barbie girl, Cotton eye Joe, Dr. Jones…) olimme jo valmiiksi tanssilattialla. Vaikka ysärimusiikista tykkäänkin, lähdin pois jo joskus 12 jälkeen viimeisessä mahdollisessa kyydissä. Mutta tässä teillekin nyt fiilisteltävää, Aquan Dr. Jones: http://www.youtube.com/watch?v=buXJlBd3Mf8

2) ysärityyliä etsiessäni törmäsin siihen totuuteen, että youtubesta löytyy Roswellin jaksoja kokonaisina. Aikoinani en kyseistä sarjaa katsonu, mutta kirjoista tykkäsin pienenä ihan hurjasti. Täten kulutin eilen 40 minuuttia katsellen peilikuvana olevaa ohjelmaa ja pysyin jopa suht hyvin juonessa mukana ilman tekstityksiäkin. Vitsit meni kyllä mahdollisesti ohi… http://www.youtube.com/watch?v=2kCT1tOW_D0

3) Herra D:tä mulla ei ole mikään mahdoton ikävä, vaikka harmittaa kyllä (iltasin aika paljonkin), kun se ei voi mesessä olla kun sen netti ei toimi ja sillon kun toimii, niin se on kiireinen. Olihan se mulle joku päivä yrittänyt lähettää viestin ihan kännykkään. Korostan sanoo yrittänyt. Herran ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun se tajusi, että en ollut saanut viestiä, vaan se oli lähetetty jollekin aivan muulle… ei viestissä mitään salaista ollut, mutta kyllä se on varmaan vastaanottajaansa hämmentänyt :’D p.s. sen jälkeen kun olin kirjottanu, että ei oo mikään mahdoton ikävä, niin eikö vaan iskeny taas semmonen ärhäkkä ikävä. Huåh. Sillä on oikeesti niin paljo parempaa seuraa siellä, että olen syvästi huolissani asemastani. Uargh. Laittakaa myöhäisen ajankohdan piikkiin jos kuulostaa typerältä. MUTTA 4 KUUKAUTTA. augh.

4) en ikinä ole ollut feministi, ennemminkin kaukana siitä, mutta täytyy kyllä myöntää, että Minna Canthin Työmiehen Vaimon mieshahmot saivat minut raivoihini. Kirja oli muutenkin niin onnettoman ohut ja helposti luettava läpyskä, että jos haluatte lukea jonkun suomalaisen klassikon, niin se ei ole ollenkaan turhan vaikea.

5) Maikkari näytti eilen ottelun Suomi-Tshekki. Kakkoserän missasin, mutta aikamoista maali-ilottelua se silti oli. Hienoa pojat <3

6) facebookin bingo on aika koukuttava.

7) eräs ystäväni linkitti mulle kuvan eräästä mekosta ja innostuin itsekin selailemaan sivuja. En suotta kuolaa niiden perään, kuolatkaa tekin: http://topvintage.nl/nl/vintage-retro/50s-retro-halter-polka-dot-zwart-wit-jurk ja halvempi versio: http://topvintage.nl/en/vintage-retro/bunny-50s-sweetheart-red-polkadot-swing-dress ah nam, retroilua.

8) En pääse varmaan ikuisuuksiin kotikylän lentopalloon. Se surettaa minua :((

Mutta nyt suuntaan nukkumaan, sillä pitää herätä aikaisin että ehdin aamulinttiin. Kirjoittelen sitten kun taas jaksan :P

I wish you were here / Don't you know, the snow is getting colder / And I miss you like hell / And I'm feeling blue

Jookylläanteeks. Tämmönen pieni melkein lällynlällyntuituiteksti tulossa taas (otsikko kappaleesta Wish you were here, kopsin sanat jostain enkä ota vastuuta jos tuo snow ei oikeesti oo snow), vaikka mun oli ihan oikeasti viimein tarkoitus tehdä se oma listani facebookin ärsyttävimmistä päivitystyypeistä. Mutta alotetaanpa muista uutisista, niin ne, jotka ei halua miehistä kuulla, voi lopettaa niiden lukemisen jälkeen.

Minä olen jättänyt jälkeni maailman. Nyt se on viimein täällä, konkreettinen todistus siitä, että olen olemassa: Haalarimerkki. Kyllä vain, luentosalissa syntynyt aivoitus, jota kaverin kanssa ihailtiin (todella sääli, että kyseinen kaveri saattaa vaihtaa yliopistoa kevään jälkeen :’( olimme todellinen ideariihi :D:D ja kertaakaan ei ollut tylsää istua hänen vieressään), on muuttunut eri kehittelijöiden kautta konkreettiseksi ja on pian kiinni kaikkien opiskelijahaalareissa. Tai no sitä uskallan epäillä. Muutos idean ja toteutuksen välillä on suhteellisen suuri, ja merkki on minusta ehkä rumin ikinä (eikä sitä edes tajua muut kuin suomen kielen opiskelijat), mutta en valita, sillä sainhan idean äitinä merkin ilmaiseksi (se tarkoittaa huimaa 3,5 euron säästöä). En kyllä ota vastuuta, jos ainejärjestömme ei saa niitä myytyä, koska en ollut minä päättämässä mitkä vaihtoehdoista todella toteutettiin. Lisäksi ostin merkkimyyjäisistä ihanaisen ”En etsi valtaa, loistoa, olen HUMANISTI”-merkin ja ”EN OLE TEEKKARI!!!”:n (se oli halpa verrattuna muihin). Toinen päivän (siis eilisen) saavutus oli, että löysin postin toimipisteen. Ja toissapäivänä tein perunamuussia (muussaten perunat haarukalla :’D Havaitsin keittiövälineistössäni puutteita. Itse asiassa haarukoiden, lusikoiden, veitsien, lasien, kattilan ja paistinpannun lisäksi mulla ei muuta olekaan kuin puutteita keittiötarvikkeissa). Siinäpä ne viime päivien jännittävät uutiset. Pitäisi varmaan oikeasti hankkia elämä. Tänään hankin puoli kiloa karkkia, kun olo oli niin kertakaikkisen jaksamaton. Irttarien hinnat on kyllä taivaissa. Onneks ostan niitä vain harvoin.

MUTTA NONEEEH, NYT VOIPI LOPETTAA LUKEMISEN, lällynlällyn osuus alkaa ja siirappiallergisia suositellaan siirtymään välittömästi pois sivulta. Tai ei tästä ehkä ihan niin siirappista tule, kun kirjoitan tätä parempaan muotoon tänään, jolloin en ole ikävissäni. Aloitin tekstin kirjoittamisen eilen, jolloin minua oli vaivannut jo kahden päivän ajan lähes riipivä ikävä. Se on minulle niin harvinaista, että sallitte kai minun siitä kirjoittavan.

Mulla oli tosiaan eilen ja toissapäivänä ihan tosissaan ikävä herraa. Taisipa pari kyyneltäkin nousta silmiini, kun lueskelin sen selitystä päivästään. Se on jotenkin niin suloinen, oikeasti jollain tavalla niin hyvä ihminen. Auttavainen sosiaalisuuden ihmelapsi, joka tutustuu uusiin ihmisiin sekunnissa ja jonka ympärillä ihmiset oikeasti viihtyy. Eilen oli menossa päivä neljä, ja se oli jo valmistanu ensimmäisen aterian uusille kavereilleen ja sen ja sen kämppiksen huoneessa oli vielä illallakin porukkaa kun juteltiin mesessä. En ylipäätään käsitä mitä tuollainen supersosiaalinen ihminen näkee minun kaltaisessani ujossa ummikossa. Se tietää kuitenkin mun huonoja puolia eikä silti pakene, ja onnistuu vielä kaiken lisäksi sanomaan asioita niin, että minunkin oloni helpottuu.

Eilen tajusin toisen kerran, miten pitkä aika neljä (4) kuukautta on. Eilis- ja toissailtana mielessäni kävivät sotaa pelko, epävarmuus, kaipaus ja valtava lämmin tunne. Tuntuu vaan avuttomalta, kun en voi mitään muuta kuin luottaa siihen, että se ei koko aikana kiinnostu kenestäkään naapurihuoneen tytöstä (vaikka luottamuksestahan on kyse aina ja kaikkialla, mutta silti). Mutta eipä sillä, että se olisi kertaakaan antanut merkkiäkään siitä, että en voisi luottaa siihen. Ja sitä paitsi sillä on nimeni mesetekstinä, voiko suurempaa rakkaudentunnustusta ollakaan? :D Se on jo melkein verrattavissa tatuointiin käsivarressa. Eilen se naureskeli mesessä webin ollessa auki (mutta sen kuva ei toiminut), että kuulenko tyttöjen ääniä ja kertoi yhden niistä olevan hänen sängyssään. Kysyi, olenko kateellinen, mutta vastasi itse kysymykseensä sanomalla, että en voi olla, koska tiedän hänet.

Tänään mulla ei ole ollut häntä hirveä ikävä (paitsi vähän äsken kun korjailin tuota lässynläätä). Veikkailen syiksi mm. seuraavia asioita a) Koulussa oli murrekurssia (ihan mielenkiintoista) ja lauseoppia, jolla kerrankin melkein osasin jotain. Ei siellä mitään ylimääräistä ehtinyt ajatella. b) Näin viime yönä hämmentävän unen, jossa oli Sauli Niinistö oli käymässä meillä kotona. c) Vaihdoin kännykkäni taustakuvan. Vielä eilen siinä oli webistä printscreenillä otettu kuva, jossa herra on toivottamassa mulle hyvää yötä antamani nallen kanssa. Kasvoista näkyy lähinnä pörröllään olevat mustat hiukset ja silmät, jotka sulattaa. Se on sulosin näky ikinä :D

Minun täytyy kuitenkin mainita, että olen hieman huolissani, koska en kuitenkaan ole onnesta sekaisin. Eikö se olisi ainoa varma merkki siitä, että olen löytänyt tärkeän ihmisen elämääni? Lähinnä olen tasaisen tyytyväinen, vähän kauhuissani ja epäileväinen välillä ja toisinaan ylitseni pyyhkii valtava lämmin tunne, joka huutaa, että tuo mies on ihana. Tästä syystä välimatka onkin hyvästä. Saan aikaa miettiä ja tajuta asioita ja kattoo, että onko tuossa se mies, joka täyttää edes lähimain lauseen ”älä valitse sitä, jonka kanssa pystyt elämään vaan se, jota ilman et voi elää”. Tykkään siitä tällä hetkellä enemmän kuin kertaakaan kun se oli vielä suomessa, puhuttiinkin aiheesta ja herra itse ilmaisi asiansa jotakuinkin näin:

when i was there i hardly missed u

but here i often miss u

so badly

because i understand your importance in my life

no okei, oli se vähän imelää näin jälkikäteen luettuna, mutta kuvasi aika hyvin myös mun eilisiä fiiliksiä. Eiköhän tuo ikävä molemmilla aaltoile pienestä suureen. 

Tuli kyllä niin ala-arvoisen shaiba teksti, että ei voi kun pahoitella. Tosin ei kukaan teitä pakottanut lukemaan, niih.

Hyvät ihmiset, elämme jännittäviä uusien asioiden aikoja: MINÄ MYÖHÄSTYIN EILEN LUENNOLTA. Kyllä, minä, joka en ole KOSKAAN myöhässä mistään (ilmeisen hyvin on äitin aikakäsitys minuun tarttunut) ilman jotain enemmän tai vähemmän järkevää syytä (lintin hajoaminen, harhaluulo tunnin perumisesta, syöminen kavereiden kanssa ruokalassa ilman turhaa kiirettä jne.). Tosin myöhästyin niin vähän, että olin luokassa ennen vielä enemmän myöhässä olevaa luennoitsijaa, mutta silti! :D Eilinen rauhaisa ihanaisen hidastempoinen aamuni muuttui paniikiksi kun tajusin klo 9:50, että luentoni alkaa sittenkin kymmeneltä eikä kahdeltatoista (tiedättehän sen pienen äänen, joka saattaa naureskella päässänne: ”Katsohan nyt kuitenkin sitä kalenteria, hahhah, aatteleppa jos luento alkaiskin jo kympiltä…”). Hetken pyörin suurin piirtein ympyrää tietämättä mitä tehdä, mutta sitten kiskaisin toppahousut jalkaan, yritin soittaa kaverille, riensin bussipysäkille klo 9:53, lintissä istuessani kaverini soitti ja ilmoitti olevansa vielä enemmän myöhässä. Keskustassa hyppäsin pois ja kiiruhdin kilometrin matkan yliopistolle. Heitin ulkovaatteet naulakkoon ja etsin luokan 105 ja rojahdin takariviin tukka kampaamatta ja vähän nälkäisenä aamupalan jäätyä väliin. Itse seminaari Suomen kirjallisuuden klassikoista meni kuitenkin varsin viihtyisästi, josta suuri kiitos kuului luennoitsijalle, josta tykkään edelleen ihan hulluna. Sen persoona ja jutut on vaan jotenkin jotain niin ylisympaattista :D

Koska minulla ja herralla oli ollut erinäisiä erimielisyyksiä kahtena edellisenä päivänä olin hieman apeahko aina kun ehdin vaipua ajatuksiini. Suunnitelmiini oli lähinnä kuulunut raahautua syönnin jälkeen kämpälle lämpimän vaaleanpunaisen saalini alle, mutta juteltuani kavereille riittävän pitkään päätin sittenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla sosiaalinen ja lähteä ainejärjestöporukalla leipomaan runebergintorttuja! Lähtöön oli kuitenkin aikaa, joten suunnistin ensin Sokkarin alakertaan. Herra on tosiaan lähdössä lauantaiaamuna Venäjälle ja mua odottaa mahdollisesti neljän kuukauden yksinäisyys (huomaattehan viittauksen sadan vuoden yksinäisyys -kirjan nimeen?), joten ajattelin ostaa hänelle pehmoeläimen! Koska kyllä jokaisella ihmisellä pitää pieni teddykarhu olla. No, Sokkarin alakerta oli kuitenkin tyhjentynyt pehmoeläimistä, mutta kaverini vinkkasi minulle Cittarin aleista ja sieltä löysinkin huurjan söpön ja juuri sopivan pienen karhun eurolla ja kuudellakymmenellä sentillä. Väkersin nallen mukaan pienen kirjeen ja kaiken varalta myös neulan, jos herra haluaa käyttää sitä esim. voodoo-nukkena.). Sitten suuntasin toisen kaverin kämpälle, missä kokosin mm. palapeliä. Mikä onkaan ihanampaa puuhaa! :D

Joka tapauksessa viiden aikoihin suunnattiin laitakaupungille erään ainejärjestömme vanhemman opiskelijan luo. Olin kuitenkin tässä vaiheessa ehtinyt muuttua käveleväksi katastrofiksi ja tein hienon ensivaikutelman, kun henkari kirjaimellisesti räjähti käsiini kun yritin laittaa siihen takkiani. Hieman myöhemmin rekkitanko retkahti alaspäin kun yritin roikkua siinä (jos en olisi geenieni takia pelkkää luuta ja nahkaa, laittaisin tähän väliin itseironisen kommentin painonhallinan aloittamisesta). Tämän jälkeen näin paremmaksi pysyä tiukasti paikallani sohvalla, vaikka menestykseni esim. niiden ”helposti avattavien” pakkauksien avaajana olisi varmasti ollu kiistaton. Mutta talo puretaan kuulemma muutenkin tässä vuoden tai parin sisään, että ei kai siinä :D Ilta oli oikein mukava, ainejärjestömme vanhemmatkin jäsenet olivat hienoa porukkaa. Naurettiin ja juteltiin ja juoruttiin ja syötiin ja pelattiin.

Tänään peruin suunnitelmani lentopallon suhteen, kun herra kysy tuunko käymään. Oli kyl kiva kuitenkin hyvästellä se tollee ajatuksen kanssa (ja antaa se lahjani :D), kun muuten ois voinu jäädä häirittee, jos edellinen tapaamiskerta ois jääny viimeseks. Lisäks mulla on kerrankin jopa suunnitelmia viikonlopulle: huomenna meen muutaman kaverin kaa kaupungille hengaa, syömään ja keilaamaan :) Ja eiköhän tekemistä tarjoa myös murretehtävä ja 7 veljestä. JA LAUSEOPPI. Se tappaa. Ei mulla muuta, suunnistan nukkumaan.