Mä tahdon nähdä kaiken ja jokaista rakastaa

SORIIIIII, ON IHAN ÄLYTTÖMÄN HUONOA TEKSTIÄ, MUTTA MÄÄ OLEN LOMALLA, ETTÄS TIEDÄTTE!

”Me katottiin kaikki ikkunasta ja toivottiin, että toivottavasti tuo ei tuu meidän luokalle”, kuului minua ehkä eniten satuttanut lause joskus vuonna 2007(??). Muistellessa se satuttaa vieläkin aivan kuten satutti aikoinaan yläasteella, vaikka sen sanoi luokallani ollut kaveri ja siten elävä todistuskappale siitä, että asiat eivät mene aina ihan just niin kuin toivoo ja suunnittelee. Kipua ei edes hirveästi helpottanut se, että lause koski mennyttä mielipidettä, sitä mitä he olivat ajatelleen kuutosluokan tutustumispäivänä katsellessaan minua muiden syrjäkylältä tulleiden joukossa.

Se oli silti lähtökohtani. Kaikki tuomitsivat minut jo kaukaa ja tahtoivat pysyä minusta kaukana. Pahinta oli, että en varmaan läheltäkään ollut yhtään sen houkuttavampaa seuraa. Puhuminenkin vain pahensi tilannetta. Eipä siinä, sain kyllä ystäviä eikä minua kiusattu (koska luokan kusipää nyt oli kaikille ikävä), mutta olin aika näkymätön. Kaikkea muuta kuin suosittu. Ja kai silloinen A näkyy vieläkin ainakin siinä, että eipä minulla juuri ole yläasteajoilta peräisin olevia kavereita. En koskaan päässyt NIIN syvälle porukkaan. Kyläläiset olivat kyläläisiä.

Joulukuu 2013. ”A, mulla olikin sulle asiaa! Mitä mieltä sä olit siitä pojasta, joka oli mun synttäreillä? Ootsä jutellu sille paljon? Se oli iskeny silmänsä suhun ja haluais pyytää sua ulos, muttei uskalla…” Synttäreillä en ollut sanonut pojalle sanaakaan nimeni lisäksi. Unohdin jopa esitellä itseni aluksi, mutta hän sentään nousi kättelemään minua, kun omat käytöstapani unohtuivat.

En ollut näkymätön. Minut huomattiin, vaikka vain olin. Minut arvioitiin kivaksi, vaikka minuun ei tutustuttu. Rakastan yliopistomaailmaa.

Erityisen kummalliseksihan tilanteen teki se, että en voinut muuta kuin tuntea murhetta sydämessä poikaparan puolesta, koska en voinut antaa hänelle vastakaikua, koska sitsipojan kaa menee ihan hyvin. Sain hänet vierailemaan luonani kolmena peräkkäisenä päivänä! Saatte aplodeerata.

Vielä lisää outoutta tuo se, että miehet eivät edes loppuisi siihen (vaikka okeei, kaikkien aikeista ei tietenkään voi ottaa selvää).

~ Salamurhaajaleikkimies kysyi minua ja ystävääni pikkujouluihin luokseen (kieltäydyimme).

~ Samaisen ystävän kanssa meidän ei tarvinnut istua baarissa (jossa kylläkin oli siinä vaiheessa iltaa suorastaan huvittava sukupuolten epätasapaino) kuin pari minuuttia, kun luoksemme käveli maailman miehisin mies, joka oli harrastanut nyrkkeilyä ja nyt rassasi kai autoja: ”Me mietittiin kavereitten kans, että haluisitteks te tulla istuu tonne meidän pöytään?” Kummallista kyllä, tällä miehellä oli hämmentävän huono itsetunto, vaikka tiesin, että hän olisi ollut monien silmissä todella komea. Tuli hirmuisen hyvä mieli, kun illan lopuksi nähtiin kuitenkin hänen poistuvan joku tyttö kainalossaan. Sen illan aikana meitä ei juuri kukaan voinutkaan lähennellä, koska miehisen miehen ystävä otti tehtäväkseen suojella meitä. Hän ei yrittänyt iskeä, mutta jutteli hirmuisen iloisesti ja esti muita tulemasta lähellemme. Parhaana esimerkkinä kerta, jolloin ystäväni pelasti minut taakseni tulleelta mieheltä ja tämä miessuojelija sitten meni itse tanssimaan paikalleni :’DD Näky oli suhteellisen huvittava ja lähestyjä lähti nopeasti paikalta. Ongelmia meinasi tulla siinä vaiheessa, kun matikisti ja hänen ystävänsä halusivat tulla luoksemme, ja suojelijamme yritti estää heitäkin… Saatiin kuitenkin heidät lopulta päästettyä tanssipiiriimme ja juttelimme heille jotakin. Mutta ei, matikisti ei edelleenkään pidä minusta siinä mielessä, mutta se ei enää haittaa mua.

~ Keväinen lavatanssimies on jutellut minulle suhteellisen usein viime päivinä. Siinä vaiheessa kun puheet alkoivat mennä selvästi flirttailuks, sanoin että minulla on säätöä toisen kanssa.

Ja sillee....

 

Tällä kertaa pahimman hämmennyksen miessaralla aiheutti/aiheuttaa kuitenkin teologi (jonka mainitsin jo aiemminkin), joka lisäsi minut facekaverikseen yllättäen (olisittepa nähneet ilmeeni…). Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että hän on mielikuvana hyvin täydellinen: komea ja suosittu (minä olen suosittujen miesten perään, tiedättehän miten naaras haluaa alfauroksen suosioon) ja tosi mukava mutta juuri sopivasti renttu. Jos sitsipoikaa ei olisi, olisin takuulla tarttunut tähän mahdollisesti ainutkertaiseen tilaisuuteen ja yrittänyt iskeä häntä kun hän jutteli minulle (eikä edes mitään kovin erikoista, joten en voinut olla edes varma pitikö hän minusta). Tai ainakin yrittänyt iskeä heti sen jälkeen, kun olisin hakenut ystävältäni erityisluvan lähestyä hänen ex-säätöään. No mutta, koska sitsipoika oli ja on, niin yöllisessä avautumismielentilassani latelin teologille niin hämäriä juttuja ja niin suoraan, että ei liene pelkoa, että hän haluaisi minuun tutustua lisää. Kun juna meni, niin se meni. Onpahan äijä ainakin tilanteen tasalla, ja rehellisyys maan perii, eikö vain? Tietysti minua pelottaa, että tein väärän valinnan ja että en ihan oikeasti enää ikinä koskaan ikinä milloinkaan saa toista tilaisuutta tutustua häneen, mutta silti minulla oli keskustelun jälkeen rauhallinen olo ja kaipasin sitsipoikaa. Annan ajan kertoa jälleen kerran vastaukset. Jos kohtalo tai jokin on tehnyt jonkin suunnitelman minua varten, niin saisi vääntää sen ratakiskoista. Emmää muuten tajjuu.

Mutta siis, kun menee liian hyvin ja miehiä riittäisi, se ei olekaan helppoa. Ei ollenkaan helppoa. Tahtoisin heille kaikille hyvän mielen. Toisista pidän enemmän ja toisista vähemmän. Otsikko kertoo osittain juuri siitä. Tahtoisin tykätä monesta sillee sallitusti. Mut eiei, en saa haaremia enkä edes deittailukulttuuria Suomeen. En silti valita yhtään. Tuo yläasteen muisto muistuttaa mikä satuttaa. Ja niin siis toisaalta otsikko kertoo siitä, että ystävän kaa katottiin torstaina niinkin jouluinen elokuva kuin Pitkä kuuma kesä, jonka ostin itselleni antikvariaatista vähän aikaa sitten.

Hämmennyksestä huolimatta minusta kuitenkin tuntuu (taas?), että oon sitsipoikaan ihastuneempi kuin muihin aiemmin. Tietysti tässä on se, että ei taas nähdä enkä siis hahmota miten meillä menisi silloin, kun olisimme oikeasti samassa huoneessa. Facessa hän saa minut nauramaan ja sitä kautta mulle syntyy kaipaus päästä hänen lähelleen. Hyi, hän on saanu mut jopa siirappiseks. Hyi olkoon, joskus nauran face-keskustelujemme pätkille, jotka ovat juurikin tyyliä ”oot söpö” ”ite oot söpömpi” … O.O EI OLE MINUN TYYLISTÄ.

Ja toissapäivänä sain ihan uuden intohimoisen rakastajan. Hän hyökkäsi estoitta päälleni ja pussaili kasvojani. Valitettavasti kyseisen tyypin sylkitaso oli sellainen, että annoin hänelle nimen kuolamonsteri-K. Kyseessähän oli siis 2 v. kummipoikani.

P.S. Löysin taas Sonata Arctican <3 Biisit todella ovat musiikkia korvilleni (sanonta, heh heh).

P.P.S. Olen keksinyt uuden lempipelini. Se on sellainen, että puhuessa/kirjoittaessa pitää vältellä tiettyä kirjainta. Sain inspiraation improista ja olen jo kerran nauranut pelin takia kuollakseni vedet silmissä, kiitos siskon <3

Love yourself – challenge

Pichella heitti minulle kiertohaasteen, johon nousen rohkeasti vastaamaan. Haaste kuuluu näin:

 

"Liian usein meillä tulee mietittyä niitä asioita ja kohtia itsessämme, joista emme pidä. Joita haluaisimme muuttaa. Joita inhoamme. Jotka saavat meidät itkemään. Liian leveä tai liian lattea takapuoli, liian ohuet tai liian kiharat hiukset, liian isot tai liian pienet tissit, hörökorvat, väärän väriset silmät, liikaa rasvaa väärässä paikassa, liian vähän muualla, kyömy nenässä, hampaat vinot.
Haluan laittaa leviämään haasteen, joka pakottaa sinut hetkeksi pysähtymään peilin eteen ja keskittymään siihen, mikä sinussa on kaunista ulkoisesti? Haluan, että haaste pakottaa sinut hetkeksi katsomaan sisälle itseesi: mikä sinussa on kaunista sisäisesti? Haluan, että tämä haaste leviäisi kauas ja saisi ihmiset arvostelun sijaan arvostamaan itsessään sitä kauneutta, mitä meihin kaikkiin on luotu niin runsaasti"- Lady Puntti

"Haaste on helppo ja ihana: kerro haasteesta omassa blogissasi ja listaa kuvan (tuon ylläolevan tai minkä tahansa rakastettavan kuvan) alle vähintään viisi (5) asiaa, sisäistä tai ulkoista, joita todella rakastat itsessäsi - tai ainakin haluat oppia rakastamaan, jos et siihen vielä pysty."

On olemassa asioita joista pidän, mutta että asioita, joita rakastan… Duh! No, tästä lähtee:

Hymy. ”Sulla on uskomattoman kaunis hymy” oli muistaakseni ensimmäinen kohteliaisuus, jonka teini-A sai vastakkaisen sukupuolen edustajalta. Hymyni kehuminen ei jäänyt siihen, vaikka seuraavaa kertaa sainkin odottaa varmaan kolme vuotta. Hymyni siristää myös silmäni nauraviksi. En itse tiedä pidänkö hymyäni mitenkään paljon tavallista kauniimpana, mutta kyllä minä hymystäni pidän tosi paljon. Hulluhan minä olisin, jos en pitäisi jostakin, joka on tuonut minulle niin paljon hyvää! Ja on se ihan söpö.

Pienistä asioista nauttiminen. Eihän tämä onnistu aina ja joskus pystyn stressaamaan pienistä asioista ihan hurjana, mutta kyllä minä silti tykkään hurjasti piiiiitkistä jääpuikosta ja tähtitaivaasta ja keltaisista lehdistä puissa. Tykkään hymyillä yksin jos vaan hymyilyttää ja tykkään karkeloida yksinäni. Kai äitin positiivinen ajattelutapa on vähä periytyny minuunkin.

Ajallinen panostaminen. Toisinaan teen valtavia panostuksia piristääkseni rakkaitani. En kuluta rahaa, mutta aikaa siitäkin edestä. Esimerkkinä vaikkapa siskolleni tekemäni synttärikortit. (Harmittaa vieläkin, kun en saanut tänä vuonna kunnon toteuttamiskelpoista inspiraatiota :’( ) Tuollainen tosi iso panostaminen on kuitenkin oikeasti harvinaista, mutta siitä seuraa hyvä mieli ja olen ylpeä itsestäni :) Tykkään siitä, että pystyn keksimään ideoita, toteuttamaan ne ja laittamaan niihin sydämeni mukaan.

Kasvava rohkeus. Alan uskaltaa kokeilla uusia juttuja ja alan uskaltaa pitää asioista, joista muut eivät pidä. Alan olla iloinen niistä asioista, jotka erottavat minut tavan pulliaisen perustyypistä (ja tällä siis en tarkoita, että muut ovat tavan pulliaisia, vaan kaikilla on aina piirteitä, jotka eroavat siitä. Tavan pulliainen on ihminen, jonka kaikki piirteet ovat enemmistön, ja sellaista ihmistä ei ole oikeasti olemassakaan. Tässä tarkoitan siis sitä, että alan pitää niistä omista massasta eroavista piirteistäni tyyliin että minusta on ihan kiva, kun mulla ei oo korvareikiä).

Sopusuhtaisuus. Mulla on pienet tissit eikä tarpeeksi pyöreä perse, mutta toisaalta sit mahakin on pieni. Kroppani kaikki osat ovat samaa sarjaa ja sopivat yhteen. Lisäksi nykyisin osaan jo melkein valita vaatteita, joissa näytän hyvältä.

Siinäpä taitaakin olla viisi kpl. Kiitoksia haasteesta, eteenpäin en sitä lähetä, koska te mokomat lukijani ette kirjoittele blogeja :( Pitäisi kirjoittaa blogia nyt muutenkin, koska olen havahtunut siihen tosiasiaan, että kun menee liian hyvin, niin alkaa mennä huonosti. Nyt en kuitenkaan taida ehtiä.

”A:n etkot oli paremmat kuin itse pikkujoulut…”

”Millos A menet seuraavan kerran ”pikkujouluihin” *maailman selvimmät sormilla tehdyt lainausmerkit*?”

… Niin. Kaverini saivat kuittailtavaa, kun minä sain kuin sainkin kutsuttua itseni ovelasti sitsipoitsun luo kylään. Pakenin typerää koulujuttua (jonka muuten äsken kirjoitin loppuun! Hiphei! Jätän tarkistamisen huomiselle… samoin kuin toisen samaisen kurssin tehtävän. HEI luuletteko että tuossa on lauseke? Tai siis voisiko olla, että ”toisen samaisen kurssin tehtävä” on lauseke, josta voi vielä irrottaa lausekkeet ”samainen kurssi” ja ”samaisen kurssin tehtävä” ja siinä on ero! Koska jos olisin kirjottanu ”samaisen kurssin toisen tehtävän”, niin siitä pystyis erottaa vain lausekkeet ”samaisen kurssin” ja ”toisen tehtävän”…  ÄH. mulla ei ole totta puhuen hajuakaan mistä puhun. Tuskin edes sana lauseke on oikea :p) ja menin sinne ”etkoilemaan” illan pikkujouluja. Päästyäni hänen luokseen minulla olikin yllättäviä vaikeuksia päästä pois. Ei sillä, että hän olisi minua mitenkään estellyt, vika oli ihan puhtaasti minussa. Lopulta kävi niin hassusti, että en mennyt itse pikkujouluihin ollenkaan, vaan istuksin hänen sängyssään ja vakuuttelin puolen tunnin välein, että kyllä minä ihan kohta lähden.

Onneksi mies ei ainakaan lopullisesti turhautunut hänen pikkuruisessa yksiössään roikkumiseeni, vaan päästi minut sinne toistekin (itse asiassa haki mut ulko-ovelta asti. Se talo on LABYRINTTI. Painajaismainen.). Kaiken lisäksi hän osoittaa edelleen pitävänsä minusta, vaikka lähtemiskykyni hupenivat taas jonnekin niin, että meinasin tehdä skippauksen myös kaverini synttäreiden suhteen. Sinne nyt lopulta kuitenkin menin – puolitoista tuntia suunniteltua myöhemmin. Ja yllättävää (?) kyllä minäkin pidän hänestä ainakin vielä! En ole uhrannut vielä ajatustakaan sille, kuinka pääsisin hänestä eroon. Kuinkahan kauan tätäkään fiksuutta kestää…

Myös kummini yllätti, kun olin hänen luonaan käymässä: ”Pojatko ne siellä tekstailee?” Tästä sukumme suuhun TÄYSIN kuulumattomasta lauseesta mykistyneenä en osannut kuin hymyillä ja kummini teki omat päätelmänsä.

– Jokos sulla on vakituinen poikaystävä?

– Haha, ei oo.

– Taitaa kuitenkin olla.

– Eihän!! Ei oo!

Tästä seurasi lopulta huvittava keskustelu miehistä ja niiden hankkimisesta (ja kyllä, se erakkomaisuus on sukuvika! Kattokaa vaan, minäkin päädyn siihen lopputulokseen, että yksin on paras olla) ja mm. ohjeeseen ”älä juoppoo äläkä luonnevikasta ota. Ne ei yleensä vanhetessakaan parane”. Tällä mennään. Ja samassa keskustelussa kävi ilmi, että edes kummini, äitini sisko, ei tiedä missä isä ja äiti tapasivat toisen kerran. Ensitapaaminen tapahtui vuosia ennen toista tapaamista, josta kaikki lähti liikkeelle, ja äiti vastasi hirvittävän ympäripyöreästi asiaan joskus kun asiasta kehtasin kysäistä… Hmm. No, heidänpähän on asiansa. Syttyi kyllä taas hirveä halu hankkia sanelukone.

Nyt olen kuitenkin kohdistanut ostohaluni muiden joululahjoihin. Että se voikin olla vaikeaa! Toivottavasti keksin kaikille jotain kivaa… Itselleni löysin eurolla ihanan hameen. Olin valmis maksamaan siitä neljä euroa jopa hajonneen vetoketjun takia, mutta mukava kassatäti tiputti hintaa reippaasti, kun mainitsin ohimennen vetoketjusta.

Ensi viikko on se painajaismainen tappoviikko, josta olen aiemminkin valittanut. Katsotaan, jääkö tämä kaikkien aikojen viimeiseksi blogipäivityksekseni… :P ehkäpä ei, sillä onnea on 300 valokuvaa, jotka minulla on käsissäni kesäkaupunkikesä on viimein pelastettu paperille!

Oon koko tän viikon kuunnellu Loopia ja tanssinut yksin. http://nettiradio.fi/loop

Jos ette jaksa radiota kuunnella, niin kuunnelkaa edes Martin Garrixin Animals. Tän avulla nollasin aivoni jokin stressaava aamu. En edes tanssinut oikeasti, laitoin kuulokkeet tiukasti korviin ja annoin musiikin täyttää pääni, suljin silmäni ja kuvittelin tanssivani. Rentouttavaa.

Tanssin päivät, tanssin yöt.

Tämä ei ole tenttiin lukemisen pakoilua. Aion kirjoittaa tämän ihan nopeasti. Sitä paitsi olen jo lukenut ensimmäisen monistenivaskan, josta pitäisi tulla puolet tentin kysymyksistä. Tentti kyllä pelottaa minua... :'S

Kiitos edellisen tekstini ahkerille kommentoijille, tuli ihan hyvä mieli ^^ Ja niihin liittyen minun kai pitää tunnustaa, että itse asiasta minä toden totta pyysinkin sitsipoitsua katsomaan leffaa kanssani (en noin lyhyesti ja selkeästi, mutta pitkästi ja sillee, että idea kävi tasan tarkkaan selville) jo ennen viimeisimmän kommentin lukemista. En käsitä, missä vaiheessa minusta on tullut näin malttamaton :O Poitsu naureskeli sille, että asia menee näin päin ja sanoi, että olisihan hän itsekin pyytänyt, mutta että eihän tässä mikään kiire ole. Tosin hänellä on sen verran kiire, että vaikka hän suostui, niin hän ei tiennyt milloin hän ehtii. Mutta ehkä näin on hyväkin. Kyllä mullakin koulujuttujen kanssa riittäisi tekemistä ja jouluostoksiakin pitäisi alkaa tehdä!

Otsikko viittaa eiliseen. Olin eilen aika ylpeä rohkeudestani. Tai oikeastaan en ollut eilen ylpeä, vaan olen tänään ylpeä siitä, miten rohkea olin eilen. Muistattehan, kun hehkutin, että pääsen ilmaiseksi Anneli Mattilan keikalle tanssikurssin takia? Eilen oli se päivä!

Ei sinne meneminen helppoa ollut, ei todellakaan.Olin viikon tanssitunnin kipeänä, joten olin ihan ulkona siitä, tuleeko sinne tuttuja (olisin tunnilla halunnut ottaa jonkun numeron ja sopia, että olisimme menneet yhtä aikaa) ja pääsenkö edes sisään alle 22-vuotiaana ja että mihin aikaan kannattaisi tulla ja mitä tehdä. Yritin viimeiseen asti puhua kavereitani mukaan, mutta en lopulta edes kovin ponnekkaasti, koska en halunnut pakottaa heitä mihinkään. Sitten lähdin kävelemään yksin kohti keikkapaikkaa. Epävarmuuteni kasvoi askel askeleelta. Juttelin ystävälleni puhelimessa ja vikisin koko loppuajan siitä, että en kertakaikkisesti voikaan ehkä mennä sinne, että pitäisiköhän minun vain paeta. Keksin hämmentävän monta paikkaa viivytellä. Ensin kävelin keikkapaikan vierestä kauempaa yrittäen nähdä ikkunoista sisään. Sitten jäin istumaan ja puhumaan puiston penkille vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Sitten menin hengailemaan oven lähelle edelleen puhuen puhelimessa. Katselin vanhoja ja humalaisia ihmisiä ja mietin, etten voisi mennä sisään, mutta että en voisi paeta. Jos joskus tupakoinnista olisi edes vähän iloa, niin varmaankin tuossa tilanteessa. En olisi näyttänyt yhtään niin tollolta. Lopulta keräsin rohkeuteni ja astuin sisään ja sanoin äkkiä "vip-listalla" olevan nimeni ennen kuin he ehtisivät kysellä ikääni. Sitten menin kuluttamaan aikaa vessaan ja miettimään, etten uskalla mennä tanssisaliin.

Lopulta menin ja löysin sieltä jopa tutuimpia kurssilaisia. Yksi heistä jopa sanoi vilkutaneensa minulle autosta sillan kohdalla, mutta enhän minä sellaista ollut huomannut... Juttelimme siinä ja kurssin vetäjä tanssitti mua parin tangon verran (hyih, tango ei ollut suosikkini missään vaiheessa...), mutta muuten olin pitkään vain pöydässä ja aloin jo tulla yksinäiseksi ja surulliseksi ja pakokauhuiseksi, kun jäin lähes yksin pöytään. Pakenin taas vessaan ja päätin, että en saa edelleenkään tyytyä helppoon ratkaisuun ja paeta. Facebookkasin pienen hetken ja sainkin ohjeeksi, että käy jaloittelemassa, vaikka puuteroimassa nenää, ja tule siten huomaamatta nähdyksi. Sitähän minä olinkin jo tekemässä ja en edes ehtinyt vastata viestiin, kun joku keski-ikäinen mies haki minua.

Tanssikurssin askelista ei kyllä ollut varmaan mitään hyötyä koko aikana, mutta loppujen lopuksi minulla oli oikein hauska ilta. Missasin kyllä jenkan, kun pyytämäni kurssilainen jäi miettimään askelia vähän liian pitkäksi aikaa ja kun itsekin pyysin häntä tanssiin niin myöhässä, eivätkä ulkopuoliset keski-ikäistä (mutta minua toistuvasti hakevaa) miestä lukuun ottamatta minua tainneet hakea, mutta silti. Oli mukava tanssia yhden parhaimmin askeleet oppineen kurssilaisen kanssa, oli ihana irrotella ja improta omat askeleet toisen kurssilaisen kanssa, keski-ikäinen äijäkään ei ollut kuvottava tai millään tavalla tungetteleva, eikä minua vaivaannuttanut liiemmin tanssia hänen kanssaan, vaikka ei hänessä ollut edes sitä charmia, mistä yleensä pidän vanhemmissa miehissä. Loppuillasta meillä oli suorastaan lämmin tunnelma kurssilaisten pöydässä. Haaveilin siitä, että voisimme perustaa Facebook-ryhmän tai jonkin, minkä avulla voisimme muulloinkin kysyä josko jonkun tanssijalka vipattaisi.

Sitä paitsi hain Annelilta todisteeksi nimikirjoituksen (voin laittaa sen valokuva-albumiini!) ja olen siis virallisesti yhtä nolo kuin sisareni ;) <3 mutta tein sen salakavalasti siinä vaiheessa, kun otin muutamista muista kurssilaisita kuvan Annelin kanssa :D

Mutta pointti tässä tekstissä on se, että minä uskalsin. Minä uskalsin, vaikka lähteminen oli hirveän vaikeaa ja tilaisuuksia kääntyä pakoon oli useampia. Uskalsin, vaikka olin yksin. Suurin osa teistä tuntee minut jo vuosien takaa. Miettikää millainen olin yläasteella ja lukiossakin. Minä olen kehittynyt, taputtakaa minua selkään. Muistakaa, että kun minä pystyin siihen, tekin pystytte. Ihmistä ei ole tuomittu olemaan ikuisesti sellainen, kuin hän joskus on ollut.

Nyt takaisin tenttimateriaalien kimppuun. GNÖÄH.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäätte

Äägs. Mun on ollut tarkoitus kirjoittaa, ononon. Olen aloittanutkin monesti, mutta loppuun asti en ole kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Toivottavasti tällä kertaa onnistuu.

Olen sairastanut koko viikon, tai siis maanantai-illasta lähtien. Maannut sängyn pohjalla nousten vain vessaan ja syömään jotain. Tunnen nyt olevani jo voiton puolella, (vaikka pitänee skipata illan tanssitunti, YHYY!!! ja sitä ennen oleva luento, voi harmi), mutta eilen ja toissapäivänä palelin suunnattomasti kuumeen kivutessa yhä uudestaan 38,5 ja kaipasin äitiä. Kotona olisi niin hyvä sairastaa. Äiti huolehtisi nesteytyksestä ja laittaisi viileän käden otsalleni ja olisi myötätuntoinen ja toisi mustikkakiisseliä sänkyyn. Viime vuonna täällä opiskelukaupungissakin sairastaminen vielä meni, kun ex toi mulle kaupasta kaikkia kipeälle sopivia ruokia, mutta nyt olen linnoittautunut huoneeseeni ypöyksin ja toivonut, että jääkaapissa riittää edes jotain maittavaa syötävää. Onneksi mulla oli mm. banaaneja ja omenoita ja leipää. Niillä on pärjännyt hienosti, kun ruokahaluni ei kipeänä juuri muita ruokia suosikaan. Mustikkakeitto olisi kyllä kelvannut...

Mitään koulujuttuja en ole saanut tehtyä, mutta periaatteessa päivät ovat olleet hyviä. Kukapa nukkumisesta ja facebookkauksesta valittaisi? En minä ainakaan! Tosin facetteluni on tainnut olla tavallista hitaampaa. Aivoni jumivat.Onneksi kaikkeen tekemiseen ei tarvitakaan aivoja, joten olenkin katsonut jälleen kerran lempijaksoni Buffysta (SE OLI PÄTKITTY! On RÖYHKEÄÄ jättää yksi kokonainen laulu laulamatta ja karsia myös mm. Spiken sulosointuja! :'( ) ja jo kaksi romanttista komediaa (She's the Man ja Kuinka hukata kundi 10 päivässä).

Khöm. Romanttisen komediat taisivat taas liikuttaa minua, vaikka ne olivat kovin kovin kovin ennalta-arvattavia. Onnelliset loput nyt vain ovat niin kauniita. Ja miehet ihania - omassakin elämässä. Omassa elämässä on vain se pieni ero elokuviin verrattuna, että ihania miehiä ei syystä tai toisesta voi saada. Omat ns. iskuyritykseni kohdistuvat tällä hetkellä parin viikon takaiseen sitseilytoveriini. Hän on blondi ja sinisilmäinen ja hän hymyilee leveästi ja nauraa ääneen ja hän on vuosimallia -92. Tsaijai, tahtoisin todella päästä suutelemaan myös omaa ikäluokkaani. Samalla hän on pieni ja vähän ärsyttävä ja en ota hänestä mitään selvää, mutta hei. Hän oli tuonut sitseille aidon miekan ja voitte vain kuvitella kuinka sitä ihastelin. Se oli tuttavuutemme alku. Ja se, että ihmettelimme niin keskittyneesti yhdessä pöydältä pudonnutta tölkkiä, että unohdimme sitsien tarkat skoolaussäännöt ja saimme molemmat rankkua...

Mutta kyllä. Olen hänestä kiinnostunut edelleen, kokonaiset kaksi viikkoa ensitapaamisemme jälkeen. Johtuneeko se sitten juuri siitä, että hänestä on niin vaikea saada selvää. Sitsi-iltana hänen nappisilmäinen tuttavansa olisi tahtonut seuraani, kun varsinainen sitsitoverini oli kadonnut, mutta hänen koiranpentumaisuutensa ei iskenyt minuun taas ollenkaan, eiiieiii, totta kai mietin miestä, joka oli vain kuiskannut minulle, että hän lähtee, ja sitten, noh, lähtenyt. Tai siis sinä iltana sain sen verran selvää, että hän oli se, joka raapusti mulle puhelinnumeronsa lapulle (awww, suloista, en ole koskaan ennen saanut kenenkään puhelinnumeroa tuollee), ja hän vastasi kivasti kun sitten aamuyöllä päätin lähettää hänelle viestin (kyllä, se oli pakko lähettää väsyneenä, koska virkeänä en olisi uskaltanut sitä tehdä) mutta mutta mutta argh!

Facessa on tosi kiva jutella, ei siinä mitään. Hän esimerkiksi ymmärtää huumoriani huomattavan paljon paremmin kuin vaikkapa matikisti, mutta olen tarjonnut hänelle varsin hyviä mahdollisuuksia kysyä vaivattomasti minua jonnekin, mutta ei. Olemme nähneet vain kerran sitsi-illan jälkeen ja nekin olivat isot haalaribileet, jonne olisimme varmaan molemmat tulleet joka tapauksessa. Siellä pippaloissa jo pariin otteeseen päätinkin, että jos mies kerran haluaa vain hiimailla ja häipyä aina ties minne, niin olkoon, en mieti häntä tänä iltana. Sitten hän kuitenkin aina ilmestyi jostakin ja hänen ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin laittaa kätensä pariksi sekunniksi selälleni ja mulla ei ollut aikomustakaan unohtaa häntä.

Itse asiassa haalaribileiltana huomasin, että matikistin jättämäksi tuleminen vaikutti minuun kuitenkin vähän.Olin siellä hitusen epävarma ja kävin suurta taistoa päässäni. Tilannehan oli se, että kyseisellä tanssilattialla oli sekä matikisti, että sitsitoverini. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että siellä siis oli sekä jättäjäni että torjujani ja sitten hirveä kasa nukkemaisen kauniita naisia (olin katsonut heitä peilistäkin ja miettinyt, että olen niin eri näköinen kuin he. Nyt olen kuitenkin taas paikkaillut vuotavaa itsetuntomuuriani (kiitos talkootyöläisille ;) ) ja uskon jälleen että olen eri tavalla nätti ja se on ihan hyvä juttu). Saatoin näyttää hitusen typerältä, kun tanssini hidastui, kun mieleni muuttui apeaksi, ja sitten tanssi taas sai boostia, kun päätin, että ihan sama, minä tykkään tästä musiikista ja näytän niille mitä ne menettää, ja sitten se taas hidastui, kun tajusin, että ei ole ehkä hyvä tanssimälla näyttää mitä he menettävät, koska en ole mikään erityisen hyvä tanssija...

Anyway tilanne kuitenkin kääntyi enemmän kuin hyväksi, kun matikisti ystävällisesti jutteli minulle hetken ja ah-niin-komea mutta kielletty (mahdollisesti pelimies?) teologi vihjasi, että olisi halunnut minun seuraavan häntä toiselle tanssilattialle ja lopulta sitsituttavani oli se, joka saattoi minut ystäväni luo. Olen kyllä jutellut hänelle päivittäin ja kai hän pitää minusta, mutta en vielä tiedä, onko se hänelle mitenkään harvinaista, vai pitääkö hän kaikista ja en tiedä, mitä tehdä. Annan kaiken taas siis sujua omalla painollaan jälleen kerran.

Anteeksi jälleen kerran liian pitkästä selityksestä, mutta yritin samalla selventää ajatuksiani. Muistakaa te tästä blogista tietävät, että olette tärkeitä <3 Kiitos, kun olette elämässäni :)

P.s. Ei ole mitään suloisempaa kuin lukemaan opetteleva veljenpoika!! Näkisitte sen riemun, mikä kasvoista näkyy, kun hän sanoo hitaasti mutta varmasti kaksi tavua ja tajuaa, minkä sanan ne yhteen liitettyinä muodostavat ^^ Tosin melkein yhtä suloinen on veljenpoika, joka on oppinut puhumaan! Ihmettelin koko viikonlopun, miten hieno fiilis mahtaa olla, kun viimein saa sanottua mitä ajattelee ja muut ymmärtävät :D

Sinne kaivannut oon / univiidakkoon

TYLSÄ PÄIVÄ. Mut päiväni tekemättömyyttä korostin siltä, että piirtelin pitkästä aikaa Paintilla. Tänään aion purkaa tylsyyttäni antamalla teille muutamia maistiasia viimeaikaisista unistani.

 Otin muuten taiteellisia vapauksia ja tein hiuksistani tuuheammat ja kivemman väriset ja silmistäni suuremmat... Otsikko btw Choralen Univiidakosta. Ja jos se ei riitä taustamusiikiks, niin kuunnelkaahan Hollannin pikku talenttia. Vaikken musiikista oikein mitään tajuakaan, niin tiedän, että Amira kuulostaa korvissani enkeliltä, eikä hänen äänensä ärsytä minua ollenkaan, kuten monien naisten. Itse asiassa tänään käperryin pimeään peittoni alle ja kuuntelin tuota biisiä kuulokkeilla ja se oli aika rauhoittavaa. Mutta tässä niitä unia!

– Kotiseudun syrjäkylille vievässä tienhaarassa oli iso vanerista tms. tehty portti. Minä ja jotkut muut (en muista yhtään ketkä) avasimme sen pariin otteeseen ja sitten luoksemme tuli vähän vihaisia miehiä, jotka sanoivat, että portin olisi pitänyt olla kiinni likakaivojen tyhjentämisen ajan. Nyt ällöttävä vesi valui meitä kohti ja me yritimme hyppelehtiä karkuun, etteivät kenkämme likaantuisi (minulla oli vielä uudet kenkäni!)

– Ihan vähän myöhemmin samaisessa unessa huomasin, miten erään pellon paikalla oli hirveästi vettä. Joku heitti ison kiven veteen ja siellä näkyi kirkkaasti yksi ehkä kuollut kala (oon nähny ihan törkeen paljon kalaunia viime aikoina! Tää oli vähintään kolmas!). Sitten tajusin, että se vedenalainen maailma näkyy ilman kivien viskomistakin, jos vähän keskittyy. Näin siellä vaikka mitä eläimiä, ainakin tiikerin! Se oli huikaisevan kaunista. Otukset liikkuivat siellä ehkä vähän niin kuin ihmiset avaruudessa, sillee pehmeästi vähän pomppien. En tosin ole ihan varma menikö se oikeasti niin.

– Toissayönä näin unta, jossa jotain miestä (okei, se saatto olla Salkkari-Jiri ainakin jossain vaiheessa, vaikken tunnustanutkaan sitä niille, joille unesta alussa kerroin. Äh! Minä olin niistä niin hyvin irti!) jahdattiin. Mies sitten roikkui kahdella kädellä jyrkänteen reunalla (ja minä tunsin sen väsymyksen, eli sinällään minä olin hetken se) ja mietti, että pitäisikö yrittää roikkua tässä niin kauan kuin voi, vai pitäisikö vain luovuttaa (kun apua ei kuitenkaan ole tulossa), koska eihän kuolema voi niin kamala olla (luulen, että tämä tuli Buffysta. Spike selitti, että jokaisella Tappajalla on jossain vaiheessa kuolemantoive). Sitten jyrkänteeltä juoksi nainen ja hyppäsi miehen ylitse ja rusentui maahan inhottavasti ja mies totesi, ettei taida kannattaa hypätä. Sitten paikalle tuli jokin entisajan nainen (sekin varmaan Buffysta) ja sano, että hän voi pelastaa miehen, koska hän on aina topannut itseään ilmapalloilla ja nytkin hänellä oli mukana jotain 15 tai 20 ilmapalloa. Hän asetti ensimmäisen ilmapallon jyrkänteen alle, kun mies tiputtautui. Mieheen sattui, muttei pahasti, sillä hän jatkoi pakomatkaansa.

– Viikko sitten näin unta, että sain lapsen jollekin pojalle, jota en ollu nähny ees kun pari kertaa ja se näytti yhen mun facekaverin poikaystävältä ja sen nimi oli ehkä James. Minä en meinannu ees muistaa tyypin nimee ja selasin vaan kännykkäni nimilistaa ja olin että ”oiskohan se tämä” ja sitten soitin sille hirveen häpeissäni, että muistatkohan mua, A tässä terve, susta tuli tänään pienen tyttölapsen isä. Lisäksi se lapsi synty 2 kk liian aikasin enkä ees näyttäny raskaana olevalta ja se yllätti kaikki, mutta se oli äitille jotenkin ihan jees :’D Olin stressaantunu ja oli IHANA herätä ja tajuta, että mulla ei ole lasta. Samassa unessa juttelin Californiasta tuleville vaihtareille.

– Viime viikonloppuna näin unta, että olin auskuna ja joku 15-v. poika ihastu muhun. Se kerto sen jossain runossakin. Tein jotain tosi säälittävää makaroonimössöä ja mietin, että EN saa suudella sitä, vaikka se oli kaikkee muuta kuin 15-vuotiaan näköinen. Itse asiassa se oli matikistin näköinen.

– Viime kuun puolen välin aikoihin näin unta, että olin hienossa rakennuksessa ja mun ois pitäny tehhä vaikutus siellä oleviin tyyppeihin. Ne oli ruotsalaisia ja töykeitä ja minä yritin tervehtiä niitä ja mun seurassa ollut ihminen pyyhälsi meidän ohi ja ne katto sitä hirveen paheksuvasti. Yritin sössöttää jotain ruotsiks, mutta kaikki perusasiatkin oli kadonnu mielestäni. Ne sano, että no, vaihdetaan sitten englantiin, mutta en yhtäkkiä osannu sitäkään. Seurasin kiukkusta naista pitkän käytävän läpi toiseen huoneeseen ja siellä selvis, että oonkin enkun opiskelija. Se nainen anto tenttejä takasin ja nyrpisti nenäänsä ja sano, että 0/20 oikein kuuntelussa saaneet vois miettiä opiskelupaikkaansa ja nauraa yo-kokeelleen (siis sillee että hohhohhoo, miten jotkut on päästäneetkin mut yo:sta läpi siedettävällä arvosanalla, vaikka en osaa tippaakaan). Se anto mun paperin ja mulla ei ollu yhtään oikein (paitsi että se oli 0/6, ihan niin kuin ala-asteella matikan päässälaskutehtävissä). Yritin sanoo jtn, mutta ope sano, että mun pitäis mennä vaikka kansalaisopiston kivoille kursseille. Mua itketti, kun tarvitsin opintopisteitä saadakseni opintotukee ja siten maksettua kämpän. Mun kaveri pärjäs siinä tentissä tosi hyvin. Sitten olin kaverin kanssa kotonakotona rannalla, missä jotkut hissalaiset laski mäkeä (oon nähny myös useampia mäenlasku-unia. Ei oo kauaa siitä, kun näin unta, jossa yks lukiotuttu laski valtavalla kahvipaketilla ala-asteen mäkeä). Joki ei ollut vielä jäässä, joten ne yritti taiteilla jotenkin sillee niin vauhdilla, että eivät olisi uponneet, mutta ne uppos silti reisiään myöten. Hissahemmo tuli juttelee. Se oli pitäny tiettyjä sormiaan niin kauan vastakkain, että ne oli kasvanu pienesti yhteen. Näytti inhottavalta, kun se iho veny siinä. Hissalainen kuitenkin sano, että että aikoo kasvattaa ne kunnolla yhteen, koska se on niin hienoa. Sit se lähti sen mun kaverin kaa ulos, vähän niin kuin treffeille.

– Joskus pari kuukautta sitten oon nähny unta, jossa sisarukseni yritti murhata mut :’D (sori siskoseni, en tiiä mistä tää on tullu :DD) Oli tosi ahistavaa tietää se etukäteen. Viskeltiin veitsiä ja haarukoita ja yritettiin tukehduttaa muovipussinyörillä. Tapahtumapaikkoina oli ”jonkun kivitemppelin kellari ja heinäpelto”. Nää siis kännykän luonnoksista, minne kirjottelen joskus uniani aamuisin.

– Jokin aika sitten näin unta, jossa mun medaljonkikello tippu ruokalassa perunavelliin, mut keittäjät ei ees suuttuneet, vaan oli että hyshys, ei vaan kerrota kellekään.

– Ja tiedättekö mikä oli kaikkein omituisin uni? Se, että muinainen Suurin Ihastukseni Ikinä (korvasin nimen sittemmin nollalla) lisäsi mut Fb-kaveriks reilut viisi vuotta orastavan ystävyyden yllättävän lopettamisen ja täydellisen mykkäkoulun jälkeen. Paitsi ups, se ei ollut unta. Lauantaiaamuna jouduin ihan totta mutisemaan ääneen, että mitä ihmettä, miksi tämä tyyppi tahtoisi olla kaverini. Toivon vain, että 16-v. A ei herää sisälläni ja ala toivoa, että sen facelisäyksen motiivina on anteeksipyyntö tai aito kiinnostus mun asioihin. Koska tiedän, että noiden ajatusten riski on kuitenkin ihan oikeasti mahdollinen (teini-iän pahimmat ihastukset ovat pahoja! Niiden muistot ovat voimakkaita), olisi ollut melkein parempi, ettei hän olisi tullut kaveripyynnöllään edes uhkaamaan rauhaisaa onneani. On hiukkasen vaikea olla ajattelematta häntä, kun fb pitää hänet vielä jonkin aikaa uuden kaveruuden takia keskustelunauhan yläosassa näkyvillä. Oikeasti olen kuitenkin lähes varma, ettei hän tule selittämään kaveripyyntönsä syytä (ei ole koskaan ollut mikään tekojaan selittävä tyyppi...), joten eiköhän omakin yllätyksen aiheuttama hämmennys tästä laannu piakkoin.

Mut eipä kai tässä muuta. Heipä hei!