kuulumisia

Pitäisi terhistäytyä ja kirjoittaa blogia, ennen kuin kuukausi ehtii taas kulua. Toisaalta pitäisi terhistäytyä ja tiskata, mutta njäh, blogi voittaa äänestyksen. NONIH, tää on sit se teksti, jonka kirjoittamisen aloitin kaauan sitten, jo ennen noita aiempia, joten tää taas alkaa tällee typerästi, mutta ei murehdita sitä, annetaan hevosen murehtia, hevosella on iso pää (sanonta). Tästä siis lähtee. Myöhemmin se jatkuu sit uudella tekstillä. Hakasulkuhuomiot on lisätty myöhemmin.

Huhuu? Muistatteko te minua? Olen A, ja edelleen hengissä hiljaiselosta huolimatta. Edellinen päivitykseni (noin 10 000 vuotta sitten julkaistu, mutta ottakaan huomioon, että olen kirjoittanut päiväkirjaa viimeksi ELOKUUSSA. Olen ollut todella laiska tai kiireinen tai liian onnellinen tai liian masentunut kirjoittaakseni.) koski bileitä ennen harkkaa. Nyt tilanne taitaa olla bileet harkan jälkeen. Tämä viikko  alkoi oppilaille pidettävällä kokeella, joka meni hyvin [MILLON oon oikeesti yrittäny kirjottaa tätä??? Tästähän on yks ikuisuus!]. Ehkä liiankin hyvin. No mutta, opin kyllä jossain vaiheessa arvostelemaan tiukemmin, ja kyllä nuo minun pienen oppilaspalleroni olivat jotain minun puheistani oppineet! Oli huippua nähdä, miten he olivat kehittyneet ja osasivat vastailla kysymyksiin ^_^ Mutta niin. Sitten viikko jatkui halloween-bileillä maanantai-iltana ja  baarireissulla keskiviikkona. Perjantaina pelaillaan ehkä viimeistä kertaa tänä vuonna salamurhaajapeliä, ja vähän olen lupaillut mennä sen jälkeen perinteiseen jatkopaikkaan pieneen istuskelukapakkaan [oikeasti mentiin syömään pitsaa]. Lauantaina on J:n kaverin pippalot. Selvästi nyt koko maailmankaikkeus ohjeistaa minua ottamaan kiinni kahden kuukauden juhlat, koska en oikeasti harkan aikana tainnut käydä kertaakaan missään. Onneksi lempisiiderini olivat lähikaupassa tarjouksessa, niin viikko ei ole tullut silti kalliiksi. Ei varsinkaan, kun en edes ole juonut niitä siidereitä juurikaan, koska ei ole vain maistunut.

Juuri tällä hetkellä kuuntelen kun J kuorsaa. Minua ei nukuta tippaakaan. Ajattelin olla armollinen ja tulla koneelle. Muuten häiriköisin häntä välittämättä siitä, että hänen pitää herätä huomenna seitsemältä. Mulla on huomenna vain tentti. Okei, kyllähän minunkin pitäisi olla nukkumassa, mutta kuten sanoin: ei nukuta.

Eilinen oli oikeastaan aika hauska päivä. Lempibaariini oli ilmainen sisäänpääsy, joten ajattelin kysäistä kaverilta josko häntä kiinnostaisi lähteä. J:llä oli sitsit, joten oli selvää, että hän kyllä tulisi sinne jatkoilemaan ystävineen. Yllättäen kaverini vastasi suoraan myöntyvästi, ja lähdin jossain vaiheessa hänen ja hänen poikaystävänsä luokse istumaan iltaa. Lähes koko aika meni pelatessa parisuhdepeliä (kyllä, minä ilman paria :D), tai siis oikeastaan vain kyselemällä herkkäluontoisia kysymyksiä ja vastaamalla niihin. Naurettiin paljon ja oli tosi vapauttavaa. Ihmisten pitäisi aivan ehdottomasti puhua enemmän asioista, joita he pitävät noloina. Se on terapeuttista ja yhdistävää.

Baarissakin oli ihan ok-kivaa, vaikka ei mitenkään erikoista. Kaipaisin enemmän kunnon fiilistanssia, mutta osaan tanssia yleensä fiiliksellä vain ysäriä ja kaikkein kuulluimpia listahittejä, ja noh, niitä soitetaan yleensä baarin pienemmällä puolella, jossa ei tällä kertaa ollut tanssijoita, joten en uskaltanut mennä yksin tanssimaan, enkä myöskään kaverin kanssa kahdestaan. J ei tullut lopulta paikalle ollenkaan, sillä hän ei ehtinyt paikalle ilmaisen sisäänpääsyn aikana, eikä kyseistä baaria hitusen inhoavana ihmisenä halunnut maksaa suurta summaa päästäkseen sisälle.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tästä jatkukoon uusi selitys. Sinällään surullista, etten vieläkään ole tehnyt mitään kunnollista harkan jälkeen. Jotenkin vain lötköillyt. Käynyt yhdessä kirjatentissä. Tehnyt jouluvalmisteluja, sillee pienesti. Joulu on kiva. Mut menköön tää päivitys bilepäivityksenä, koska en ehdi loputtomasti kirjoittaa kaikesta. Ja njäh, turvaudun vanhaan kirjoituskonstiin, kun ei tää päivitys muuten ikinä valmistu.

Menneet bileet:
- J:n kaverin kotibileet: Oli lopulta ihan älyttömän mukavaa, sillä paidan värin mukaan toteutettava tehtävälista antoi ujommallekin syyn lähestyä tuntemattomia "kun on pakko" ja ai että oli ihanaa jutella eri ihmisille. Ja täällä kyllä vähän ne alesiiderit ja booli maistui, joten sosiaalinen arkuuteni katosi aika hyvin.
- Kauhuelokuvatapahtuma. Ei kyl oo bileet, vaan tapahtuma, jossa katsottiin elokuvateatterissa kauhuelokuvia läpi yön. Eka leffa (LOIS-TA-VA kauhukomedia What We Do in the Shadows!!!! Kannattaa katsoa heti, kun tulee DVD:lle. Mulla on harvoin voimakkaita mielipiteitä leffoista, joten tää on oikeasti hyvä!) katottiin porukalla: minä, J, mun kaveri ja kaverin poikaystävä, mutta sitten aremmat lähti pois, ja minä jäin very romanttisesti sinne kaverini poikaystävän kaa :'D Mutta oli kyllä mukava tapahtuma! Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna... Toinen leffa Among the Living tuntui niin pelottavalta, että ymmärsin täysin, miksi muut tahtoivat ostaa lipun vain ekaan leffaan. Olo oli pelosta johtuen suorastaan epämiellyttävä. Kolmas leffa oli kertakaikkisen surkea, ja neljännen kohdalla (aamuneljältä) kaverini poikakaveri nukahti ja lähdettiin kesken pois.
- Suomen kielen opiskelijoiden valtakunnalliset pippalot. Ystäväni sai houkuteltua minut osallistumaan. Tein tapahtumaa varten kavereiden kanssa pitsaa _ihan älyttömästi_ (KYMMENIÄ pellillisiä). Varsinaiseen tapahtumaan en kuitenkaan osallistunut kuin sitsien ja sitsien jatkojen verran, sillä J:n sisko oli viikonloppuna kylässä ja me kateltiin mm. ulkoilmanäytöksessä suomalaista symppisleffaa (oli niin kylmä, että napattiin pari kaveria mukaan ja katottiin se lopulta kämpällä dvd:ltä) ym. Sitseissäkin oli kuitenkin tarpeeksi. Ilta oli oikein hauska, sillä oli aivan äärettömän ihanaa nähdä pitkästä aikaa vanhaa ystävää ja muiden kaupunkien opiskelijat oli kans mukavia tyyppejä! Ilta kuitenkin meinasi mennä liiankin villisti, ja minä päätin itseeni ärtyneenä olla juomatta loppuvuonna.
- J:n ainejärjestön pikkujoulut (eilen). Aluksi ahdisti ja ketutti ja olin vaivaantunut, kun tunsin olevani taas niin ulkopuolinen ja näkymätön ja unohdettu. Ohjelman myötä (bingoo ja tietovisaa ym. Minä jopa tiesin asioita! Sanonnoistakin oli hyötyä, piti tietää, että milloin joulu loppuu ja mikä sanonta siihen liittyy, ja tiesin, että hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Tosin en kirjoittanut sanonnan alkua, kun ajattelin, että sillä ei ole niin väliä) alkoi kuitenkin olla vähän kotoisampi olo, ja kun J:n kaverit humaltuivat (itsehän en tosiaan juonut), niin sitten eräs heistä oikeasti _keskusteli_ kanssani evoluutiosta ja ruuasta :D Se oli hirveän kivaa. Ja vielä kivempaa oli, kun yksi ainejärjestön tyttö (J:n kaverin tyttöystävä) tuli mulle juttelemaan, ja todettiin että meillä on kamalasti yhteistä ja suunniteltiin vaikka mitä, mitä pitäisi tehdä porukalla (pariskuntailtoja ehkä viimein tiedossa :'D). Juteltiin sit tytön kanssa koko loppuilta niin, että meidän molempien poikaystävätkin jo lähti jatkamaan muualle :DD Itse menin sit suoraan kotiin ja tutimaan. Mutta oli kyllä oikein mukava tutustua häneen, koska hän oli juuri tyyppiä "maailman mukavin ihminen" ja ehkä häneen tutustuminen laskee J:n mukaan tapahtumiin lähtemistä, kun yleensä oon ihan sillee, että "yhyy, yhyy, en tunne sieltä ketään." Sitä paitsi oli niin kiva kuulla, kun hän sanoi, että on jo pitkään halunnut tutustua muhun, kun oon niin mukavan oloinen ihminen :) ja sitten hän sanoi, että vaikutan ihan siltä, kun uskaltaisin tehdä kaikkea (hupsua, lapsellista) ja sitä en kyllä käsitä, että mistä hän sen mielikuvan oli saanut :D oon aina ollu niin sulkeutunut tuntemattomien keskellä. Saas sit tietysti nähdä, mitä näitä suunnitelmia tyttö tänään enää muistaa...
- Ens viikolla olisi puolestaan mun ainejärjestön pikkujoulut. Ehkä pääsenkin sinne tänä vuonna, viime vuonnahan jumitin J:n luo, kun kävin pikkujouluiltana siellä ekaa kertaa elämässäni... :D ^^

Odotan:
- Uusivuosi Virossa vaihdossa olevan kaverin luona! Uiks! :)))
- Essujen ompelut ym. käsityöt, joita pääsen tekemään kotona (mulla ei ole ompelukonetta. Ehkä äiti säälii mua ja antaa joululahjaksi rahaa ompelukoneeseen. Tosin toivoin äitin paketoivan ylimääräiset taikinakulhonsa pakettiin ja antavan ne mulle lahjaks :D)
- Seuraavan harkan loppumien (ei oo vielä alkanutkaan... :D
- Kaikki suunnitelmat, mitä tehtiin sen J:n ainejärjestön tytön kaa (Pitäis vierailla niillä. Ja sit pelata sulkapalloo porukalla! Ja lentopallokin häntä kiinnostaisi ym.)
- Leffailta tai lautapeli-ilta kaverin ja kaverin poikaystävän kaa.
- Kaverin synttärit ens pe.
- Haluun nähdä Human Centipeden, ja yritetään se joskus jostain saada katsottavaksi. Ylivoimaisesti ällöttävimmän (voittaa Sawit 100-0. Voin pahoin sen trailerista) kuuloinen elokuva. Ja ilmeisen surkea, mutta juuri siksi se kiinnostaakin. Tahtoisin myös nähdä Tedin ja Kulman pojat.

Koukussa:
- Nettishakki. Vähän kyllä turhauttaa, kun toistuvasti häviän tietokoneen ykköstason vastustajalle. KERRAN olen onnisutut voittamaan ja nelisen kertaa päässyt tasapeliin. Haluisko joku haastaa mut?
- American Horror Story. Kattelen sarjaa Netflixistä, vaikka se ei oikeastaan edes ole kummoinen. Jotenkin vain olen jäänyt siihen koukkuun.
- Neulominen. Paitsi että kantapää voitti mun 6-0 ja nyt mua ärsyttää niin paljon, etten halua vähään aikaan neuloa.
- Ristikot. Meiltä menee J:n kanssa ihan törkeästi ristikoita. En tiiä onko meidän henkinen ikä lähellä eläkeikää vai mikä tässä on...

Joskos tämä tältä erää riittäisi. Olkaatte hyvät, hyvät naiset ja herrat!

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tämä ei ole se blogiteksti, josta eilen puhuin. Tämä syntyi nopeasti ja hetken mielijohteesta. Tunteesta, joka nousee syvältä, syvältä sisimmästä. Turhautuminen, raivo, ärsyyntyminen, epätoivo. Ja mikä sen aiheuttaa? Lehtipuhaltimet.

Saatoin mainita asiasta jo viime vuonna. En voi sietää lehtipuhaltimia. En käsitä niitä. En etenkään klo 7.30 (okei, tiedän, ei ole edes paha aika laajemmassa mittakaavassa, mutta on paha aika mun "nukun hyvän yöunet, että pärjään hyvin tentissä" -suunnitelmani suhteen). Lisäksi en pysty ymmärtämään, miten on mahdollista, että vuodesta toiseen lehtipuhallinmiehen (joka on varmasti jonkinlainen supersankarin vastakohta) normaalista työajasta hän on juuri aamun ensimmäiset tunnit MINUN ikkunani takana. Ettäkö joskus yhdeksän ja iltapäiväneljän välilläkin voisi olla? Ehei, A:n lähellä ollaan seitsemästä yhdeksään joka syksy. Asiasta ei neuvotella.

Wikipediakin tietää kyseisestä kannettavasta helvetistä mielenkiintoisia asioita, jotka jokaisen lehtipuhaltimen ostoa harkitsevan tulisi tietää:
Ensinnäkin "lehtipuhaltimille on ominaista erittäin korkea melutaso. Kovimmillaan puhaltimista lähtee yleensä noin 110 desibelin verran ääntä." Joo, on testattu, että toimii ihan helkutin hyvin herätyskellona!
Toinen fakta on, että se valittiin vuonna 2000 Suomen Luonto -lehden kisassa vuoden turhakkeeksi. Oh really? En saata uskoa. Miten ihmeessä ties mitä energianlähteitä syövä laite, jonka kantaminen tuskin on merkitsevästi vähemmän raskasta kuin haravoiminen ja joka pitää aivan jär-kyt-tä-vää meteliä, voi olla TURHAKE? Sehän on maailman paras keksintö! Kyllä varmasti on merkittävästi tehokkaampaa käyttää lehtipuhallinta kuin haravoida... Voi kun lehtipuhallin hoitaisikin homman vaikka vartissa, mutta eiiiii. Meteliä kuului tänäkin aamuna tunnin tai parin ajan. Vanhan kämpän pihalla ääntä tuntui kestävän päivätolkulla. Mutta noh, kai se oikeasti on tehokkaampi. En tiedä. Ei vain tunnu siltä. Minusta lehtipuhaltimen hyötysuhde nyt vain sattuu olemaan kertakaikkisen surkea.
Kolmanneksi Wikipedia tietää, että "melun vuoksi laitteen käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa eräissä kaupungeissa jo 1970-luvulla, ja tällä hetkellä noin sadan yhdysvaltalaisen kaupungin järjestyssäännöissä on jonkinasteinen käyttökielto tai -rajoitus lehtipuhaltimille." Ensi syksynä otan selvää noista kaupungeista ja muutan niistä johonkin.

Lisää aiheesta voi lukea jonkun kanssabloggarin vuodatuksesta: http://1001ajv.blogspot.fi/2008/05/lehtipuhallin-on-saatanasta.html. Huomatkaa, että hänellä lehtipuhallin on päässyt 1001 eniten vituttavan asian ensimmäiseksi! Ei huono saavutus.

 

Ei nukuta. Pitäisi nukkua. Huomenna on tentti.

Vihdoin ja viimein uusi blogiteksti on valmisteilla, mutta en tiedä milloin jaksan kirjoittaa sen loppuun.

Kuvassa on kummitus, en minä.

Se on minusta aika pelottava kuva.

(Ehhehee, edellisellä lauseella on kaksi merkitystä.)

On muuten kiva kirjoitaa tällee virke kerrallaan ajatusvirtaa. Pitäisi tehdä useammin.

Ja mun tekisi mieli tanssimaan. Huomenna ois mahdollisuus Neljänsuoran keikalle, mutta se maksaa paljon.

Sitä paitsi ollaan säästökuurilla. En syöny tänään ees sipsejä, vaikka ois ihan hirveesti tehny mieli, ja vaikka olin niin ahkera, että olisin sen ansainnut.

On tosi nautinnollista nähdä, miten tuo teksti liikkuu tässä, kun tätä kirjottaa tällee keskelle.

Nautinnollista ois myös lämpimät varpaat. Niitä mulla ei ole. Paleltaa.

Kaipaisin puheseuraa iltani ratoksi, mutta facessakaan ei ole ketään.

Ehkä minä sitten menen nukkumaan.

Work hard, play hard (eli myöhässä julkaistu wanha raportti alkulukuvuodesta)

Tai oikeastaan kaikkea pitää tehdä ahkerasti nyt ENNEN kuin harkka todenteolla tuo kiireet mukanaan. Tästä syystä menin kyllä maanantain (puhun siis maanantaista 1.9.) harkkainfoon, mutta illalla lukuvuoden avajaispippalot kutsuivat minua siinä määrin, että lauloin siellä jopa karaokea uusien fuksien kanssa (tosin ”turvallisen kaukana mikistä”, kuten J:n kaverit totesivat). Tiistaina ja keskiviikkona kävin luennoilla ja tapaamisissa ja seuraamassa tunteja, mutta keskiviikkona olin kaupungilla hassuissa vaatteissa kiertämässä hassuja rasteja ja sitten jatkoilla niin, että torstaina en ollut seuraamassa tunteja… Mutta klo 13.30 olin jo tapaamassa ohjaavaa opettajaani, ja klo 15.15 pakollisessa ryhmässä. Perjantaina olin jälleen seuraamassa tunteja, mutta lauantaina olin tupareissa (mutta en mennyt jatkoille. En nyt sentään kolmena iltana viikossa kiikuta narikkarahoja yökerhoille).

Vauhti teki kyllä hyvää. Harkkastressi (jonka takia itkin viikko (eli monta viikkoo sitten :'D) sitten ihan kunnolla) helpotti suuresti ja niin myös pienoinen epätoivo siitä, että mulla on _neljäs_ opiskeluvuosi menossa. Ja kun tekemistä riitti, en edes ehtinyt olla väsynyt ja tympääntynyt itseeni.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että keskiviikon baari-ilta sisälsi enemmän hyvin hämmentäviä hetkiä kuin mikään aiempi baari-ilta ikinä. Jopa enemmän kuin ne muinaiset illat, jolloin minua ensimmäisiä kertoja ihan oikeasti yritettiin iskeä.

Ensinnäkin J:n kaverit juttelivat minulle aika mukavia. Ja tosiaan jopa useampi kaveri! Kaksi vähän enemmän ja joku muukin taisi jotain sanoa. Eihän tämän millään tavalla pitäisi olla hämmentävää, mutta oman ainejärjestönsä keskellä pariutunut porukka on yleensä ollut lievästi sanottuna sellainen, että olen kokenut itseni ulkopuoliseksi. Nyt minulle kuitenkin jutteli myös tyyppi, jonka olin oikeasti ajatellut pitäneen minua ärsyttävänä. Tuli oikein hyvä mieli. Lisäksi toinenkin tyyppi jutteli minulle mukavia, heittipä jopa meidän välistämme inside-läppää! : )) Ehkäpä tästä noustaan vielä korkeammalle! Tai sitten palataan samaan vanhaan. (Myöhempi lisäys: takaisin vanhaan -.- tai no, viimeks kun niitä näin, niin siinä oli vaan pari tyyppiä, jotka ei oo ikinä mulle jutellu mtn, eli ei se sillee varsinainen taantuminen ollu.)

Toisekseen törmäsin baarissa matikan opiskelijan kaveriin. Jostain syystä riemastuin hänen näkemisestään ja hetken mielijohteesta halasin häntä ja juttelin jotakin. Keskustelumme kuitenkin hiljeni ja hetken kuluttua hän halasi minua hyvin pikaisesti, mutta hyvin lämpimästi. Myöhemmin illalla J poistui seurastani vessaan, jolloin tämä kaveri ilmestyi taas luokseni. Esittelin hänet eräälle tutulleni ja juttelimme jotakin. J palasi ja esittelin heidätkin toisilleen. Tunnelma alkoi muuttua vaivaantuneeksi ja ehdotin, että menisimme tanssimaan. Yllättäen myös matikan opiskelijan kaveri suostui tähän pyyntöön, ja jatkoimme perin vaivaannuttavaa yhdessäoloamme, kun minä tanssin, matikan opiskelijan kaveri katsoi minua taukoamatta ja J katseli kehtaisiko äijä todella tehdä jotakin ja mitä siitä seuraisi. Lopulta mies sanoikin minulle: ”Mitä jos A mentäis tiskille tilaamaan meille juomat?” Pyöritin päätäni sille kysymykselle ja myös sitä seuraavalle ”mitä jos mentäisiin tilaamaan mulle juoma?”. En ollut varma kuuliko J pyyntöä, mutta kerroin siitä hänelle, kun pyöräilimme kotiin. Hän ärsyyntyi siitä, miten tyyppi kehtasi käyttäytyä, vaikka tiesi, että oon varattu. Olin itsekin aika yllättynyt siitä, kuinka röyhkeästi hän kehtasi pyytää minua minnekään J:n edessä. Myöhemmin pahoittelin tilannetta hirveästi J:lle ja sanoin, että tein varmaan virheen silloin, kun halasin häntä. Vaikka sitä minä en sanonut, ettenkö olisi nauttinut siitä, miten hän katsoi minua. Mua ei ole yritetty iskeä piiitkään aikaan.

Kolmanneksi ehkä se suurin hämmennys. Näin baarissa etäisesti tutun naisen. Kun hän hymyili minulle, tunnistin hänet: hänhän on exäni nykyinen. Olin nähnyt hänet kerran lavatansseissa ja kerran noin viikko sitten, kun meinasin kaupassa vähän turhankin konkreettisesti törmätä exääni. No, baarissa tyttö sitten tuli juttelemaan minulle:

- Tunnistatko minut?

- Jjooo, luulisin, että oot *?

- Joo, ja sinä oot A? *:n entinen? Nähtiin lauantaina kaupassa. Minä oon *:n nykyinen, jos ei tullu selväks.

- Joo, niin minä aattelinkin

Juteltiin siinä jotakin, ja tyttö vielä päivitteli sitä, miten awkward edellinen kohtaamisemme oli ollut ja että hirveän kiva, että tullaan näin hyvin toimeen, että minä olen hauska (tästä en kyllä ollut ollenkaan niin vakuuttunut, mutta ehkä hän oli tarpeeksi hiprakassa pitääkseen juttujani hauskoina). Tämän hyvin hämmentävän tilanteen (esittelin hänet myös J:lle. Se vasta tuntuikin oudolta) seurauksena kuitenkin siis selvisi, että exäni nykyinen on oikein kiva ja kaunis nainen. Ex sai kuin saikin itselleen punahiuksisen tytön. Onneksi hänen hampaansa olivat paljon huonommassa kunnossa kuin minun, sillä muuten olisin hävinnyt hänelle kaikilla osa-alueilla (hei, pakkohan se on sen verran tsekkailla exän nyxää) :D

Pitänee kehua myös sillä, miten terveellisesti olemme J:n kanssa syöneet! Tein itse jogurttia (kovin vähän sokeria siinä!) ja tehtiin banaanilettuja! Terveellisyys tosin ikään kuin mureni siinä vaiheessa, kun söimme jogurttia hillon kanssa ja banaanilettuja kermavaahdon ja jäätelön kanssa… mutta ei kai sillä niin väliä :D

Olen miettinyt, että haluaisin aloittaa zumban. Teen liikkeet aina myöhässä ja väärin, mutta hauskaa se silti oli, kun ennen jotain tapahtumaa porukalla tanssittiin.

Eka oppitunti lähenee. UIKS!

Nyt nykyhetkeen: Olipa hyvä, että alussa juhlin. Nyt ei olekaan ollut aikaa juhlia YHTÄÄN. Ja jos on ollutkin aikaa, niin en ole silti edes nähnyt ketään. Mnah. Onneksi harkka työllistää ja pienen stressin lisäksi saa ajan myös kulumaan kuin siivillä. Esseiden tarkistaminen on tavallaan aika hauskaa puuhaa...! :D

Harggastrezzi

Olen pohjattoman onneton. Onnettomampi kuin vuosikausiin (kirjoittamisen jälkeen nyt ei tunnu enää ihan noin pahalta). Perusharkka alkaa, ja se tuntuu pahemmalta kuin kuolema. En käsitä, miten olen huijannut itselleni, että voisin olla opettaja. Pilaan parhaillani koko elämääni, mutta minulla ei ole rohkeutta heittäytyä tyhjän päällekään (ja kai tähän voisi myös sanoa, että ei se ole vain rohkeuden puutetta, vaan vähän myös järkeä). Kun on opiskellut 15 vuotta, voisi toivoa, että valmistuisi oikeasti johonkin ammattiin jossain vaiheessa.Mutta opettajaksi.... Taitoni (opetettavaan aineeseen, opetusteknologiaan tai sosiaalisuuteen liittyvät, eikä mitkään) eivät riitä, eikä ideat eikä rohkeus eikä into. Muut tuntuvat olevan innoissaan, mutta minä olen kauhusta kankeana. Voi h*lvetti.

Lisäksi pitäisi miettiä, minne menen seuraavaan harkkaan, ja että milloin käyn sen (olisi kai hyvä käydä se nyt putkeen, mutta kun se tarkoittaisi, että pitäis alkaa jo nyt varmistella sitä paikkaa). Mutta mutta... no, ensinnäkin tahtoisin nähdä selviänkö perusharkasta elossa. Toisekseen en tiedä, minne menisin. Omaan yläkouluun tai lukioon? Muuttujia on liikaa... Yläkoulussa opetettavat asiat olisivat helpompia, kun taas lukiossa aineenopettaja on niin vanha, että voisin tietysti yrittää tunkea jalkaani oven väliin ennen kuin hän jää eläkkeelle. Valitettavasti siellä oven välissä saattaa olla jo aika monen paremman ihmisen jalat ja ehkä käsivarsiakin. Sitä paitsi pelkään, että kun menen jonnekin harkkaan, niin sitten se on vain varmistus siitä, että sitten en ainakaan pääse sinne töihin. Lukioon voisin myös kulkea kätevästi bussilla siskon luota (lukion lähellä ei asu sukulaisia), kun taas yläkouluun minun melkein pitäisi kulkea autolla (HYI! Ihan kuin tahtoisin sitä päivittäistä tuskaa vielä opetusstressin lisäksi. Säälittävää, I know). Tietysti voisin mennä myös jollekin muulle koululle, mutta siellä ei ole edes tuttuja opettajia tukena. Tahtoisin mennä jonnekin, minne minut haluttaisiin ja minne olisin tervetullut, mutta en voi tietää onko sellaista paikkaa olemassakaan.

Tylsää pohdintaa sosiaalisesta älykkyydestä tai sen puutteesta

Hei taas!

Minulla ei ole edelleenkään mitään kummoista tekemistä, joten kirjoittelen tätä. Varoitan jo alkuun, että en edes itse jaksa lukea tätä läpi. En ota vastuuta siitä, mitä olen kirjoittanut, ja pidän itselläni täyden oikeuden mielipiteitten muuttamiseen.

Unohdin varmaan eilisessä tekstissäni hehkuttaa, että ah, viimein joulukuussa aion mennä aikani kuluksi istumaan rikos- ja prosessioikeuden kursseille. Siinä pitää mennä seuraamaan myös oikeusistuntoja! Olen vähän täpinöissäni, vaikka tiedän, ettei se mitään Rikostarinoita Suomesta -sarjan kaltaista viihdettä ole (olen taas ihan koukuttuneena katsonut netistä niitä jaksoja. Siellä on hirveästi jaksoja, joita en ole edes katsonut O.O), mutta silti! Kurssi on kuulemma varsin raskas, joten en ehkä oikeasti suorita sitä, mutta voisin käydä seuraamassa hyvää luennoitsijaa ja istuntoja ihan mielenkiinnosta :) Löysin eilen muuten myös ysiluokan kirjoitelmavihkoni vintiltä. Luulin, että kaikki tekstini ovat tallessa eräässä laatikossa, mutta ilmeisesti tuo vihko oli jäänyt joukosta pois. Sieltäkin löytyi perinteiseen tapaan yliluonnollista kauhua sisältävä teksti :'D

Eilen jäin myös miettimään Iltalehden uutista sosiaalisesta älykkyydestä. Muistaakseni minua on joskus kutsuttu sosiaalisesti älykkääksi, ja olen siitä ollu tietysti hirveän mielissäni, mutta en ole ihan varsinaisesti uskonut sitä kunnolla, tai ainakaan uskonut täyttäväni oikeita kriteerejä. Nyt lueskelin eri kohtia ja jotenkin hämmennyin. Periaatteessa voisi ajatella, että täytän ne! Mutta toisaalta taas en todellakaan. Voinko olla sosiaalisesti älykäs vain tietyissä tilanteissa tai jotain?

Listan ensimmäinen kohta on verbaalinen lahjakkuus ja keskustelutaito. Olen aina rakastanut suomen kieltä, kirjoittamista (joskus ollen siinä jopa niin hyvä, että olin itsekin tyytyväinen. Ja se on ollut korkea taso se :D), sanaleikkejä ja sanojen monia merkityksiä. Siltä osin minua voisi kutsua verbaalisesti lahjakkaaksi. Keskustelutaito taas... Tämä on vaikea kohta. Enhän minä osaa keskustella. En ainakaan ääneen. Kirjoittamalla se onnistuu todella merkittävästi paremmin. Sinällään osaan jutella monien eri ihmisten kanssa ja kykenen ehkä löytämään itsestäni sen puolen, joka kiinnostaa juuri kyseistä ihmistä, mutta samaan aikaan on paljon ihmisiä, joiden kanssa en osaa jutella. Enkä etenkään isossa ryhmässä. Ja on paljon ihmisiä, joiden kanssa en tavallaan oel motivoitunut juttelemaan, sillä minusta tuntuu, etten saa keskusteluista itse mitään irti.

Toinen kohta on sosiaalisten sääntöjen, roolien ja koodien hallinta, jossa ihminen oppii "pelaamaan" erilaisten sosiaalisten roolien kanssa. Taas vaikea kohta. Olen arka, joten en sinällään tee hirveästi virheitä sosiaalisissa tilanteissa - olen vain muutenkin näkymätön, ja jos teen virheitä, niin niitä ei huomata. Hmm. On vaikea arvioida tätä, koska en nyt muista mitään esimerkkitilanteita.

Kolmas kohta koskee kuuntelutaitoa. Olin ennen paljon hiljaisempi kuin nyt, vaikken vieläkään mikään räpätäti ole. Silloin olin hyvä kuuntelemaan. Nykyisin keskittymiskykyni meinaa horjua, ja siksi en ole enää niin hyvä kuuntelija. Silti joskus tuntuu, että kanssani keskusteleminen on joillekin todella antoisaa. Mutta jooo..... toiset ei taas koe sitä varmasti noin. Nyt alan nähdä tämän analyysin turhana, mutta jatkan nyt loppuun, kun kerran aloitin. Tie itsetuntemukseen ei ole helppo.

Empatiakyky on listan neljäs kohta. Empatian kohdalla ongelma on ehkä siinä, että olen joskus liiankin empaattinen. Mutta voisin kyllä sanoa, että olen empaattinen. Pystyn ainakin toisinaan lukemaan ihmisiä rivien välistä, pienistä asioista etenkin kirjallisessa viestinnässä. Toisaalta se taitaa olla ylipäätään naisten juttu. Naiset (anteeksi yleistys) näkevät merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole. Vähän olen haaveillut tutkivanikin näitä asioita. Tai en ehkä haaveillut, mutta leikitellyt ajatuksella. Olen keksinyt jopa täydellisen termin ilmiölle! Mutta en uskalla kirjoittaa sitä tähän, koska olen puhunut sitä muille, ja se on tietenkin totta kai ehdottomasti niin nerokas ja mielenkiintoinen, että joku saataisi googlettaa sen ja löytää tämän blogini :O Mutta niin, palatakseni empatiaan, en ole siinäkään täydellinen. Joskus tarvitsen vähän apua empatian tuntemiseen, ja joitakin kohtaan en jaksa enää tuntea empatiaa, jos he eivät edes yritä tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi. Tai no, välillä kyllä tunnen, mutta välillä ärsyynnyn.

Viides ja viimeinen kohta on vaikutelman hallinta, johon kuuluu se, että pystyy olemaan aito, mutta samaan aikaan miettimään, millaisen kuvan antaa itsestään. Ehkä tähän voisi lukea sen, että löydän itsestäni usein sen sirun, joka sopii toiselle. Siten pystyn olemaan aito, mutta valitsemaan puolen, joka toista miellyttää. Ja minähän haluan miellyttää, kun mietin liikaa muiden mielipiteitä (tyhmä minä). Monet ovat niitä, joille voin antaa sirun, mutta onneksi on niitä, joiden kanssa käy yhteen huomattavasti useammat sirut :) <3 (mm. te olette niitä, murut)


Hmm. En nyt tiedä, mihin lopputulokseen tulin. Ehkä en edelleenkään uskalla kutsua itseäni sosiaalisesti taitavaksi. Täytän kaikki tai lähes kaikki kriteerit vain tiettyjen ihmisten kanssa. Niiden, joiden kanssa on helppo asettua samalle aaltopituudelle. Ja ehkä joidenkin muiden aaltopituus on myös helppo löytää, vaikka se ei oma olisikaan.

Mjaa, anteeksi tylsä teksti. Mut syyttäkää itseänne, kukaan ei pakottanut lukemaan.

Nyt yritän mennä pelaamaan maailman valtiot -peliä. En ole pelannut aikoihin, ja mielenkiinnosta tahdon katsoa miten radikaalisti muistini on poistanut maita mielestäni.

Tylsyyskuolemisia

Olen meinannut pikkuisen kuolla tylsyyteen parina iltana. Mutta sellaista sattuu. Olen yrittänyt karkoittaa tuota petoa mm. hakemalla vintiltä yläasteaikaiset äikän kirjani. Pitäähän mun katsoo, että mitä yläkoulussa opetetaan, ja ennen kaikkea vähä miettiä, että osaanko niitä juttuja itsekään.

Tämän lisäksi olen leikkinyt hirveästi movie makerilla. Samalla olen tajunnut, että mun videopäiväkirjani ovat täynnä kaikkea uskomattoman turhaa. Mutta ehkä niitä on hauska katsella myöhemmin? Tylsyyden motivoimana olen myös katsellut syksyn kursseja (joita tosin on hirveän vaikea valita, kun en tiedä miten paljon harkka vie aikaa), päättänyt osallistua kaupunkisuunnistukseen vaikka väkisin, tehnyt kummipojalle syntymäpäivälahjaksi ruutusuurennoksen Nalle Puhista, rakentanut Skippo-korteille uuden rasian (se kaupan rasia on maailman epäkäytännöllisin), kuunnellut hävyttömän huonoja biisejä (muistaako kukaan esimerkiksi Cokkelin Civittaejien Muijas on ruma -biisiä? Ja voi itku. Tajusin, että nyt ne jää jonnekin talteen, kun oon kirjautunu tänne blogiin...) ja suunnitellut syntymäpäivä- ja jopa joululahjoja. Mielikuvitus kehittyy tylsyydessä, se on mun mottoni!

Lisäksi olen kytännyt facea ja toivonut, että minulle jutellaan. Videopäiväkirjoissani sanon, että teen niitä videoita ehkä siksi, että tahtoisin vain jutella, ja kun en voi, niin juttelen sitten yksin videolle :D Ja kun mulle ei olla facessa juteltu, niin olen ite aloittanut keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, joille en ole aikoihin jutellut. Jotenkin se on ollut hyvin palkitsevaa. Sainhan (sinällään jopa tutun kommentin): "nää meidä jutut on kyl loistavia" (ennen mulle on sanottu mm. "on meillä kyllä ihme jutut"). Toinen taas kiitti hyvistä neuvoista ja sanoi, etten olekaan mikään turhan paskan jauhaja. En ymmärrä, miksi saan tällaisia kommenteja huomattavasti harvemmin kuin aiemmin mainittuja... mutta onneksi tämänkertainen juttelutoveri oli niin vaikuttunut, että kehui minua lisää:"Siitä onkin pitkä aika, kun oon kuullu näin paljo järkipuhetta", "aina minä oon tienny, että oot järkevä, mutta nyt taidettiin saavuttaa ihan uusi ulottuvuus :D" ^^

Onneksi huomisiltana olen jo siskon luona. Vielä yksikin tylsä ilta, eikä mulla enää olisi puolituttuja tai vanhoja tuttuja, joille juuri ja juuri kehtaisin jutella. Ylihuomenna olen jo kaupungissa, ja siellä pääsen joko a) askartelemaan kaupunkisuunnistusasujen krääsää tai b) vahtimaan hurmaavaa kummityttöä <3 kunhan hän ei vain itkisi , niin kaikki vois mennä hyvin...

Note to myself

Tiedättekö mitä? Ohje "tenttiin kannattaa aloittaa lukemaan ajoissa" on täysin virheellinen. Se ei auta mitään. Aloitin jo kuukausia sitten lukemaan tenttiin. Oikeastaan voisi ajatella, että aloitin silloin lapsena, kun äiti luki minulle iltasaduksi juttuja Maamme kirjasta, koska onhan se nyt tenttikirjani.... Oleellista olisi se, että sen aloittamisen jälkeen myös jatkaisi lukemista. Aloitin tosiaan ajat sitten ja sainkin luettua peräti viisi kirjaa (!!! Hei, on se kuitenkin aika hyvin! Tavallaan.). Eilen kävin lainaamassa loput tenttikirjat: kevyet 17 klassikkoa. No okei, myönnetään, en edes lainannut kaikkia. Osaa ei löytynyt, eikä minua huvittanut myöskään raahata kämpälle trilogiaa, joka muodostui tiiliskivistä, eikä myöskään paksuja kokoelmakirjoja, joiden sisällöstä minun olisi pitänyt lukea yksi kolmasosa. Onneksi sentään paniikkilukeminen on voimissaan. Luin vuorokaudessa yhden kokonaisen kirjan! Ainakin noin suurin piirtein....

Mutta tosiaan, sitä minä vaan, että HYI SINUA, LAISKA A, MIETI NYT MITEN SULLA ON HUONO OMATUNTO. SIT SEURAAVAAN TENTTIIN LUET VÄHÄ ENEMMÄN, JOOKOS. JOKA ILTA JONKIN VERRAN. NIH.

Ainiin. Taisin unohtaa mainita, että tentti on huomenna. Väitättekö muka, ettei mulla ole aikaa lukea vajaata pariakymmentä teosta??!

”Elämän pelko on kuoleman alku”

Näin julisti jokin mainos Helsingin kaduilla. Mainoslause osui sieluuni jotenkin. Jälleen kerran päätin, että minun täytyy tarttua tiukasti unelmieni takinliepeisiin, vaikka pelottaisi. Rohkea rokan syö ja yrittänyttä ei laiteta (sanontoja). Omat ”suuret” tekoni toki ovat pieniä, jos valitsee vertailukohtansa väärin, mutta jossain onnistumista koskevassa artikkelissa taidettiin sanoa, että vertailukohdaksi pitää ottaa oma lähtötilanne kurjassa vaiheessa… tai jotain. En minä muista.

Anyway, rokkiviikonloppuna tartuinkin vanhan unelmani takinliepeeseen tai oikeastaan se tarttui tiukasti minuun: nilkkoihini kiinnitettiin benjihyppyyn tarvittavat jutut. Unelmalistani kohta _??_ (”Kokeile jotain extremeä. Esim benji- tai laskuvarjohyppy”(tjsp.)) tuli siis koettua. 60 m, 70 e. Maksoin ihan helkutisti asiasta, joka oli niin epämiellyttävä, että MULLE olis pitäny maksaa siitä, että tein sen. Täten todistetaan vääräksi sanonta ”hulluilla on halvat huvit”.

Benjihyppypaikan työntekijät olivat niin stressaantuneita ja kiireisiä, että pelkäsin, että he unohtivat kiriä jonkin tarpeellisen nyörin, mutta onneksi he taisivat sittenkin hoitaa hommansa oikein. Sitä paitsi nosturin korissa ollut mies oli todella mukava. Hyppäsimme ystäväni kanssa tandem-hypyn. Siinä päät piti laittaa toisen olkapäille (ei missään nimessä vastakkain) ja kädet piti kietoa toisen ympärille (onneks! :DD)

Ystäväni oli se, joka oli lähempänä reunaa ja selin siihen. Hän oli siis se, joka kallistui, ja minä se, joka näki kallistumisen (tai siis mun kasvot oli kallistumissuuntaa kohti). Varsinaisestihan en nähnyt tarkasti mitään, koska jouduin olemaan ilman laseja :D Kun kallistuttiin ja tiputtiin, niin minä kiljuin ihan hulluna ja yhä uudelleen. Se oli kamalaa. Lopetin vasta silloin, kun ystäväni sanoi: ”Hei, me ollaan elossa.” Hyppy ei varsinaisesti sattunut. Niveleni eivät poksahdelleet toisistaan irti, vaikka nilkoissa tuntuikin venytystä silloin, kun benji-köysi veti meitä takaisin ylös. Lisäksi päätä särki jonkin aikaa hypyn jälkeen. Suurimmaksi vammaksi jäivät kuitenkin nilkkojen mustelmat, jotka johtuivat aivan hullun tiukalla olleista nilkkaremmeistä. Ne sattu oikeestikin. Niiden takia kävelen meistä otetulla videolla kuin pingiivi :DD

Toteutin myös toisen unelmani, kun kävin kuuntelemassa Eppujen keikkaa livenä ja eturivissä <3 Kaupan päälle tuli vielä nostalgisia biisejä soittava Anssi Kela ja ihan jees Pariisin kevät. Mutta tässä teille Epuilta Puhtoinen lähiöni.

Sunnuntaina matkattiin Helsinkiin. Viime aikoina olen kokenut pientä tuskaa Helsingin takia. En ole aikoihin saanut kuulla niitä rauhoittavia sanoja, ettei elämä muualla sen hienompaa ole. Olen kuullut liikaa haukkuja opiskelukaupungistani, ja yhä uusien ystävieni muutettua sieltä pois, on oloni muuttunut rauhattomaksi: mitä jos elämä todella on parempaa muualla?

Siksipä olen jopa puhunut avokille (hyih, en pidä tuosta sanasta hirveästi :DD muuten kuin hellittely- tai kiusoittelusanana) siitä, että haluan joskus asua isommassa kaupungissa (mutten juurtua sinne), ja kysellyt äidiltä kuinka hän aikoinaan viihtyi Helsingissä. Äitin sanat olivat ihan positiivisia, mutta lopulta itse kaupunkivierailu sai minut tajuamaan taas jotain: en ehkä kuitenkaan kuulu sinne.

Kyllä, rakennukset olivat kauniita, todella kauniitakin paikoin (ja paikoin rumia), mutta vain rakennuksia. Niiden kauneuteen tottuisi, joten kyllä vierailut saavat minulle riittää. Silloin niiden kauneus ei edes kaikkoa silmissäni.

Väitetään, että maalla on pitkät välimatkat kaikkialle, mutta ei herttinen miten pitkät matkat isossa kaupungissa on! Onneksi paikallisliikenne on halpa ja busseja ym. kulkee koko ajan, mutta kaupungin läpi ajelu kestää kauan. Lisäksi, siskoani lainaten, koska busseja, ratikoita ja metroja kulkee koko ajan, niistä on myös koko ajan myöhässä. Sitä paitsi RAUHAAN ei pääse missään. Rauhaisa valokuvien ottaminen tai urpoilu ei onnistu. Pienemmissä kaupungeissa on helpompaa.

Iso kaupunki on seikkailu. Joka päivä voit matkustaa uuteen osaan kaupunkia ja löytää jotain uutta, kaunista ja jännittävää. Mutta minä tavallaan pidän tutuista asioista, enkä jaksa seikkailla joka päivä. Minä nautin siitä, että tiedän tasan tarkkaan, että parhaat bileet ovat Ilonassa ja siellä ovat kaikki. Yksi uimaranta vetää porukkaa ja yksi ja melkein ylväs kauppakeskuskin on ja pysyy. Sitä paitsi en ole kahvilaihminen, kun taas Helsinki on kahvilakaupunki. Helsingissä pitäisi koko ajan olla selittämässä kaikille, ettei nyt vaan yksinkertaisesti huvita mennä kahvilaan.

Yliopisto taas… Opiskelijaruokailu on 25 senttiä kalliimpi kuin omassa kaupungissani, joten se ei päätä huimaa, varsinkaan kun ruokavaihtoehtona oli paniini, joka oli tosi nam, ja juomavaihtoehtona soijamaito, joka oli kuin juotavaa vaniljakastiketta <3 mutta kyllähän minä omassa kaupungissani silti siis säästän kahdessa viikossa 2,5 euroa, neljässä viikossa vitosen! Rahanahneelle ja makunautinnoista täysin tietämättömälle tytölle se on kuitenkin plussa. Ah, olisittepa nähneet miten onnellinen olin, kun sain käsiini tämän vuoden huisin kiiltävän viisisenttisen. Tosin jouduin luopumaan siitä myöhemmin, kun halusin maksaa tasarahalla :( Mutta siis joo, periaatteessa tuo opiskelijaruokailu oli melkein Helsingin plussa. Muuten petyin yliopiston ulkoiseen olemukseen (opetuksestahan en voi ottaa selvää): yliopistorakennukset oli ripoteltu pitkin kaupunkia, eikä niitä erottanut muista rakennuksista. Minä pidän omasta yliopistostani, jossa on selkeä yliopistoalue, jossa on joukko yliopistorakennuksia, eikä muuta. Ja kehuttu Helsingin yliopiston kirjasto? Ok, oli moderni ja tilava, mutta taidan silti tykätä tylsästä ja ahtaasta ja perinteisestä kirjastosta, jossa ei ole kahvilaa. Sellaisia kirjastot ovat!

Mutta tietenkin Helsinki on cool. Rakastan sitä, miten siellä asuessa voi tietää kaikki asiat ja paikat, joista uutisissa puhutaan. Myös laulujen paikat sijoittuvat Helsinkiin. Monopolikin avautuisi uudelleen. Tapahtumat olisivat lähellä… Mutta taidan silti vain matkustaa katsomaan niitä. Kyllä minulla rahaa on, kun ne eivät kulu stadin vuokriin.

Sitä paitsi Helsingissä ei ole J:tä. Joskin siellä on ystäviäni (kyllähän siellä hauskaa on, kun voi viettää aikansa niinkin laadukkaasti kuin ramppaamalla samaa väliä ees taas iltabussissa… :D :D) ja sydän on siellä, missä ovat rakkaat ihmiset, mutta olen jo kauan ollut sen takia kappaleina (hyvällä tavalla). Mutta en minä Helsinkiin kuulu. Jotkin muut kaupungit sen sijaan houkuttavat edelleen… mutta täytyy kyllä myöntää, että tykkään siitä, että J tykkää maaseudusta ja pikkukylistä ja -kaupungeista. On rauhoittavaa tietää, ettei loma kotipaikallani olisi hänelle täyttä tuskaa.

Lisäksi matkustin Porin lähelle tapaamaan vanhaa lukioaikaista ystävää ja Helsingissäkin näin vanhoja tuttuja. Olen siis viimein tsempannut ja tavannut vanhoja ystäviä. Iisalmessa pitäisi vielä käydä, koska siellä asustaa useampikin kaveri. Ja muut rakkaat, joita näin ennen usein, mutten enää… teitä tapaan unissani. Ja kaipaan.

Täytyypä vielä mainita, että Porista löysin kirpparilta Mirdjan ikiomaksi (ah, tuo ainoa klassikko, josta oikeasti pidän) ja Hide and Seekin! Se on ehkä yksi lempielokuvistani. Huikea trilleri, joka sai minut ainakin kaksi ensimmäistä katselukertaa pelkäämään ihan tosissaan, ja kolmannellakin kerralla piskuisen jännitti.

Lisäksi tahdon suositella teille hauskaa dokkaria, Mortified Nationia (traileri) , joka löytyy mm. Netflixistä. Se kertoo tapahtumista, joissa ihmiset nousevat lavalle lukemaan teineinä kirjoittamiaan päiväkirjoja tuntemattomalle yleisölle. Tapahtumien idea on nerokas ja se menestyisi varmasti myös Suomessa. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on yhtä aikaa vapauttavaa, noloa ja hulvatonta. Siskoni kanssa olemme tätä joskus harjoittaneet. Tosin nyt kun taas kerran kaivoin päiväkirjani puuarkun uumenista, totesin, että niissä ei kertakaikkisesti ole mitään luettavaa. Ne olivat niin tylsiä, etten edes itse jaksanut niitä lukea.

J muuten kävi ekaa kertaa kotonani pari viikkoa sitten (viimein! edellisen vierailuyritykset ovat aina peruuntuneet syystä tai toisesta). Jännitin tapahtumaa etukäteen vaikka ystäväni nimesi J:n jo ajat sitten ”unelmavävyksi” :’D Vierailu ei mennyt onneksi vain yli odotusten (siihen ei paljoa vaadittu :D) vaan oikeasti aikasta hyvin ^_^ <3 Siitäkin huolimatta, että itse olin suhteellisen kipeä, mutta onneksi sentään paranemaan päin. Mutta hyvillä mielin odotan sitä, kun hän tulee kotiinkotiin seuraavan kerran <3

P.s. kävin feikkimesessäni piiiitkästä aikaa, koska mietin miten saisin lisää dropbox-tilaa. Repesin ääneen, kun huomasin, että minulle oli vuosi sitten saapunut skottilaiselta nettitutultani viesti: ”Are you a Finnish woman I spoke to about a hundred years ago???” Aivan mahtia! :D Juttelin hänelle aikoinaan paljonkin, ja häntä käy kiittäminen siitä, että sain silloin muinoin kirjoituksista peräti C:n, vaikka englannin kielen taitoni oli surkea. Vastasin hänelle lyhyesti harkittuani päivän, onko se edes järkevää. Noh, pian saan nähdä käykö hän omassa sähköpostissaan useammin kuin minä omassani.

Matikistipojan kaverikin jutteli minulle pitkästä pitkästä aikaa. Heitimme typerää läppää, kunnes keskustelun lopuksi hän totesi: ”Sinun kanssa on kyllä kiva höpötellä” Pienestä lauseesta tuli hellyttävän hyvä mieli. Kaipaan kuulla tuollaisia lauseita :)

Jaah, tulipas pitkä teksti. En ota vastuuta sisällöstä tai tavasta, jolla sen muotoilin.

haha

Pakko kertoa teille näin aikani kuluksi (Yyhyyy! Mun valokuvat ei tullu! Koko päivän suunnitelmat meni pilalle), että joskus sitä huomaa olevansa maalta. Tänä aamuna päässäni on soinut Popedaa. Aamulla sanat meni vielä ihan oikein: "Mä tapoin miehen, sain maineen puukkojunkkarin, vaik itseäni puolustinnn..." Sitten olin viemässä roskia ja tsekkaamassa postilokeroa (tyhjää, nyyh!), kun päässäni soi uusi versio: "Mä tapoin miehen, sain maineen tuplajunkkarin..." Hetken kesti, ennen kuin aivoni tajusivat, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti...

http://www.virtuaali.info/opetusmaatilat/1/image/students/image/sulamaa2010/tuplajunkkari.gif

Että semmosta.

jussia

Hyvää jussia ihmiset! Täällä minä pitkästä aikaa yritän kirjoittaa tätä kandiakin kandin kivistämien silmien avulla. Kandinmokoma ei ole vieläkään valmis, vaikka paljoa ei puutu… Mitään uutta ja erikoista elämääni ei siis kuulu. Onneksi vanhassa ja tavallisessakaan ei ole liiemmälti valittamista, mutta silti pitäisi oikeasti tsempata ja vaikka kirjoitella piiitkästä aikaa ylös, mitä haluaisin tehdä, niin saisin vähän itseäni niskasta kiinni unelmieni suhteen.

Oma jussini meni J:n kaverin isovanhempien mökillä. Reissu oli loppujen lopuksi oikein kiva, koska mölkyn pelaaminen, pitkään kestävä sekasaunominen, rannalla viiluuttelu (kävin jopa uimassa, vaikka veden lämpötila ei ollut kuin 14!!) ja öinen kauhuleffa olivat ihanan suomalainen tapa viettää aikaa mökillä. Viikonloppu meinasi kyllä mennä pilalle, kun sosiaaliset taitoni olivat jälleen aivan kuolleet ja huono itsetunto iski. Mutta kuvitelkaa itsenne minun asemaani (ja minuna, te olette paljon lahjakkaampia sosiaalisesti): Teet lähtöä kotona. Päätät jättää meikit kotiin, koska et ole muutenkaan jaksanut meikata käytännössä lainkaan puoleen vuoteen ja ajattelet, että se on hei mökki. Yrität kuitenkin pukeutua söpösti. Tapaat poikaystäväsi ystävän ja hänen tyttöystävänsä. Tyttö on nätti, muodikas ja erittäin puhelias. Tilanne on vielä ok. Sitten saavutaan mökille, jossa kohtaat poikaystäväsi ystävän pikkusiskon, joka on häikäisevän kaunis ja pukeutunut aivan ihaniin vaatteisiin ja jonka tunnistat verrattain suosituksi muotibloggaajaksi tai miksi lie. Siinä vaiheessa omat ”söpöt” oranssit vaatteesi ja musta hameesi saa sinut tuntemaan itsesi lähinnä kurpitsaksi. Muut alkavat puhua armottoman paljon, mutta itse tunnet itsesi lähinnä mykäksi ja ulkopuoliseksi. Tilannetta ei auta keskustelut meikkivoiteiden koostumuksista, ostetusta 500 euron käsilaukusta (ei härttinen, viimeistään tuossa vaiheessa tajusin olevani ihan eri planeetalta. Olin pari päivää todella pöyristynyt, kunnes tajusin, että tuhlasin itse 350 euroa muutamaan MM-lätkämatsiin, enkä ole katunut, vaikka lipuista ei voi edes nauttia joka päivä, eikä niitä voi jälleenmyydä hyvään hintaan, kuten laukkua. Itse kullakin on omat unelmat. Mulla ei todellakaan ole varaa paheksua.), ihohuokosista, silikonirinnoista ja hyvinvointikeskusten erilaisista hierontalaitteista.

Että sillee. Jossain vaiheessa iltaa vetäydyin huoneeseemme (joka oli muuten ihana vanha hirsihuone, jossa tuoksui vanhalle <3) ja olin surkea. J tuli hetken päästä perässä ja kysyi mikä oli vialla. Nyyhkin pienen kiertelyn jälkeen, että haluaisin olla niin kuin nuo muut tytöt ja J käski minun tarkentaa, että millainen. Mutisin, että kaunis ja puhelias. Hänen äänensä muuttui siksi pehmeäksi ja lämpimäksi ääneksi, jolla hän yleensä kutsuu minua hölmöksi, kun murehdin jotain älytöntä. ”Sinähän OLET kaunis. Enkä vois sietää, jos olisit tuommonen (siis ilmeisestikin liian puhelias tai sellainen, jolla on kaikkiin asioihin mielipide. Ja pinnallinen) persoona. Päällepäsmäri.” Oloni parani, vaikkakin meinasi palata aina välillä myöhemmin. Ja niin, ei ne tytöt puhtaasti noin pinnallisia olleet, osasivat ne paljon muustakin puhua, mutta minä en osannut puhua mistään, ja sehän siinä se ongelma oli. Sunnuntaina kuitenkin olin jo melkein sopeutunut ja melkein lakkasin pelkäämästä (hänessä oli jotain sellaista mitä pelkäsin. Ehkä liiallista itsevarmuutta tai sitä, että hän joskus puhui jotenkin välinpitämättömästi ja halveksuen joistakin asioista ja ihmisistä.) bloggaajatyttöä (puhuttiin vähän autolla ajamisen kauheudesta :DD) ja toisen tytön kaa sitten juttelin jo melkein enemmän ja mietittiin, että pitäis pelata Aliasta joskus porukalla. Ihan mielelläni siis palaan joskus taas mökille tuon porukan joukkoon. Ja J:n kaverin isovanhemmat olivat kyllä ihan supermukavia!

Sitä paitsi olenhan minäkin joskus puhelias. Käytiin sunnuntaina J:n kanssa kaupassa, kun palattiin opiskelukaupunkiin. Istuin pyörän tarakalla ja höpisin jotain, johon J sitten sanoi huvittuneena: ”Oot ollu koko viikonlopun hiljanen ja nyt kun päästiin tänne niin päläpäläpäläpälä. Mut pälätä vaan.” Samanlainen puheripuli tuli jo aiemmin viikonloppuna, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa ja tartuin puheluun kuin viimeiseen oljenkorteen (sanonta).

Mutta yhä edelleen minusta on ihme, että J oikeasti _pitää_ siitä, että olen ujo. En käsitä, miten jostain niin ”huonosta” puolesta voi pitää. Viikonlopun hellyttävimmän asian kuulin kuitenkin J:n äidiltä. Hän sanoi J:n siskon sanoneen jotakin siitä, että ”hänen ei enää tarvitse huolehtia J:stä, kun sillä on A”. En osannut kuin naureskella, vaikka tieto lämmitti sydäntäni. Kiva, jos he luottavat minuun. Sanoin kyllä hänen äidilleen, ettei J:stä tarvitse huolta pitää, koska hän on fiksu mies. Vastaukseksi sain kuulla ”mukava kuulla, että olet tuota mieltä – vielä.” :D

Yhteiselo on muutenkin mennyt varsin mukavasti. Tai no, vaikeahan sitä on oikeasti arvioida, kun toinen on opiskelujen takia kaikki viikot kaukana, mutta noh. Hän on saanut kärsiäkin siitä. Uudessa kämpässä minusta on kuoriutunut pienen pieni lapsenkengissään (sanonta) oleva kodinhengetär, joka on ukon poissa ollessa shoppaillut kirppareilta vaatteiden sijaan pöytäliinoja ja kenkätelineitä ja hommannut verhotkin (kaveri lahjoitti, tulin hyvin iloiseksi). Ja koska minä olen hankinnat tehnyt niin… no, sanotaanko niin, että täällä on keltaista. Keltaista päiväpeittoa en sentään ostanut. Nyt suunnittelen pirullista pilaa Nicholas Cage -pilan pohjalta.. tsaijai, jos käy tuuri, miehekettä odottaa kotona yllätys, kun hän palaa perjantaina… 3:)

Ja kröhöm, oma keittiö on saanut minut myös melkein kokkaamaan!! Tasonihan on oikeasti kertakaikkisen säälittävää tasoa juustosarvet-muffinssit-makaroonilaatikko-uunimakkarat, mutta älkää te silti naurako. Askel se on pienikin askel.