Jouluaatto

Ah. Olen niin onnellinen kuin vain pieni poika olla voi. Sainhan itselleni David Villan, tuon suurimman jalkapallorakkaani fanipaidan! Sain myös FCBarcelonan kalenterin. Käytännöllisesti katsoen se menee mieskalenterista, ja herra toukokuu (vai pitäisikö sanoa mr. mayo, maig, may. Opinpahan kieliä kalenteria katsellessani) on ihan edustavana. Jälkimmäinen oli ilmeisestikin aito fanituote (vaikka ensiksi mainittukin oli hintava, taktisesti hintalappu oli jätetty paikalleen… ;) ) ja voitte vain uskoa kuinka iloinen lahjoistani olin, kun olin jo riemuissani pelkästä FC Barcelonan muovipussista…

Olen myös niin onnellinen kuin pieni tyttö vain voi olla. Sainhan maailman hellyttävimmän pehmolelun itselleni! Herra Pesukarhun (herraseni muisti siis kuinka ihailin juuri pesukarhua lelulehdestä ja myös niinä kahtena myöhempänä kertana, kun työnsin kännykällä ottamani kuvan hänen nenänsä eteen: ”KATO NYT KUN NE ON SÖPÖJÄ. Etenkin tuo pesukarhu.”) toinen korva on luppa, ja se tekee siitä vielä lutusemman.

Olin toki myös lähes aikuinen. Sainhan K15 leffan ja liköörikarkkeja. Niistä ei pienet ihmiset tykkääkään (ja no en kyllä minäkään, mutta kun en saanut muutakaan suklaata, niin napsin noita ihan kiitettävällä tahdilla).

Tein tänään myös runsaasti murrehavaintoja. Ensinnäkin kotiseudullani haastaa merkityksessä’sanoa’ on säilynyt ilmeisesti jopa  ~30-vuotiaiden miesten puheessa. Murrekursseilla minua hetken hämmensi, että ei meillä päin kyllä noin sanota, kuulostaa vieraalta… mutta sitten tajusin, että kyseessähän on tietenkin huastella ja huastoo! Tuossa muodossa se tänäänkin esiintyi nuoren miehen puheessa: ”Sitä se ite huasto…”. Tein murrehavaintoja myös omasta puheestani. Kaverit opiskelukaupungissani joskus harmittelevat, että yhyy, miksi et puhu savoa. Mutta minähän puhun! Mutta en kai sitten heidän seurassaan… Tänään kuulin itseni sanovan mm. seuraavat lauseet: ”Riippuu siitä, suapiko tällä otettua kuvia hämärässä” ja ”Kuavetaanko tämä maeto vuan tähän?” Erityisen huomioitavaa on se, että sanassa suapiko on säilynyt molemmat mahdolliset murrepiirteet! Sekä y3p:n -pi että pitkän a:n muutos (yhyyy, en muista oikeaa nimitystä :’( ).

Eipä minulla kai muuta...

Lapsuuden joulun jos tahdot löytää...

Minä yritin pitää siitä kiinni. Ihan totta yritin. Raivoisasti ja tietoisesti taistelin sen menettämistä vastaan, mutta en voi sille mitään. Se palaa vuosi vuodelta laimeampana. Lapsuuden joulun tunnelma. Pelkäänpä, ettei edes upouusi pörröinen tonttulakki, josta olen vuosikaupalla haaveillut, voi tuoda sitä joulutunnelmaa, minkä vallassa lapsena oli koko joulukuun.

Lapsena askartelin lumihiutaleita jo marraskuussa, ja kiinnitin ne ikkunaan pienoisilla sinitarramöykyillä. Kuvittelin, että niiden takia ensilumi satoi viimein niinäkin vuosina, kun maa meinasi pysyä paljaana. Konttasin lumessa pimeyden keskellä oman mielikuvitusmaailmani valaisemana. Varusteinani oli kunnon talvikengät, toppahousut, nahkarukkaset ja joskus pienempänä haalari. Tuntikausien kuluttua palasin sisälle punaposkisena ja niin lumisena, että piti käyttää ”lumiukko-ovea” (noin kutsuin ystäväni kanssa talon sitä ovea, josta piti mennä sisään kun vaatteet olivat oikein märät tai lumiset, että ne saatiin helposti kuivumaan). Nyt katselen -30 asteen pakkasta visusti sisältä enkä harmittele lumen vähyyttä, sillä pääsenhän siten helpommin bussipysäkille ilman, että lumi menee saappaanvarresta sisään ja kastelee farkkuni.

Pienenä joulukalentereilla todella oli merkitystä. Ennen kouluun lähtöä avasin tunnollisesti niin Hippo-kalenterin kuin suklaakalenterinkin luukun, joskin jälkimmäisestä saatoin syödä joskus vain puolikkaan suklaan säästääkseni toisen puolen iltapäivään. Telkkarista tuleva joulukalenteri tuli myös katsottua. Nytkin ostin hetken mielijohteesta joulukalenterin. Kyseinen suklaakalenteri jäi kuitenkin kämpälle, ja luukkujakaan en jaksanut/muistanut avata kuin silloin tällöin. Hyllyssäni olevaa The Joulukalenteri -dvd:tä ihailin, mutta en jaksanu käydä katsomaan. Minulla ei ole hajuakaan, millainen joulukalenteri telkkarista tulee. Tai millainen joulukalenteri teksti-tv:llä on, vaikka lapsena se tarjosi ihan hauskoja runopähkinöitä.

Askarteluhuone ei ole enää työpaja, jossa rakentelin pöllöjä ja tonttuja ja hevosia muille lahjoiksi. Nykyään ravaan viimeisellä opiskelukaupungissani viettämälläni viikolla kaupoissa stressaantuneena soitellen ihmisille, että mitä ihmettä he tahtoisivat joululahjoiksi. Myöskään lahjojen etsiminen ja niiden sisällön arvailu ei ole enää operaatio. Kaikkia lahjoja meillä ei ole koskaan piilotettu, mutta ainakin osa, ne isoimmat. Nyt kaikki ovat samassa kasassa, ja niitä on vähemmän kuin ennen.  Valtaosan sisällön tiedän tai pystyn päättelemään jo valmiiksi.

Joulukuusen koristelu ei ole enää tapahtuma, jota odottaa levottomana liikehtien. Sen hohto puuttuu. Perhe ei enää kokoonnu yhteen, valokuvia ei oteta. Joulukuusen alla makoilu ja Camillan ja varkaan kuuntelu ei houkuta – siitähän saa vain neulasia paitaansa. Poissa on myös patjamajat ja siellä kuunneltu veljen c-kasetille äänittämä Jerry Cotton samoin kuin kaikki maailman lapsille suunnatut Pokémon ym. puuhakirjat.

Jotain voin kuitenkin tehdä. Voin kihistä jännityksestä sen suhteen, mitä saan siskoltani ja hänen mieheltään lahjaksi (se on lähes ainoa lahja, jonka sisältöä en tiedä yhtään). Voin kuunnella Jerry Cottonia youtubesta ja ehkä vähän olla yhteyksissä herraan, jonka tapasin lavatansseissa reilut 8 kuukautta sitten iltana, jolloin Jerry Cotton soi (vaikka se mokoma ei kyllä ole tyyppiä, joka soittelisi ilman syytä. Ja viestejä on vielä turhempi odottaa -.-). Voin yrittää askarrella äitin lahjaa valmiiksi (22. pvä, eikä se vieläkään ole valmis, ÄÄKS!)…

Halojaa halojaa ihmiset!

Tajusin, että olen pitänyt tätä blogia jo yli vuoden. En olisi koskaan uskonut niin tapahtuvan. Tuntuuko teistä nyt, että tiedätte minusta enemmän? Onhan tämä lähes päiväkirja... tosin päiväkirjoihini ette saa edelleenkään koskea missään tapauksessa, MUR! >:(

Nyt on taas se aika vuodesta, kun yritän epätoivoisesti etsiä ja tehdä ja paketoida lahjoja, ja aikaa ei muuhun juuri jääkään. Ei ainakaan ylimääräiseen siivoamiseen. Voin kertoa (ja näyttää!), että sen näköinen huoneeni onkin!

Oikeastaan en ehdi kirjoittaa blogipäivitystä, mutta yritän kirjoittaa sellaisen joskus tässä... lomahan minulla alkoi tänään ja perjantaina olen menossa kotopuoleen, niin eiköhän jonkinlaista tekstiä tänne sen jälkeen ilmesty, vaikka sisältöä sillä tuskin tulee olemaan (mutta siihenhän te olette tottuneet). Huomenna vuorossa viimeisten joululahjojen ostaminen ja paketointi, siivoamista, pakkaamista, tiskaamista ja Koskemattomat. Nähdään joku päivä muruset <3

Kauneimpien joululaulujen kunniaksi vähän uudempi joululaulu: http://www.youtube.com/watch?v=u2eVAELi9FE

-

Huomasin, että tämä päivitys ei oikeastaan ole teitä varten. Se on minua itseäni varten. Uskottelen siinä kaikenlaisia asioita itselleni. Ei tarvitse välittää liiaksi.

- Minä yritän olla armollinen itselleni. Kirjoitin itselleni jopa rauhoittavan viestin lauseoppi kakkosen muistiinpanoihin: "Rauhoitu A. Ei hätää. Olet viime aikoina selvinnyt niin monesta asiasta, joiden pelkäsit romuttavan koko maailman, että ei ole mitään väliä, vaikka tyrisit kaksi tenttiä. Aina on uusinnat. Kaikki järjestyy kyllä <3 t. A 4.12.-12 klo 14:57 + LAKKAA VERTAAMASTA ITTEES MUIHIN. NIH. >:(" Lisäksi päätin keskittyä tänään vain kirjakielen kehityksen ihmeelliseen maailmaan. Huomenna on sen tentin lisäksi myös ruotsin tentti, mutta aion tehdä jotain radikaalia, ja olla lukematta sitä tänään. Menen vain katsomaan kysymykset, teen jotain jos osaan, ja sitten menen tammikuussa rauhallisesti uusintaan. En aio tuntea itseäni luuseriksi, en aio pettyä itseeni, en aio olla vihainen itselleni. Toden totta. Maailma on vieläkin ihan paikallaan, vaikka tosiaan ajoin siskon auton korjauskuntoon (~2300 euroa oli korjaus tehny... mun maksuosuus nyt onneks on pienempi) ja olen nolannut itseäni useammilla tavoilla (olen jatkanut sitä, kerää koko sarja -idealla olen selkeästi liikkeellä!). Aion olla armollinen itselleni. Tämän kaiken voi nähdä myös kokemusten karttumisen positiivisesta valosta!

Muistatteko, mitenpuheviestinnän opettajani käski armollisuuden lisäksi puhua peilille joka aamu ja joka ilta ja sanoa ääneen, miksi peilikuvan ihminen on niin hyvä tyyppi. Voin kertoa, että ei ole onnistunut. Lähinnä siksi, että unohdan sen joka armas aamu ja joka ikinen ilta. Tuijotan peiliin lähinnä silloin, kun oon surullinen tai vihainen ja silmäni salamoivat tai ovat kyyneleiden täyttämät. Silloin on aavistuksen verran helpompi luetella vain huonoja asioita, vaikka kuinka yrittäisi keksiä jotain hyvää. Itse asiassa joskus kyllä katson peiliin ihan tyytyväisenäkin, mutta ei omien hyvien puolien luetteminen silloinkaan tule mieleen. Nyt kuitenkin yritin panostaa (ja vältellä vielä pienen hetken kirjakieleltä) ja keksin hyviä asioita itsestäni. Tai oikeastaan yritin helpottaa urakkaani, ja osa asioista on siis sellaisia, jotka olen päätellyt tai ottanut suoraan muiden puheista. Kaikkiin asioihin en usko täysillä, sillä minussa on useimmiten kaksi puolta.

- Minä tajusin viimein radikaalin astevaihtelun säännön! Ennen tuijotin aina väärän tajun avonaisuutta tai umpinaisuutta.

- Minä olen ystävällinen. Lähetinhän kirjallisuuden peruskurssin tärkeimmät muistiinpanot postissa ystävälleni.

- Minä olen empaattinen.

- Minä olen kiltti (hyvällä tavalla) ("Sinä oot valtavan kiltti ihminen. Ja se on nykyään tosi harvinaista naisissa. Ne kasvatetaan jotenkii itsenäisiks ja pärjäämään miesten maailmassa. Ja kylmät naiset on kauheita, oikeesti. Sää oot yks kilteimmistä ihmisistä, ketä minä tiiän.")

- Minä pystyn kehittymään.

- Minä pystyn toisinaan tekemään edes pienen vaikutuksen yllättäviinkin ihmisiin.

- Minä saatan sittenkin ymmärtää itseäni jokin päivä enemmän kuin uskoinkaan. Minä pystyn oppimaan asioita itsestäni.

- Minussa on epäitsekkäitä piirteitä.

- Minä pystyn katsomaan maailmaa aika paljon kypsemmin kuin keskivertoparikymppinen (tai ainakin antamaan sellaisen vaikutelman)

- Minä olen vahva.