Mistä on hyvä päivä tehty?

Siitä, että yliopistonlehtori ei haukkunutkaan romaanianalyysiani, josta puuttui vielä lähteet ja tutkimussuuntaus, vaan oli tosi ystävällinen ja kannusti ja antoi ideoita. Kivaa, kun opettaja on fiksu ja kiltti.

Siitä, että opettelee tanssimaan jenkkaa! Se on ihan superhauskaa. Vielä kun oppisi sen oikeasti... Kiva oli myös, kun kurssilaiset jutteli ennen tunnin alkua :) mut jenkka sekä nauratti että nosti hien pintaan. Kuunnelkaahan tekin vaikka Severi Suhosen jenkka (jota muuten tanssin tänä aamuna iloisesti kämpän käytävää edestakaisin :''D) aikanne kuluksi.

Siitä, että rientää halloween-bileisiin ja sotkee naamansa juhlapaikan vessassa pikavauhtia. Kasvovärien käyttäminen on aina yhtä hauskaa!

Siitä, että enemmän tai vähemmän randomisti päätyy esittämään kaveriporukalla lavalla B-luokan kauhuleffaa. Oltiinpa vielä niin mainioita, että voitettiin Oscarit ja kilo karkkia! Hyvä me!

Siitä, että puolitutut juttelee. Vuosien näkymättömyys on edelleen mielessäni, joten sydäntäni lämmittää edelleen suunnattoman paljon, jos joku puristaa sotkettua tukkatupsuani tai tulee juttelemaan tervehdyksen jälkeen tai tervehtii muuten vain tai hymyilee iloisesti. Sitä paitsi kyseisen rakennuksen naulakoitten luona on jotain taikaa, koska siellä minulle ovat jutelleet erinäisissä opiskelijatapahtumissa tuntemattomatkin.

Siitä, että saa tietää, että tanssikurssilaiset pääsevät ilmaiseksi Anneli Mattilan keikalle.

Siitä, että voi jutella facessa.

ressiä ressiä

Koulustressi painaa taas päälle, vaikka luulin, että pahin olisi ohi. Kirjoitin kuitenkin käteeni lohduttavan runon, joka menee näin:
Ei saa luovuttaa,
vaikka olisi vaikeaa.
Yksi asia kerrallaan,
 kyllä tehtävät tehdyksi saa.

Kylläpä oli taas runouden tuleva klassikko. Minun teoksiani tullaan myöhemmin vielä analysoimaan urakalla! Minun olisi siitä huolimatta ensin kärsittävä oma osuuteni (nuorena vitsa väännettävä) ja analysoida Toni Morrisonin romaania. STRESSIPELKOAHDISTUS iskee, kun deadline tulee ja syö minut ennen kuin olen kirjoittanu yhtään mitään. Huomenna olisi vaikea tenttikin, johon toinen tentaattori kuitenkin antoi hyviä tärppejä. En silti ehdi lukea :'( pakko yrittää analysoida romaania edes sen verran, että opponentilla olisi jotain opponoitavaa. Nyt menen metsästämään motivaatiota tai edes pientä innostusta, jonka hännästä meinasin äsken saada kiinni.

Liikuntailtapäiväpoitsun kaa ei onnistanut. Keskiviikkona juttelimme vakavia ja hän totesi, että tarvitsee lisää miettimisaikaa. Tänään hän ilmoitti, että lienee parempi jatkaa kaveripohjalta. Olin kuitenkin osannutkin odottaa hänen päätyvän siihen tulokseen, sillä sen verran tutuilta hänen keskiviikkona sanomansa sanat kuulostivat: Olinhan ne itse sanonut joskus jollekin toiselle. Onneksi hän oli koko tapailumme ajan kuitenkin sen verran jahkaileva ja etäisyyttä pitävä, että en olisi voinut heittää sydäntäni peliin, vaikka olisinkin helposti ihastuva ihminen. Mies luuli, että vihaisin häntä hänen sanojensa tähden, mutta miten minä voisin häntä vihata? Ymmärsin häntä niin hyvin... Pienet itkut tirautin keskiviikkona sekä hänen halauksessaan että illan viimeisessä bussissa (mut iltabussissa itkemisessä on minusta jotain herkkää ja kaunista. Matkustajia ei ole juurikaan ja oma kuva heijastuu ikkunasta, koska ulkona on pimeää), mutta tänään en edes itkenyt. Ei se kaukana varsinaisesti ollut, sillä torjutuksi tuleminen nyt ei ole mitään herkkua, mutta ei mulla silti mitään ongelmaa ole tätä asiaa käsitellä. Itse asiassa oon onnistunu välttämään niin itsesäälin kuin marttyyrimaisyydenkin, jotka olisivat olleet mulle vähän turhankin helppoja reagointitapoja. Opettelin tässä kuitenkin uskomaan siihen, että syy ei ollut kummassakaan meissä (ja tähän väliin lainaisin yhtä sanontaa yhteensopimattomista mutta erikseen hyvistä ruoka-aineista, mutta taisin sanoa sen poitsullekin ja se oli siitä vaikuttunut ja tiedä vaikka googlettaisi sen vielä ja löytäisi tän blogin! Se ei olisi hyvä asia! :D) ja pystynkin ajattelemaan niin ja kaikki on oikeasti oikein hyvin. Mut kyllä se mokoma ehti mun elämääni vaikuttaa: Olin kuivilla Salkkareista melkein vuoden, mutta oon nyt kattonu varmaan kolme viimesintä jaksoo Katsomosta. Häpeän heikkouttani.

Tappoviikko on kuitenkin takanapäin. Yhden tenttiin menon jätin suosiolla uusintaan, toiseen menin ja sain 4 (ja sitä edellisestä tentitsä 5! Mun reisilukutaktiikka on lyömätön! :'D), referaatit tehtynä ja sain eilen luettua sen analysoitavan romaaninkin loppuun (122 sivua viimeisenä päivänä! Olin hiukkasen jäljessä 12 sivua/päivä tahdistani…). JESH! Nyt vaan pitäisi aloittaa se analysointi ja etsiä lähdekirjallisuutta jne. jne. jne. Voih. Onneksi tappoviikko sisälsi myös kaikkea voimauttavaa ja piristävää - kuten tarjouksesta ostettuja irttareita ja hampurilaisia ja Buffyn katsomista! ^^

Btw, tiedättekö mikä on herkkä kohtani? Vanhukset! Yksinäiset ja unohdetut ryppyiset vanhusrukat! Jo pienenä itkeskelin aina mainoksille, jossa mummot ja papat köpöttelivät postilaatikolle juhlapäivänä ja pettyivät, kun siellä ei ollut mitään. Nytkin sydämeeni oikein särkee, kun ajattelen noita mainoksia! :’( Tämä kaikki tuli mieleeni, kun eksyin Youtubessa kuuntelemaan Rap-mummoa. Kohta oikeasti menen tuohon naapurin vanhustenkotiin ja menen juttelemaan mummoille. Ehkä kuitenkin menen ensin moikkaamaan vanhaa tätiäni, jolla kuitenkin on melkein aktiivisempi sosiaalinen elämä kuin minulla… :D

Kylmä kämpässäni kyllä alkaa taas olla! Sitä se syyssää teettää. Taidan käpertyä villashaalini suojiin – ja katsoa tämän päivän Salkkarit.

P.s. Tiedättekös, mikä minua harmittaa? Se, että en osaa tanssia minulle tuntemattomien biisien tahdissa :( Sorry, ystäväiseni, en oo hyvää seuraa indiemusiikkipaikoissa :((

Illalla iloinen, eikä aamulla edes itketä

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa unisin.

Tiistaina oli liikuntailtapäivä. En kylläkään harrastanut liikuntaa iltapäivällä, koska ylväs futisjoukkueemme ei sopinut enää turnaukseen ja keilausporukkaa en saanut kasaan, mutta liikuntailtapäivää seuraa aina liikuntailtapäivän jatkot, ja sinne meikä oli ostanut oikein ennakkolipun. Se oli eräänlainen palkinto (ja anteeksipyyntö ystävälle) siitä, että vastuullisesti en edes valtavan painostuksen alla mennyt viime viikolla haalaribileisiin.

Juhlava iltamme oli kuitenkin jo päättyä pettymykseen, kun jonoista huolimatta ensimmäisen baarin tanssilattia oli ihan tyhjä. Olimme jo lähes alistuneita tylsään kohtaloomme, mutta päätimme vielä etsiä tanssilattian, jossa olisi porukkaa. Seuraavasta baarista se löytyikin ja minä ihastuin paikkaan; mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kun yhdessä huoneessa soi Barbie Girl ja muita vanhoja biisejä, jotka tiesin. En ollut lainkaan humalassa, mutta halusin fiilistellä, joten minähän fiilistelin. Liikuntailtapäivä korvaantui tanssintäyteisellä yöllä, kun en välittänyt lopulta ollenkaan edes siitä, että en ole mikään maailman paras tanssija, vaan tanssin ja hypin ja lauloin. Ekaa kertaa ikinä tuntematon mies olisi tarjonnut minulle juoman. Kieltäydyin. Huolimatta illan tarjokkaista en ollut vielä loppuillastakaan löytänyt ketään, kehen olisin uskaltanut tai halunnut jäädä tutustumaan enemmän. Valomerkin lähestyessä näin, että tanssilattialle palasi mies, jota olin aiemminkin katsonut (muistelen jopa nähneeni hänet viime vuonna orientoivassa harkassa) ja kuiskinut ystävälleni, että hän on näyttää hämmentävän paljon mieheltä, jonka perässä pääsin kesällä rokkialueen sisäpuolelle. Halusin vielä kerran tanssimaan, vaikka olin jo varma, että en saisi miehen huomiota, kun en kerran aikaisemminkaan illalla sitä saanut.

Tanssilattia alkoi olla tyhjempi. Yksin jääneet miehet piirittivät meidät ja hymyilivät, mutta yhä edelleen pitkä ja hoikka mies ei kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka olin aivan hänen edessään. Sitten jossain vaihessa hän kuitenkin sanoi minulle jotain ja esittäytyi. Sanoin nimeni ja satuin kysymään, mistä hän on kotoisin. Vastaus yllätti minut aika totaalisesti: kuntayhtymien takia kotipaikkamme ovat nykyisin samassa kunnassa. Kun sitten tajusimme, että olimme todellä käyneet saman lukionkin, hän halasi minua.

Tanssin ensimmäistä kertaa ikinä hitaita baarissa. Hitaasti ja unenomaisesti pyörimme muiden muodostuneiden tanssiparien keskellä. Pyörähtelyn jälkeen siirryimme kauemmas odottamaan ystäviämme. Hänen ystävänsä (jonka kanssa olin tanssinut aiemmin illalla) saapui, ja hänkin oli saman kunnan kasvatteja. Epäuskomme oli molemminpuolinen. Omakin ystäväni saapui ja hihkuin hänelle savolaisuuden ilosanomaa. Pojat ehdottivat, että menisimme puhumaan pitkän pojan kämpälle entisistä opettajistamme. Kuinka sellaisesta voisi kieltäytyä! :D Oli kyllä pelottavaa keskustella hänen kanssaan ja todeta, että hän mm. tunsi lapsuuteni parhaan kaverin isosisarukset ym.

En saanut kuitenkaan illan aikana edes suudelmaa. Itse asiassa en saanut sitä tänäänkään, vaikka kävin hänen luonaan. Mutta hyvät vatsalihakset sillä miehellä on! Tajusin muuten myös sen, että hän näyttää myös todella paljon alakouluaikaiselta suurelta rakkaudeltani :D Ja on vuosimallia -89, toiseksi viimeinen lähivuosien vuosikerta, johon en tutustunut. (-89, -89, -89!!! Fiksun kuuloisesti kirjoitin sen alussa -98... -.- :'D noloa. lähivuosilla viittaan lähinnä itseäni vanhempiin.)

Iltaa voi fiilistellä kuuntelemalla Asteen Spacemania, joka kuului ainakin kahdesti! Myös Stigin Viheltelen soi. Univelat sen sijaan kostautuivat. Nukahdin viime yönä varmaan ennätysajassa ja vielä tänäänkin univelat painoivat, vaikken enää nukahtanutkaan massaluennolle.

Kävin muuten juttelemassa kandin aiheesta lehtorille! Olin siellä tunnin ja kaverit jo luulivat, että ope oli vähintäänkin syöny mut, mutta oikeasti me vain katsoimme Youtubea ja naureskelimme.