Nytten koittaa uusi aika

Vuoden 2016 ensilumi satoi. Symbolisesti voi ajatella, että se on myös elämäni uusi tabula rasa. Otan askelia ensilumessa. Lumi on kaunista ja ihanaa, mutta myös vähän harmillista (miettikää nyt, kun räntää sataa naamaan ja se painaa väkisin leuan rintaasi, laittaa tippoja linssiin urakalla, ja kenkävalinnatkin muuttuvat vaikeiksi, kun yleensä vaan paleltaa tai sukat kastuu. Olipa kyl huono vertaus :'D). Saan itse päättää lähdenkö kulkemaan jo poljettuja polkuja, vai raivaanko omaa tietäni (eteenpäin, san mummo lumessa - sanonta).

Erosimme J:n kanssa muutama viikko sitten. Edelleen tulee tyhjä olo, kun asiasta kirjoittaa ja tänään meinasi taas vähän tulla ikäväkin, mutta en ole katunut päätöstä. Kyllähän tätä prosessoitiin kauan ja valtaosan eroitkuista ainakin itse itkin jo viimeisimmän vuoden aikana. Ja muuttaessa. Ja sitten se toinen puoli itkuista tuli kyl varmaan erohetkellä. Vihaan vihaan vihaan vihaan eroamista. En ehkä siksi tähän ala siitä sen enempää kertomaankaan. Niille, jotka eivät asiasta kuitenkaan tiedä: vaikeuksia oli ollut jo kauan, muttei mitään dramaattista. Suhde kuihtui ja olemme tällä hetkellä oikein hyvissä väleissä ja kavereita, ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, mutta juuri tällä hetkellä tämä oli AINOA oikea ratkaisu. Olimme umpikujassa, johon jääminen olisi kuihduttanut meidät molemmat pystyyn ja katkeroittanut meidät.

Täytyy myöntää, että pelkäsin etukäteen porukoille kertomista. Turhaan. Äiti yllättää mut joka kerta. Rakastan mun äitiä. Vaikka se on vanhoillinen, hän onnistui näkemään erosta ne hyvät puolet, enkä kuullut puhelun läpi suuttumusta tai halveksuntaa (te ette ehkä tajua, mutta oikeesti jouduin pelkäämään sitä, sillä vanhempani ajatukset ovat joskus oikeasti aika vanhanaikaisia, ja äiti esim. yhteenmuuton yhteydessä pelkäsi kovasti, että maineeni menee, ja että meidän ei oikeastaan enää pitäisi erota, kun kerran yhteen muutetaan). Haluun kiittää myös teitä muita rakkaita ihmisiä, jotka ootte mun tukena ja kuuntelette ja puhutte ja ymmärrätte ja nauratatte mua ja keskustelette mun kaa kaikesta.

Mun piti kirjotella eron jälkeisestä elämästä pitemminkin, mutta jotenkin kyllästyin blogini ulkoasuun juuri kun piti alkaa kirjoittaa, ja sitten sen uudistamiseen tuhraantuikin aikaa aika paljon, ja loppuillan ajattelin kuluttaa katsomalla ainakin Noin viikon uutiset ja ehkä jotain muutakin (Tähdet, tähdet, Vain elämää... Mä katon nykysin telkkarisarjoja o.o), niin en sitten enää jaksakaan.

Tässä vielä screenshottina vanha ulkonäkö ja vanhat kuvaukset (nekin muutan, kunhan jaksan ja kunhan tietäsin, mitä mä muka nykyään olen ja millanen tää blogi on). Eniten tässä on ehkä aina ärsyttänyt lintujen lennon suunta. Ihailen niiden vapautta, mutta miksi ihmeessä ne lentää takaisin päin? Ei se tuo edistystä! Ja mä haluan just nyt edistystä elämääni. Ehkä. En minä tiedä, mitä haluan.

P.S. Oisin halunnu otsikoksi jonkin uudesta ajasta kertovan biisin sanoja, mutta löysin Spotifystä laiskalla etsinnällä vain tähän huonosti sopivan Tiisun biisin Uusi aika. Mutta itse asiassa biisissä oli jotain menevää, iloista, uhmakasta, päättäväistä ja surullista ja haikeaa ja se sopii fiilikseeni. Ja kun biisin jälkeen soi Sinkkuelämää, tulin siihen tulokseen, että taidanpa lisätä molemmat biisit vastaluodulle soittolistalleni. Sinkkuelämää on muuten biisi, jonka musiikkivideon katsoin jo silloin, kun joku siitä uutisoi (video on täynnä sinkkuja tms uutisoinnin arvoista), mutta en biisistä silloin edes välittänyt. Nyt se sitten ykskaks kuulosti merkittävästi paremmalta. Oon kyl aina ollu niitä yksinkertaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki alkaa kuulostaa paremmalta, kun kuulee monesti.

Tätähän me haluttiin
et villeinä ja vapaina
voitaisiin aivan kenen tahansa
sinisilmiin ihastua
ja siirtyy seuraavaan.

P.P.S. Oon tosi tyytymätön tähän tekstiin, mut kuuntelinkin koko ajan musiikkia, ja jos kuuntelen, en osaa kirjottaa. Antakee anteeks elekeekä tuomitko minnuu surkeaks kirjottajaks. Vaikka sitä kyllä oon, jos en keskity. :D